Kärsin jonkinasteisesta sitoutumiskammosta. Kaikki suhteet kaatuvat ja unelmat musertuvat aina johonkin. Vika on siinä, että joko en kykene parisuhteeseen tai ihastun "vääränlaisiin" miehiin.
Tiedän, että ajattelutapani on "väärä". Jos ajattelen "En onnistu", en taatusti onnistukaan.
Joko suhde menee platonisen kaavan mukaan - Ensin ihastuminen - sitten ihastelemista - sitten väistelemistä - lopulta suhde päättyy kylmyyteen ja välinpitämättömyyteen TAI intohimon kaavan mukaan - ensin ihastuminen - ihanaa romantiikkaa - sitten rakastuminen - yhteisiä suunnitelmia ja unelmia - palavaa intohimoa - riitoja - dramaattisia kohtauksia - ristiriitatilanteita - kylmyyttä - lopulta kumpikin vihaa toista - mies pakenee.
Etsin jotain totaalista tunnetta sitä saavuttamatta. Minun on vaikea kiinnostua "tavallisesta" vaan haluaisin jotain "erityistä" ja "erikoista". Siskoni sanoi, että ongelmani on siinä, että haen voimakkaita tilanteita ja jännitystä. Nämä johtuvat lapsuustraumoista. Minulla ei ole mikään "standardilapsuus", mutta olen kouluttanut itseäni ja selviytynyt siitä huolimatta. Vaarallisuusjutuista olen päässyt eroon - en tavoittele jännitystä samalla tavalla kuin joskus nuorempana.
Yksi pitkä suhde on takana. Läheisyyden kohtaaminen ja omana itsenään oleminen oli vaikeaa suhteessa, mutta nykyään olemme hyviä ystäviä.
Kun elän jossain suhteessa, niin katson elämääni ja elän sitä ulkokohtaisesti ikään kuin se olisi elokuvaa. En ymmärrä, mistä tämä johtuu. Minulla on tietty rooli, jota vedän ja ihmiset ihastuvat siihen rooliin. Voiko tällainen käyttäytyminen johtua siitä, että kotona on ollut kylmää ja vanhemmat ovat suhtautuneet suoritusten kautta? Olen kuin esine, jonka pitää hymyillä, miellyttää ja tehdä hyviä suorituksia. Sen voi tarvittaessa ottaa esille ja tarvittaessa piilottaa. Kun sillä on paha olo, niin sanotaan, että mitä siinä valitat. Paha olo yltyy. Kukaan ei kuuntele. ketään ei kiinnosta.
Onko kenelläkään neuvoa, mistä kirjasta voisi lukea tällaisista asioista? Olen käynyt aikoinani terapiassa. Haluaisin jotain toiminnallisempaa apua, jos joku voisi neuvoa. Kiitos!
Tiedän, että ajattelutapani on "väärä". Jos ajattelen "En onnistu", en taatusti onnistukaan.
Joko suhde menee platonisen kaavan mukaan - Ensin ihastuminen - sitten ihastelemista - sitten väistelemistä - lopulta suhde päättyy kylmyyteen ja välinpitämättömyyteen TAI intohimon kaavan mukaan - ensin ihastuminen - ihanaa romantiikkaa - sitten rakastuminen - yhteisiä suunnitelmia ja unelmia - palavaa intohimoa - riitoja - dramaattisia kohtauksia - ristiriitatilanteita - kylmyyttä - lopulta kumpikin vihaa toista - mies pakenee.
Etsin jotain totaalista tunnetta sitä saavuttamatta. Minun on vaikea kiinnostua "tavallisesta" vaan haluaisin jotain "erityistä" ja "erikoista". Siskoni sanoi, että ongelmani on siinä, että haen voimakkaita tilanteita ja jännitystä. Nämä johtuvat lapsuustraumoista. Minulla ei ole mikään "standardilapsuus", mutta olen kouluttanut itseäni ja selviytynyt siitä huolimatta. Vaarallisuusjutuista olen päässyt eroon - en tavoittele jännitystä samalla tavalla kuin joskus nuorempana.
Yksi pitkä suhde on takana. Läheisyyden kohtaaminen ja omana itsenään oleminen oli vaikeaa suhteessa, mutta nykyään olemme hyviä ystäviä.
Kun elän jossain suhteessa, niin katson elämääni ja elän sitä ulkokohtaisesti ikään kuin se olisi elokuvaa. En ymmärrä, mistä tämä johtuu. Minulla on tietty rooli, jota vedän ja ihmiset ihastuvat siihen rooliin. Voiko tällainen käyttäytyminen johtua siitä, että kotona on ollut kylmää ja vanhemmat ovat suhtautuneet suoritusten kautta? Olen kuin esine, jonka pitää hymyillä, miellyttää ja tehdä hyviä suorituksia. Sen voi tarvittaessa ottaa esille ja tarvittaessa piilottaa. Kun sillä on paha olo, niin sanotaan, että mitä siinä valitat. Paha olo yltyy. Kukaan ei kuuntele. ketään ei kiinnosta.
Onko kenelläkään neuvoa, mistä kirjasta voisi lukea tällaisista asioista? Olen käynyt aikoinani terapiassa. Haluaisin jotain toiminnallisempaa apua, jos joku voisi neuvoa. Kiitos!
Vastaukset 5
Vanhimmat
..opetella tekemään asioita, jotka tuottavat sinulle iloa, mutta eivät ehkä niin hyödyllisiä. Vanhempasi eivät muutu, mutta ehkä löytyy ystävä, joka ei ole suoritushenkinen, tai ainakaan ei ystävyydeltä odota senkaltaisia asioita.
Turha etsiä traumoja, jos ei oikea vaan ole tullut vastaan.
Ihana lukea, että joku toinenkin tuntee eläneensä "ulkopuolisena". Mä siis koin juuri näin edellisessä suhteessani ja siksi lopulta halusin katkaista kaiken, vaikka kaikkien mielestä meillä meni niin hyvin. Mietin teinkö oikein. Kyllä mä onnellinen olin ja ihmettelin lopputulosta, mutta oliko se sitten kuitenkaan mun elämää ja onnea vai pelkkää mukautumista ja muille hymyilemistä. Vai kasvoiko paineet toteuttaa unelmia ja pärjätä hyvänä liian suuriksi? Näin jo hienon tulevaisuuden, enkä enää tiennyt onko se tosiaan mun elämää. Toisaalta mitä sitten kun kerran meni niin hyvin, miksen voinut jatkaa niin?! Miksi "pakenin", sitä kysyn itsekin..
Mulle on kyllä tähän 23v ikään mennessä tapahtunut paljon kaikenlaista mut jotenkin aina uskon ja muut saa uskomaan et mun elämähän on niin hyvin, eikä mistään pitäisi valittaa. Ei siis saisi tuntua pahalta, vaikka kyllä tiedän että pahaakin on tapahtunut. Onko se sitten sitä, että mun taloudellinen tilanne lapsuudessa ja nyt on hyvä ja ettei vanhemmat tai muut läheiset ole kuolleet. Kuitenkin avioerolapsi, äidin syöpä ja ensimmäisen rakastamani miehen menetys on jo tuntuneet tarpeeksi isoilta kolhuilta, toki paljon muutakin. Olen iloinen asenteeltani ja yritän karttaa kaikkea ikävää, en halua ajatella negatiivisesti. Asioita olen joutunut syvällisestikin ajattelemaan ja hengellisyys ja uskominen on noussut tärkeäksi sisälläni, vaikkei niitä muut edes huomaisi. Olen aina yrittänyt itse elämässäni päästä pitkälle ja kunnianhimoisesti otan kiinni mahdollisuuksista niin opiskelussa ja työssä kuin ihmissuhteissakin. En tiedä onko se asenteeni tai onnen syytä vai minkä kun muut sanovat, että elämäni näyttää niin hyvältä ja helpolta. Helpolta se ei todellakaan ole tuntunut. Kai joku voi naurahtaa, kun sanon olevani sitoutumiskammoinen ja toteaa, etten ole kokenut vaikeuksia ja siksi valitan. Ei se vaan niin ole, tunnen itseni jo paljon vanhemmaksikin kuin olenkaan. Ihmissuhteissa olen pyörinyt, enkä tiedä milloin pystyn luottamaan itseeni ja sitoutumaan. En voi olla tunteetonkaan, mutta ehkä en vain osaa tai uskalla rakastaa kunnolla..
Olen usein miettinyt samaa omalla kohdallani, tunnen olevani aivan kaltaisesi. Ihastukseni kohteet ovat yleensä ns. vääriä, he ovat joko sellaisia ketä en voi saada tai sitten pelimiehiä joiden kanssa on turha haaveillakaan mitään vakavaa.
Olen 4 sinkkuvuoteni aikana kokeillut muutaman kerran seurustelemista, huonoin tuloksin. Ensin kyllä ihastun palavasti mutta jos mies on niin sanotusti kunnollinen mies niin kiinnostukseni hiipuu, alan nähdä hänessä kaikki piirteet raivostuttavina, ja lopulta olen täysin kylmä häntä kohtaan. Näin ne miehet saa kätevästi lähtemään...
Mutta siitä ei ole hajuakaan miksi menettelen näin.
Olen kerran elämässäni ollut kunnolla rakastunut ja suhde kesti 6 vuotta.Suhde oli aika vuoristorataa ja jälkeenpäin olen miettinyt että oliko se juuri se voima millä suhde sujui niin hyvin. Tunnun myös kaipaavan jännitystä elämään, tavallinen pullamössöelämä ja ylikiltit miehet ei sytytä. Suhteen loppu ei ollut mitenkään kaunis joten kai siitä jonkinlainen kammo on jäänyt. Nimenomaan sitoutumiskammoiseksi luonnehtisin itseäni.
En ole myöskään mistään löytänyt tietoa tai saanut vinkkejä miten tästä pääsisi eroon.
Toivotaan ja odotellaan josko meitä joku viisas neuvoisi.
Niinpä, jos jostain saisi neuvon.. Toki ystävien kanssa on ihana keskustella jos mahdollista ja se on samalla terapiaa. Kaikki on kuitenkin kiinni omasta itsestä ja miten käyttäytyy. Toiset ovat riippuvaisempia suhteen osapuolia ja toiset taas päinvastoin. Kunpa joskus löytäisi tasapainon. Välillä on niin avuton olo, kun ei osaa palata taaksepäin, muttei myöskään mennä eteenpäin. Nyt on tullut sellainen varovaisuus, ettei enää uskalla tehdä liikaa siirtoja. Haluaisi niin kovasti tehdä oikein, mutta kai kaikki on oppimista varten elämässä. On välillä vaikea ymmärtää, mikä saa tekemään "järkevää valintaa" vastaan. Ja kun vielä sanotaan, että tunteille ei saisi antaa liikaa valtaa. Pitääkö kuitenkin luottaa siihen, että joskus ne tunteet tasoittuvat ja on valmis sitoutumaan. Silloin on jo oppinut tarpeeksi ja voi tyytyä vähempäänkin. Tai sitten se rakkaus vaan johdattelee mutkienkin kautta onneen..