On tää syvältä.
Sama mies pyörittää mua kuin pierua saharassa. En vaan pääse yli enkä ympäri.
Flirttaa ja toisinaan v*ttuilee. Yhtenä päivänä on kylmän asiallinen. Kun suutun, juoksee perässä ja hyvittelee.
Tulispa jostain kunnon mies, joka tietäisi, mitä tahtoo!
Sama mies pyörittää mua kuin pierua saharassa. En vaan pääse yli enkä ympäri.
Flirttaa ja toisinaan v*ttuilee. Yhtenä päivänä on kylmän asiallinen. Kun suutun, juoksee perässä ja hyvittelee.
Tulispa jostain kunnon mies, joka tietäisi, mitä tahtoo!
Vastaukset 6
Vanhimmat
elikkäs mulla oli kans aikoinaan ihan sama homma ja olin pitkään koukussa siihen mieheen,mut sitten tajusin miten typerää se koko touhu oli.sitten kylmänviileesti päätin että en enää pidä minkäänlaista yhteyttä kyseiseen tyyppiin enkä myöskään sen viesteihin tai puheluihin vastannut enää päätökseni jälkeen.kerran se kirpasee,mut oli sen arvosta.tilanne ja se mies vaan söi mua ja tajuann nyt että parasta mitä saatoin tehä oli luopua siitä ihmisestä ja pääsin kierteestä ulos.tsemppiä sulle ja tee oikea ratkasu äläkä anna kenenkään sua hyppyyttää!!tiedä oma arvosi ja mene eteenpäin,niin varmaan sieltä se tasapainoinen mies vielä suakin varten on.ei kun vaan menoks ja kierrä kaukaa sellaset tyypit,jotka yrittää pomputtaa.onnea matkaan:)!
Unohtaisinkin helpommin, jos en joutuisi näkemään, mutta näemme säännöllisesti.
En koko elämääni ala muuttaa sydänsurujen takia. Pelkkään ystävyyteen pääsen hänen kanssaan vasta kun todella rakastun toiseen. On vain pakko kestää omat tunteet ja toisen oikuttelu.
Ahaa, tuo selittänee mitä minulle kerran tapahtui.
Kävipä kerran niin, että olin päätynyt tilanteeseen, jossa olin ihastunut tyttöön, joka myöskin selkeästi oli ihastunut minuun ja hän näytti sen selvästi. Olin kuitenkin pitkään niin ujo, etten pystynyt saamaan mitään aikaan. Toistuvasti jäin vain jäätämään, vaikka tyttö tuntui yrittävän järjestää minulle mahdollisuuksia, jopa sellaisia, joissa olisimme vain kaksin jotta josko silloin olisin uskaltanut tehdä jotain kun ei olisi väenpaljoutta, joka tietenkin enemmän häiritsi uskallusta. Näin kävi pitkään. Tilanne oli juuri tuollaiseen kierteen kaltainen, välillä oli parempi tilanne ja mielihyväinen olo, välillä epäilykset hiipivät puseroon, että näinkö toisen kiinnostus olisi lopahtanut, kun toinen ei vaikuttanutkaan osoittavan kiinnostustaan, ei katsonut silmiin jne. Tilanne oli tietenkin molemminpuolinen tyttökin vaikutti alakuloiselta aina välillä ja välillä taasen tilanne oli hyvä. Itse kuvailisin, että tunnetila kävi ikäänkuin sinikäyrää, välillä oltiin huipulla kunnes vajottiin synkkyyteen, ja taas huipulle jne. Kaikesta huolimatta en vain saanut itsestäni riivattua sitä *** ujoutta irti. Vaikka tässä oltiin jahkattu samaa käyrää jo aikamoinen tovi.
Ennen pitkään kävi kuitenkin niin, että oltiin taas sinikäyrän pohjalla ja ei uskonut että täältä vielä noustaisiin. Oli perjantai. Mitä nyt enää murtuneena ja vieläkin vähän ujona ja jäykistelevänä uskalsi tyttöä päin salaa katsella (tavallaan oli jo menettänyt toivon eikä uskaltanut enää edes katsoa häntä niin että hän olisi nähnyt, mikä tietysti on huono ratkaisu koska silloinhan ainakin toinen luulee ettet ole kiinnostunut) olin kuin havaitsevani että tyttö olisi esim syödessään nopeasti vilkaissut minuun päin (katsoin tuolloin häntä ikkunalasista peilaten eli siis heijastuvaa kuvaa, kuvahan on peilikuva ja se täytyy osata kääntää/tulkita oikein) ja naamasta pystyy päättelemään missä tuntemisissa. Vaikutti siltä ettei ruokakaan tuntunut maistuvan. No joka tapauksessa menin viikonloppua viettämään allapäin, sillä tiesin että tilanne oli paha, molemmat maissa, koin tilanteen pahemmaksi kuin koskaan. Silloin tapahtui jonkin sortin murros, sain jostain voimaa ja rohkeuttakin, lupasin itselleni että jos vielä sinikäyrän huippu koskaan saavutetaan niin minä vien tämän jutun eteenpäin.
Sitten koin vielä kenties sen ratkaisevan takaiskun, sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä, ei kai vaan, ja kyllä vaan sairastuin reilummin, kuume nousi yskineen kaikkineen. Tämä oli tietenkin valtava takaisku, sillä koin erittäin tärkeäksi mennä maanantaina kouluun (tämä kaikki siis tapahtui kouluaikana, ellei siitä aikasemmin ollut puhetta). Halusin tietenkin ensinnäkin saada selville, olinko havannoinut ja päätellyt tilanteen oikein. Ja toisaalta halusin pelastaa tilanteen ja nostaa hänen tunnetilansa pilviin, jotta voisin sitte sairaslomalta palattuani hoitaa homman.
Menin sitten korkeasta kuumesta ja muusta huolimatta maanantaina kouluun. Koulupäivä oli tuskaa niin kuin kuumeisena koulussa oleminen yleensä on. Yritin aina välitunneilla etsiä katseellani häntä, tuloksetta. Ruokatunnilla olin juuri istumassa pöytään, scannasin vielä varmuuden vuoksi edustalla olevat tilat. Ja sitten ällistyin nähdessäni hänet. Siinä se suloinen söpöliini katsoi minua surkean näköisenä, silmät vettyneinä. Olin siis ollut oikeassa. Onnekseni reaktioni nähdessäni hänet oli äärimmäisen voimakas. Hänelle ei jäänyt epäselväksi että elin vielä hänelle. Sitten hän poistui siitä nopeasti euforioissaan. Se oli siis mission accoplished. Koulupäivän päätyttyä olin poistumassa koulun ulko-oville päin. Sitten satuin huomaamaan hänet yksikseen toisella puolella isoa käytävätilaa. Hän katsoi minua ja tuntui odottavan minua. Kävelyvauhtini hidastui hidastumistaan ja seurasin koko ajan katseellani häntä, kunnes suorastaan matelin ja lopulta pysähdyin ulko-oven eteen. Sitten alkoi seuraava episodi, jolloin käänsin katseeni vuorotellen useaan otteeseen ulko-oveen ja takaisin häneen ja jne. Jahkailin siitä pitkään, sillä minusta tuntui kuumeesta huolimatta, että tässä on se paikka, joka minun tulisi käyttää, minulla oli voimakas halu mennä hänen luokseen ja ihmeekseni siinä tilanteessa minua ei enää yhtään, se tuntui hyvältä (oikeastaan koko päivänä ei ollut arkaillut). No mikä sitten esti menemästä? Ensiksikin tunsin olevan sairaudesta niin voimaton, ja enkä halunnut mennä häntä sairastuttamaan. Ja toisaalta ajatus siitä, että olisin tehnyt aloitteen puolikuolleena sairauden kourissa ei miellyttänyt, olin jotenkin idealisti. Lisäksi olen sellainen jääräpää, että kun oli sellainen tunne että päivän tehtävä oli suoritettu, niin se oli, ajattelin mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tällaista en olettanut sattuvan. Ajattelin myöskin, että mahdollisuus tulee vielä sairaslomalta palattuani, jolloin olen voimissani. Mutta niin kuin sanoin, tilanne houkutti, sillä se oli niin herkullinen tilaisuus. Aikani jahkailtuani käänsin kuitenkin katseeni oveen ja poistuin koulusta. Se oli elämäni suurin virhe, mitä olen koskaan tehnyt :´(. Ulkona käännyin jo takaisin koululle, mutta sitten ajattelinkin että tilanne meni jo. Seuraavana päivänä taisin vielä käydä koululla varmistamassa, että tilanne oli kunnossa, ja niinhän se olikin. Sitten olikin jo pakko vetäytyä sairasvuoteelle, sillä tällä menolla sairaus vain pitkittyisi. Sairasloman jälkeen voisin kohota tyttöni kanssa Taivaisiin.
Palattessani kouluun luulin pääseväni Taivaaseen, jouduinkin HELVETTIIN! Ennen niin puhaltanut myötätuuli olikin muuttunut täydelliseksi vastapuhuriksi. Olin ällistynyt ja järkyttynyt niin yllättävästä käänteestä. Tyttö oli järkännyt jonkun toisen pojan hommaamaan minut pois päivänjärjestyksestä, että luulisin kenties hänen aloittaneen seurustelun hänen kanssaan. Ajan kuluttuani tajusin kuitenkin, että valepoikaystävä olikin pluffia. Mutta pahin oli kuitenkin tapahtunut, tyttö halusi minut pois. Miksi juuri nyt? En saattanut ymmärtää, kuinka onnetar saattoi hyljätä minut ratkaisun hetkellä. Enkä ymmärtänyt, miksi tilanne oli kuin oli.
Siitä alkoikin sitten alamäki. Ja tapahtui vielä kaikenlaista ikävää, oikeastaan huonon onnen takia. Niistä ei kuitenkaan sen enempää. Yritin vielä jossain myöhemmässä vaiheessa kääntää tilannetta itselleni ehkä hieman kalastellenkin tietäen kuitenkin että tilanne oli jo menetetty. Tyttö ei vastannut puheluihin jne, ja näin arvelinkin, että tulisi käymään. Ja yllättäen annoin lopulta periksi. Tämänkin hän varmaan koki kuisana.
Tämä kirjoituksesi oikeastaan sopii hyvin siihen, miten tyttö koki tilanteen. Toki olen kiitollinen siitä, että tyttö jaksoi niinkin pitkään kuin jaksoi, mutta sydäntä toki raastaam että hän juuri ratkaisuhetkellä vetää herneet nenäänsä. Miten onni kolhii näin. Eihän tyttö tiennyt, että tilanne oli osaltani muuttunut. Ymmärrän, että touhu saattoi tuntua typerältä, jonka hän siis lopulta "tajusi", mutta minkäs teet, olisin tarvinnut sen viikon lisäaikaa. En pomputtanut häntä (sinikäyrä), vaikka hän niin saattaa nykyisin luullakin (silloinhan olisin pomputtanut myös itseäni ;) ). Vaikka itselleni usein kiven kovaan väitänkin, että paskat mitä muut minusta ajattelevat, ja niin kuin tähän tilanteeseen sopisi että olkoot vain väärässä uskossaan, niin tosiasia on kuitenkin se, että tällä kirjoituksellani tahdoin vain sanoa hänelle, jos ikinä satut lukemaan tämän ja tunnistamaan itsesi tästä, että älä muista minua pahalla, en halunnut pahaa, olin vain huono-onninen ja kohtalonkolhima. Tosiasia on kuitenkin se, että sielussani on maanantainkokoinen arpi, joka on tämänkin kirjoituksen aikana alkanut vuotaa. Aina kun ajattelee kyseistä maanantaina, se on kuin joku raastaisi sydäntäni juustoraastimella. :(
Lopulta voinkin todeta, että tulipa sitä tekstiä yllättävän paljon, ei ole kyllä koskaan tullut näin pitkää tekstiä kirjotettua palstalle, tosin en ole hirveästi kirjoitellutkaan. Aikamoinen tarina, voisin tosin jatkaa vielä vaikka kuinka paljon. Olen jättänyt tosin paljon pois, mutta ajattelin, että nuo ovat ne tärkeimmät seikat. Kun luin tekstisi, tuli mieleen ikään kuin hän olisi kirjoittanut sen. Itseasiassa tuo nicki on kuin onkin jotenkin väännettävissä hänen nimekseen. :)
Niin kaunista, kuvaavaa tekstiä ja tapahtumat näki elävästi silmissään.
Minäkin olen kierteessä, olen yksinäinen nainen ja ollut pitkään ikäänkuin näkymätön. Kukaan ei ole katsonut minua.
Havahduin jonkin aikaa sitten katselemaan ihmisiä tarkemmin, rohkeammin silmiin asti ja huomasin joittekin miesten punastuvan katseeni alla.
Katselin tarkemmin ja tunteet vyöryivät esiin.
Ihastuin valtavassa määrin erääseen mieheen, jolle jopa tunnustin ihastukseni. Hän osoittautui naimisissa olevaksi, mutta joka edelleenkin katselee. Koska hän on varattu, olen yrittänyt unohtaa hänet, siinä onnistumatta. Välillä olen käynyt aallon pohjassa, murtuneena, itkenyt kaipausta. Välillä jopa on helpottanutkin, kun olen saanut muuta ajateltavaa. Tässä kierteessä rämmin.
Muuta ajateltavaa olen saanut huomatessani erään toisenkin miehen punastuvan katseeni alla. Mikä katseessani on, sitä ihmettelen...
Hämmentää kovasti, kuvittelenko miesten ihastuksen vai voisiko se olla jopa totta....
elikkäs tuo sun katsees,johon miehet varmaan tosiaan kiinnittävät huomiota ja osa jopa ihastuukin tuikkiviin silmiisi voineen johtua siitä että kun et ole aiemmin uskaltanut katsoa ympärillesi etkä uskaltautunut kohtaamaan ketään,niin nyt kun voitit pelkosi ja antaudut itsekin oman katseesi viedä niin täysillä ja rohkeasti,että nyt monet näkee sun silmistä sen aidon mielenkiinnon,uteliaisuuden ja katseen intensiivisyyden.sun silmissä on paloa ja eloa,jonka hereillä olevat ainakin näkevät.varmasti siihen katseeseen,sun silmiis on helppo ihastua ja sehän se onkin hyvä juttu,kun silmät on sielun peili.olet ennen varmaan uinunut ja nyt herännyt ja olet kuin näkisit maailman uusin silmin.eihän tuollaista positiivista muutosta voi olla huomaamatta.ajattelin vaan kertoo sulle oman näkemykseni,mitä ensimmäisenä tuli mieleen,kun luin tekstisi.eikun vaan jatka samaan malliin,mut yritä välttää niitä varattuja.usein päättyvät huonosti,etenkin sinkun osalta.hyvää jatkoa:).
rohkaisevaa, kiitos siitä ja hyvää syksyn jatkoa sinulle!