Kaipaisin mielipiteitä seuraavasta asiasta.
Tutustuin muutama kuukausi sitten itseäni hiukan nuorempaan mieheen. Olen itse 25-vuotias, ja mies 22. Välimatkaa välillämme on noin 100 km,ja töiden yms. vuoksi vloput ovat ainoata yhteistä aikaa.
Yleensä en ihastu päätäpahkaa, mutta jokin tuossa miehessä oli sellaista, että lankesin päätä pahkaa.Olimme rakastuneita toisiimme lähestulkoon viikossa, ja tuntuu, että olemme täydellisiä sielunkumppaneita.
Hänelle kävi samaten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, elimme mielettömässä auforisessa olotilassa, meille ei ollut olemassa muuta maailmaa kuin se missä olimme yhdessä.
Hänellä ja minulla on huonoja kokemuksia aikaisemmista suhteista, ehkä tämä osaltaan vaikutti lopputulokseen..
Kaiken tämän yhdessäolomme aikana hän on tehnyt todella selväksi tunteensa, ja tiedän hänen olevan aito ja rehellinen.
Nyt häntä ahdistaa. Hän ei kestä välimatkaamme, sitä että näemme vain vloppuisin. Hän miettii, että etenimmekö liian nopeasti asioissa. Hän haluaisi viettää elämänsä kanssani, mutta hänellä on nyt todella sekavat fiilikset kaikesta.
Olemme itkeneet asian takia, ja olemme molemmat aivan rikki.
Kysymykseni kuuluu :
Voiko muutaman kuukauden tuntemisella oikeasti rakastaa? On tullut kaiken tämän keskellä sellainen olo, että on 15-vuotias teini, tämä on niin utopista..
ja toinen kysymys:
Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen? En halua menettää häntä. Hän ei tiedä tällä hetkellä, onko hänestä enää tähän. Onko ketään, joka on paininut vastaavassa tilanteessa, kuinka teille on käynyt?
Tutustuin muutama kuukausi sitten itseäni hiukan nuorempaan mieheen. Olen itse 25-vuotias, ja mies 22. Välimatkaa välillämme on noin 100 km,ja töiden yms. vuoksi vloput ovat ainoata yhteistä aikaa.
Yleensä en ihastu päätäpahkaa, mutta jokin tuossa miehessä oli sellaista, että lankesin päätä pahkaa.Olimme rakastuneita toisiimme lähestulkoon viikossa, ja tuntuu, että olemme täydellisiä sielunkumppaneita.
Hänelle kävi samaten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, elimme mielettömässä auforisessa olotilassa, meille ei ollut olemassa muuta maailmaa kuin se missä olimme yhdessä.
Hänellä ja minulla on huonoja kokemuksia aikaisemmista suhteista, ehkä tämä osaltaan vaikutti lopputulokseen..
Kaiken tämän yhdessäolomme aikana hän on tehnyt todella selväksi tunteensa, ja tiedän hänen olevan aito ja rehellinen.
Nyt häntä ahdistaa. Hän ei kestä välimatkaamme, sitä että näemme vain vloppuisin. Hän miettii, että etenimmekö liian nopeasti asioissa. Hän haluaisi viettää elämänsä kanssani, mutta hänellä on nyt todella sekavat fiilikset kaikesta.
Olemme itkeneet asian takia, ja olemme molemmat aivan rikki.
Kysymykseni kuuluu :
Voiko muutaman kuukauden tuntemisella oikeasti rakastaa? On tullut kaiken tämän keskellä sellainen olo, että on 15-vuotias teini, tämä on niin utopista..
ja toinen kysymys:
Mitä voisin tehdä hänen hyväkseen? En halua menettää häntä. Hän ei tiedä tällä hetkellä, onko hänestä enää tähän. Onko ketään, joka on paininut vastaavassa tilanteessa, kuinka teille on käynyt?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Meillä aikalailla vastaava tilanne tällä hetkellä. Välimatkaa suunnilleen saman verran ja tapailtu myöskin jokunen kuukausi.
Ikävä on välillä kyllä aivan kamala ja silloin sitä pohtii että olenko aivan hullu kun teen näin itselleni.. Mutta toisaalta en kyllä voisi ikinä tästä ihanasta ihmisestä luopua, jonka olen nyt elämääni saanut.
Loppujen lopuksi hän merkitsee enemmän kuin se riipivän pitkä välimatka ja toisinaan iskevä ikävän tunne.
Se on vain kestettävä, koska ainakin omalla kohdalla tiedän että katuisin loppuelämäni jos nyt heittäisin hanskat tiskiin..
Ehkä jonain päivänä välimatka on lyhyempi ja kaikki tämä ikävä ja kaipuu on sen arvoista.
Tsemppiä teille ja uskoisin että kaikesta selviää jos vaan haluaa ja kun sen tekee YHDESSÄ.
Niin tässä on koittanu itsekin ajatella.. eniten ahdistaa se, että en voi tehdä mitään, hän haluaa tällä hetkellä miettiä mitä tehdä.. tuntuu kamalalta vain istua kotona ja pyöritellä peukaloita, toivoen että hän jaksaisi jatkaa ikävänsä keskellä tätä meidän juttua. Turhan vaikeata tämä elämä välillä..
Hei!
Olen ollut ja tavallaan olen edelleenkin samassa tilanteessa kuin sinä.
Tapasin ihanan miehen alkuvuodesta ja ihastuin täysillä, vaikka yleensä olen epäröivä alusta asti, siinä oli kuitenki jotain ihan erityistä, joka vei jalat altani.
Asuimme eri paikkakunnilla 150 kilometrin päästä toisistamme ja pystyimme alkuun näkemään vain viikonloppuisin, koska mieheni ajaa rekkaa. Se oli yhtä tuskaa, ikävä oli ihan hirveä ja halusi toisen luo niin kovasti, että sattui. Yhdessä vietetyt hetket kuitenkin korvasivat sen kaiken tuskan ja vaikka monta kertaa ajattelin luovuttaa, en pystynyt, koska tiesin etten tulisi tuntemaan ketään muuta kohtaan mitään vastaavaa.
Nykyään asumme samalla paikkakunnalla ja asiat ovat hieman paremmin. Poikaystäväni on kolme viikkoa töissä, jolloin näemme vain viikonloppuisin ja joskus harvoin muutaman tunnin viikolla, hänellä on yksi viikko kuusta kokonaan lomaa ja silloin vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä.
Kulunut vuosi on ollut henkisesti todella rankka meille molemmille, mutta koskaan en ole ollut niin onnellinen kun nyt. En luopuisi sekunnistakaan, enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni pysyä mieheni rinnalla.
Tässä minun tarinani, joka jatkuu edelleen onnellisesti. Toivottavasti sait edes vähän toivoa tästä. Kaukosuhde vaatii hirveästi voimia, uskoa ja rakkautta, ilman niitä se ei tule onnistumaan. Vain, jos molemmat luottavat täysin suhteen onnistumiseen, sillä on mahdollisuuksia ja silti se tulee olemaan rankkaa. Haluan toivottaa teille kaikille kohtalotovereille onnea ja tsemppiä, mitä ikinä päätättekin. Se ei ole helppoa, mutta jokaisen on tehtävä niin kuin sydän sanoo.
Tosiaan lätisin vaan omasta tilanteestani äskeisessä viestissä, nyt vastaan vielä kysymyksiisi :)
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on mahdollista ihastua/rakastua muutamassa viikossa. Itse ihastuin samantien, kun tapasimme toisen kerran aloimme seurustella, kolmannella kerrala tiesin etten pystyisi luopumaan siitä miehestä. Tunteet ovat vain syventyneet kuukausien kuluessa ja rakastan kyseistä miestä todella paljon. Tiedän hänen tuntevan samoin ja siksi erossa olo on niin vaikeaa. Uskon kuitenkin että kaikilla asioilla on tarkoituksensa ja erossa oleminen on vain vahvistanut suhdettamme.
Toinen kysymyksesi on jo vaikeampi. Jos toista ahdistaa tilanne, on siihen melko vaikeaa puuttua. Olen kuitenki todennut, että keskustelu on tähän paras keino. Juttele miehen kanssa, puhukaa omista tunteistanne ja niistä asioista, jotka painavat mieltänne. On uskallettava puhua ja luottaa ja tärkeintä on kuunnella ja välittää, osoittaa kuinka tärkeä hän on. Itkekää ja naurakaa, jakakaa ajatuksianne, pelkojanne ja ahdistustanne. Olette molemmat samassa tilanteessa, joten varmasti ymmärrätte myös toisianne. Vaikka puhuminen onkin tosi tärkeää, ei smoja asioita kannata jankata jatkuvasti. Muistakaa myös nauttia ja siirtää ajatukset muualle kuin välimatkaan. Yhteiset hetket ovat harvassa, joten ei sitä kaikkea aikaa kannata käyttää murehtimiseen, nauttikaa ja pitäkää hauskaa yhdessä.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta noilla keinoin me olemme poikaystäväni kanssa selvinneet jo kahdeksan kuukautta, eikä loppua näy :)
Tsemppiä!
Kaukosuhteessa tavallaan joutuu painimaan tunteitensa kanssa enemmän koska on yksin, vaikka on kaksin. Itkettävä on jos sille tuntuu, luovuttaa kuitenkaan ei kannata mikäli kumppani tuntuu siltä oikealta. Rakastuminen on kahden ihmisen välinen juttu johon ei voida määritellä aikataulua missä ajassa sen tulee tapahtua. Kyllä te selviätte, jutelkaa vaihtoehdoista. Punnitkaa asioita, joutuisko toinen luopumaan mieleisestään työpaikasta ja onko uudella paikkakunnalla töitä? Itselläni on kaukosuhde joka oli alussa itkua mutta kaikkeen tottuu. Nyt on hyvä tilanne, mies ajaa mun luo aina kun on vapaata ja puhelimessa puhutaan joka ilta. Yhteen muutetaan kunhan saan kouluni päätökseen, noin kahden vuoden kuluttua.. Hermoja hermoja teille molemmille, tsemppiä!!!
voi ihmiset teidän kanssa... välimatkaa 100 km ja näette VAIN viikonloppuisin? ;) miulla 400 km, ja molempien opiskelun ja menojen takia hyvä jos nähdään kerran kuukaudessa. Myöskään en ole tätä miestä tuntenut kuin muutaman kuukauden, eikä todellakaan ollut kyseessä mikään rakastuminen ensi silmäyksellä, kaikenlaisia ongelmia on tähänkin aikaan mahtunut. Mutta lopulta kun myönsin itselleni että tästä tyypistä tykkään ihan täysillä niin siitä se lähti :)
Rankkaahan se on ja välillä mieletön ikävä, mut niin kauan kun on sen arvoista niin jatketaan. Ei voi tietää onko tää nyt mitenkään kestävää, mut en aio miettiäkään... pelkän etäisyyden, etenkään noin pienen takia ei kannata kenestäkään luopua!