nyt menee kyllä niin hermot tähän kaukosuhteeseen:(
mä oon jo niin turtunu tohon ikävään, ja nyt se alkaa muuttumaan jo suuttumukseksi sitä toista kohtaan. mä vaan jotenkin tylsistyn kuoliaaks ja sit kun ei viitti baarinkaa mennä, koska voi helposti tulla juotua liikaa, kun muutenkin on huonot fiilikset. miten oikeesti voi kestää jonku 4 kk näkemättä ollenkaan..ja sit vielä kun tietää et sillä toisella on huippukivaa siellä ulkomailla. mutta en viitti liikaa valittaa että on niin ikävä koska kuka sellasta jaksaa katsella. ehkä mä oon vaan jotenkin liian heikko tähän tai riippuvainen muista ihmisistä. ääääh. tietysti välitän ja rakastan sitä toista ihan hirmuna, mutta jotenkin eihän meidän suhde kehity tässä mitenkään ku ei nähdä, ja muutenkin oon niin huono ilmasemaan itteeni jonku mesen kautta. ehkä nyt on vaan vähä liian heikko hetki. mut auttaa tällanen random purkautuminen.: )
mä oon jo niin turtunu tohon ikävään, ja nyt se alkaa muuttumaan jo suuttumukseksi sitä toista kohtaan. mä vaan jotenkin tylsistyn kuoliaaks ja sit kun ei viitti baarinkaa mennä, koska voi helposti tulla juotua liikaa, kun muutenkin on huonot fiilikset. miten oikeesti voi kestää jonku 4 kk näkemättä ollenkaan..ja sit vielä kun tietää et sillä toisella on huippukivaa siellä ulkomailla. mutta en viitti liikaa valittaa että on niin ikävä koska kuka sellasta jaksaa katsella. ehkä mä oon vaan jotenkin liian heikko tähän tai riippuvainen muista ihmisistä. ääääh. tietysti välitän ja rakastan sitä toista ihan hirmuna, mutta jotenkin eihän meidän suhde kehity tässä mitenkään ku ei nähdä, ja muutenkin oon niin huono ilmasemaan itteeni jonku mesen kautta. ehkä nyt on vaan vähä liian heikko hetki. mut auttaa tällanen random purkautuminen.: )
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta tuo turhautuminen. Mulla se on kausittaista, aina välillä tuntuu etteihän tästä mitään tule ja ikävä on niin kova että fyysisesti sattuu. Siihen auttaa toisen kanssa puhuminen.
Me ollaan oltu erossa nyt melkein 6kk ja vielä pitäis kuukausi jaksaa. Tiedän kuitenkin että se on odottamisen arvoista!
Pidä vain yllä omaa elämää täällä, näe kavereita ja keskity työhön/kouluun, niin kyllä se sitten taas helpottaa. Ensimmäiset kaksi kuukautta ns eron jälkeen on pahimmat, tuntuu ettei elämässä ole mitään järkeä kun toinen ei ole vierellä jakamassa arkea. Kun sitten pääsee omiin rutiineihin ja rakentaa OMAN elämän (ei MEIDÄN) niin aika menee nopeammin ja ikäväkin vähän helpottaa.
Jaksamista sinulle!
Ääks noin oman mittapuuni mukaan aika järkyttävä aika olla erossa, kuukausitolkulla x( Kyllähän sitä tosin itsellensä tekemistä keksii ja kehittää vaan voipi tuo pian muljahtaa ihan väärin päin koko homma. Sitä voi pian ns. itsenäistyä niin paljon, ettei sitä alati poissa olevaa kumppania edes kaipaa saatikka sitten tarvitse. Rakkaus kun itsessään ei riitä pitämään parisuhdetta koossa.
Ja tuo suhteen kehittäminen on yksi iso kökkö. Tuommoisessa suhteessa se toimii huonosti josko toimii ollenkaan eli kait vastaavat kaukosuhteet sopivat sitten sellaisille, jotka eivät niin perusta parisuhteesta tai kotielämästä..? Tilanne vaatii siis sopeutumista ja joskus se vaatii jopa omien ajattelutapojensa muuttamista. Ehkäpä sen onnen ja tyydytyksen saa sitten jostain muualta jos kerta kumppani ei sitä pysty parisuhteen merkeissä antamaan?
Tyytyväiseksi se ei toki tee vaan sietää sitä yrittää ;) Eipähän tarvitse kiikkustuolissa katua, ettei itse kukin tässä yrittänyt :D
hahah: ) totta, niin sehän siinä pelottaakin että jos rakentaa vähän liian oman elämän omine kuvioineen niin mitenkä se toinen sitten sopii siihen sen kk:sien selviämisen päätyttyä. tai siis jos oppii vaan selviytymään yksin eikä jaksa enää pitää tarpeeksi yhteyttä, mun mielestä tää ei tee hyvää suhteelle, jos se muutenkin on melko tuore. mutta kyllä mä jaksan odottaa, pakkohan se on:D
mutta tän jälkeen en aio päästää hetkeen sitä toista mihinkään, ehkä sitten kun ollaan oikeesti eletty kauemmin yhdessä:D
Ei se oman elämän rakentaminen ja sen vaaliminen olisi pahitteeksi myös ns. lähisuhteessa eläville. Monia ystäväpariskuntia jotka ovat aluksi melkein 24/7 yhdessä ja eroavat sitten koska ahdistaa.
Mulla on oma elämä, ja mun miehellä on oma elämä. Tottakai sitä kaipaisi että toinen olisi läsnä ja tietäis miten mulla menee, ilman että sen puhelimessa sanon tai spostissa kirjoitan. Mutta koen, että me ollaan kasvettu yhdessä vaikkakin erikseen. Osataan arvostaa enemmän toista, koska ollaan enimmäkseen erossa. Mutta läheisyyttä ja rakkautta en kyllä ole muualta hakenut ja sitä kaipaan!
Hän on ensimmäinen ja viimeinen asia mitä päivässä mietin, näen hänestä unia. Koen kuitenkin, että sitten kun me ollaan oikeasti yhdessä samassa maassa, niin tämä odotus on tämän kaiken työn ja tuskan arvoista. Rakkaus ja luottamus ovat tämän suhteen perusta. En vaihtaisi tätä suhdetta mihinkään. Elämässä pitää ottaa riskejä. Tottakai koen että otan riskin luottamalla ja rakastamalla vaikka en toista näe, mutta ainakin olen hetken onnellinen!