olin 2 kuukautta uudessa työssä. kyse on naisvaltaisesta alasta kunnallisella puolella. tiimissä oli kolme muuta hlöä, joista yhden tehtävänä oli perehdyttää ja ohjata minua. en kuitenkaan saanut mitään perehdytystä, enkä ohjausta missään vaiheessa. minut myös jätettiin toistuvasti tiedonjaon ulkopuolelle. koin ilmapiirin painostavaksi ja minua kritisoivaksi. yritin kaikesta huolimatta parhaani ja lopputulos oli se, että uuvuin täysin näinkin lyhyessä ajassa.
itse en olisi halunnut irtisanoutumistani käsitellä, mutta esimiehen toiveesta näin tapahtui. esimies, joka oli hyvin ymmärtäväinen kertoessani hänelle irtisanoutumisestani, ei luonnollisestikaan puolustanut lähtevää työntekijää yhteisessä palaverissa. olin täysin puolustuskyvytön tilanteessa, jossa työ”kaverini" selittivät kuinka huonosti olin vastannut heidän odotuksiinsa, kuinka minua sai joka päivä neuvoa (aina kun tuli uusi asia esiin niin pakkohan minun oli kysyä, kun kukaan ei ollut minua perehdyttänyt!!). hlö, joka oli vastuussa perehdyttämisestäni, selitti pomon kuulleen kuinka hänen oli ollut vaikea minua ohjata, koska olin välillä sanonut että "minulla on yliopistokoulutus, en tarvitse tähän ohjausta". mitään tällaista en ole koskaan sanonut!
en voinut uskoa, että ihmiset voivat olla noin inhottavia, että yksi kokonainen yhteisö voi kääntyä ilman mitään oikeutusta yhtä vastaan. olisi pitänyt lähteä tuosta ympäristöstä jo heti alussa, kun huomasin ensimmäiset merkit kiusaamisesta. ongelma vaan oli se, etten ole osannut määritellä kohteluani kiusaamiseksi ennen kuin vasta nyt. joku, jolle kerroin siitä, miten tiimityö lähti käyntiin, minkälaista epäoikeudenmukaista kohtelua koin saavani osakseni, selitti että ihmiset ovat kateellisia. en voinut silloin uskoa että kyse voi olla näin alkeellisesta asiasta, mutta enää en ikinä ole yhtä sinisilmäinen. että ihmiset voivat olla TYHMIÄ ja sokeita omalle käytökselleen. ihmisellä on ilmeisesti ryhmädynaamisen käyttäytymisensä osalta yhtä kehittyneet aivot kuin kanalla.
itse en olisi halunnut irtisanoutumistani käsitellä, mutta esimiehen toiveesta näin tapahtui. esimies, joka oli hyvin ymmärtäväinen kertoessani hänelle irtisanoutumisestani, ei luonnollisestikaan puolustanut lähtevää työntekijää yhteisessä palaverissa. olin täysin puolustuskyvytön tilanteessa, jossa työ”kaverini" selittivät kuinka huonosti olin vastannut heidän odotuksiinsa, kuinka minua sai joka päivä neuvoa (aina kun tuli uusi asia esiin niin pakkohan minun oli kysyä, kun kukaan ei ollut minua perehdyttänyt!!). hlö, joka oli vastuussa perehdyttämisestäni, selitti pomon kuulleen kuinka hänen oli ollut vaikea minua ohjata, koska olin välillä sanonut että "minulla on yliopistokoulutus, en tarvitse tähän ohjausta". mitään tällaista en ole koskaan sanonut!
en voinut uskoa, että ihmiset voivat olla noin inhottavia, että yksi kokonainen yhteisö voi kääntyä ilman mitään oikeutusta yhtä vastaan. olisi pitänyt lähteä tuosta ympäristöstä jo heti alussa, kun huomasin ensimmäiset merkit kiusaamisesta. ongelma vaan oli se, etten ole osannut määritellä kohteluani kiusaamiseksi ennen kuin vasta nyt. joku, jolle kerroin siitä, miten tiimityö lähti käyntiin, minkälaista epäoikeudenmukaista kohtelua koin saavani osakseni, selitti että ihmiset ovat kateellisia. en voinut silloin uskoa että kyse voi olla näin alkeellisesta asiasta, mutta enää en ikinä ole yhtä sinisilmäinen. että ihmiset voivat olla TYHMIÄ ja sokeita omalle käytökselleen. ihmisellä on ilmeisesti ryhmädynaamisen käyttäytymisensä osalta yhtä kehittyneet aivot kuin kanalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siirryin uuteen työpaikkaani 15 v toimistotyökokemuksella valtiolta. Uusi, lähinnä toimistotyötä oleva työ poikkesi edellisestä täysin. Kuvittelin saavani edes jonkinlaisen perehdytyksen vaativaan työhöni, mutta ei. Alusta asti huomasin ettei olisi saanut edes kysyä mitään. Tiuskittiin vain ettei ole aikaa neuvoa ja että pitäisi jo tietää kun oli 2 viikoa töissä ollut. Siinä hirveässä stressissä koetin itse opetella työtäni samalla tehden sitä tukka putkella. Helppoahan sitä on huomautella uudelle työntekijälle virheistä kun varsin hyvin tietää ettei ole ollut edes mahdollista oppia kaikkea ilman seikkaperäistä perehdyttämistä. Sitten kun ei jaksanut enää hymyillä niin puhuttiin asenneongelmasta. Kyllä kadun että vaihdoin entisen hyvän reilun työpaikkani tohon persläpeen. Kai ne uuden uhrin keksivät kun poistuin lopen uupuneena kuvioista.