Vaihteeksi sitä miehen logiikkaa. Oletetaan seuraava tilanne: aviopari, ei yhteistä nimeä. Lapsen nimestä kiistaa. Kummatkin haluavat antaa lapselle oman nimensä, ts. kummankin argumentit ovat lähtökohtaisesti yhtä vahvat.
Lainsäätäjä on ratkaissut ongelman siten, että mikäli asiassa ei päästä sopuun, naisen kanta voittaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nainen tekee päätöksen (halutessaan jopa täysin mielivaltaisesti ja miestä kuulematta) ja kaikki argumentointivastuu lepää miehen harteilla.
Ok. Ei mitkään parhaat mahdolliset lähtökohdat, mutta argumentoidaan: naisen ja lapsen välille syntyy raskauden aikana erittäin vahva, sisäsyntyinen, luonnollinen side. Miehen ja lapsen välillä tällaista sidettä ei ole, mikä tarkoittaa että ulkoiset (kenties jopa keinotekoiset) siteet ovat miehen kannalta suuremmassa roolissa. Nimi on juuri tällainen. Ei nimi miestä pahenna, sanotaan. Periaatteessa on juuri näin, paitsi miehen mielestä.
Miesten maailma on täynnä ulkoisia siteitä ja symboleita. Ajatellaan esimerkiksi armeijaa. Jos se olisi naisten luoma organisaatio, arvomerkit ja sotilasarvot eivät olisi yhtä suuressa roolissa. Miehet kautta maailman keräilevät erilaisia statuksen ulkoisia merkkejä aivan eri innokkuudella kuin naiset. Mies on kiistatta turhamaisempi sukupuoli.
Miten nainen sitten voi käyttää tätä miehen turhamaisuutta hyväkseen? Jos nainen haluaa antaa lapselle oman nimensä, antaa hän miehelle seuraavan signaalin: meidän perhe on äiti ja lapset, ja sitten on isä - jossain siellä ulkopuolella. Heti lyödään kiila isän ja lapsen väliin. Vieläkö pitää ihmetellä, miksi isät eivät osoita kiinnostusta lapsiaan kohtaan? (Samassa mittakaavassa kuin naiset.) Vastaava signaali, jos lapselle annetaan miehen nimi: nämä ovat juuri Sinun lapsiasi.
Tiivistettynä: naisen näkökulmasta miehen nimen antaminen lapselle on miehen sitouttamista lapseen. Kannattaako naisen käyttää kaikki käytettävissä olevat keinot miehen sitouttamiseksi lapseen? Kannattaa.
Tähän asti olen vastannut itse, mutta nyt kysyn teiltä. Mies, allekirjoitatko väitteet? Nainen, onko argumentti vakuuttava?

Vastaukset 22
Vanhimmat
oo kyllä asiaa koskaan tuolta kantilta miettinyt. Mä oon aina toivonut omille lapsilleni mun sukunimeä koska se on harvinainen ja vieläpä harvinaisen kaunis ja siihen on helppo yhdistää monenlaisia etunimiä. Mun miehelläkin on tosi harvinainen sukunimi, mutta ei yhtä kaunissointuinen.
Mä en ala asiasta kuitenkaan tappeleen. Jos mies haluaa lapselle ehdottomasti oman nimensä, niin sitten laitetaan se niin. Mun lapset on mun lapsia aivan yhtä paljon olipa heidän sukunimi mikä tahansa. Itse aion kuitenkin säilyttää sukunimeni samana naimisiin mentyänikin.
Niin ja mä uskon, että mies sitoutuu lapseen ihan toisten motiivien pohjalta kuin nimen...
tietoisesti on noin laskelmoiva.
Itsellä kun asia oli ainkoinaan ajankohtainen C totesi, että lapset saavat hänen puolestaan mun sukunimeni ja mä "taivuin" sen tahtoon mielihyvin.
Vaikka lapsille olisi tullutkin äitinsä sukunimi, niin kyllä ne varmaan oisi mulle silti yhtä rakkaita.
ei taaskaan eikä edelleenkään.
En ole ajatellut aiemmin että se nimi sitoisi miestä lapsiin. Oisko se sitten niin.... Kun esikoinen syntyi emme olleet naimisissa vielä ja halusin lapselle miehen sukunimen (eikä miehellä ollut mitään sitä vastaan). Jotenkin se vain tuntui luonnolliselta mutta oisko miulla sitten ollu taka-ajatuksiakin :) No, itseasiassa olin aika varma että naimisiinkin jossain vaiheessa mennään ja sitten olisi ollu enemmän hommaa vaihtaa lapsellekin se sukunimi jälkeenpäin.
Entäs jos koko perhe vaihtaisi ihan kokonaan uuden sukunimen kun lapsi syntyy, eli ei kummankaan aviopuolison nimeä? Onko se edes mahdollista :) ?
Eri asia sitten kuinka moni siihen haluaa lähteä. Ja kokonaan uusi nimi olisi kompromissi, jossa kumpikaan ei saa haluamaansa. Jos siis lähdetään tilanteessa, jossa kumpikin haluaa lapselle oman nimensä.
itse vielä pidänkö oman sukunimeni vai otanko miehen nimen, mutta omaa sukunimeäni lasten sukunimeksi en varsinaisesti ole edes harkinnut.
Jotenkin tuntuu luonnolliseslta antaa lapsille isän nimi, etenkin kun tarkoitus pysyä pariskuntana hamaan loppuun asti. Jos nainen ja mies eivät seurustele/ asu yhdesä / ole avioliitossa, silloin on mielestäni ihan perusteltua että lapsilla on äidin sukunimi.
aviolapsi saa aina isänsä sukunimen, avioton lapsi taas äitinsä suvun nimen. Vuoden 1987 sukunimilaki sotki tämän vanhan perinteen.
Jos naimisissa ollaan, niin lapsen pitää saada isänsä sukunimi. Laki pitäisi tältä osin palauttaa vanhan sukunimilain mukaiseksi.
Nimilaki on vuodelta 1920. Iänikuiseen perinteeseen ei siis kannata vedota, jos kumppani on vähänkään perillä asioista.
Olen tosin samaa mieltä siitä, että jos isä on tiedossa, se on syytä yhteisölle selkeästi ilmaista.
Kait tuossa jotakin pointtiakin oli,mutta taitaa nimiasia joillain painua liian suureksi jos ei voi lapseen kiintyä mikäli tällä on äidin sukunimi. Temen vstausta voisin tähän komppailla.
Mun sisarusten isä toivoi lapsille äidin sukunimeä koska isän sukunimellä on heidän pienessä kylässään aika ikävä kaiku. Eli mainetta oli niin lasten vaarin kuin lasten isän (sekä veljen) taholta kertynyt (pääasiassa) nuoruusvuosilta, eikä se maine ole kovin mairitteleva. Hän ei halunnut,että lapset saa kärsiä hänen oman historiansa takia. Hyvä niin, kerrankin silläkin äijällä leikkas.
Omilla lapsilla on isänsä sukunimi, vaikka olisin halunnut heille omani (pidän siitä itse,eikä se ole kovin tavallinen). Siitä käytiin kuitenkin niin pitkiä keskusteluja,että en enää jaksanut vängätä. Nyt olen ihan tyytyväinen,että lapsilla on isän sukunimi. Jos se isompana haluavat,he voivat vaihtaa äidin sukunimeen kuten itse tein. :)
Tämän kohdan kumoan;
"Vieläkö pitää ihmetellä, miksi isät eivät osoita kiinnostusta lapsiaan kohtaan?"
Hah ja pah! Jotkut miehet eivät osoita kiinnostusta lapsiaan kohtaan, mutta kyllä täytyy sanoa, että ainakin näillä lapsilla on suhde sekä isään että äitiin ihan täysin yhtä läheinen.
"Jos nainen haluaa antaa lapselle oman nimensä, antaa hän miehelle seuraavan signaalin: meidän perhe on äiti ja lapset, ja sitten on isä - jossain siellä ulkopuolella."
Varsinkin tuossa. Varmasti miehet on erilaisia sen suhteen miten suhtautuvat lapseen, mutta kyllä siinä voi käydä niin että etenkin jos vaikkapa synnytyksen jälkeen eletään niin jotta äiti lapsi on symbioosissa, ja siis todellakin niin että lapsi on kaikkein tärkein ja saa naisen kaiken huomion, ja mies jää tavallaan mukana roikkujaksi (naisten suusta: aikuinen mies, kyllä lapsen etu on kaikkien tärkein, ei mies tarvitse mitään, älä oo tuollainen pikkupoika, blaablaablaa), niin siinä voi hyvinkin käydä sitten jotta mies ainakin jollain tasolla erkanee lapsesta. Ja naisesta siinä samalla.
Eihän tuo nimiasia aina tietenkään päde, mutta ehkä melko monesti kuitenkin. Varsinkin jos/kun alkaa olla niitä vastamäkiä.
Sillä varauksella ettei tuo tietenkään päde aina, niin voisin ainakin tämän harkinnan pohjalta allekirjoittaa.
pahenna jos ei mies nimeä. Loppuviimeks sillä taitaa olla aika vähän merkitystä minkä nimisiä lapsista nyt lopun pelin tuleekaan...
KYllähän oikeuden edessä vanhemmista äidit on aina vahvemmilla mitä lapsiin tulee, ja isillä pitää olla todella raskaat argumentit ja pitävät todisteet pärjätäkseen tuollaisissa kiistoissa.
Mie pitäsin sitä sellasena linjana että eron koittaessa se kertoo kummalle lapset jää... Niinku sie itte taisit myös antaa ymmärtää, mut ei se tarkota sitä että ne ei vois olla yhtä rakkaita molemmille vanhemmille. LApset tarttee ihan yhtä paljon isää ku äitiäkin, ja sukunimi taitaa sillon olla yks pienimmistä murheista...
Vai apinoitko vain?
Voihan mies ottaa naisen sukunimen.
Onko Ratikkakuski käsitellyt samaa aihetta?
niin saisko linkkiä?
jaksa vaivautua.. Taisit unohtaa..
Vasta pari viikkoa sitten joku nainen kysyi samasta asiasta ja kerroin suurimmaksi perusteluksi miehen ja lapsen yhteiselle nimelle sitouttamisen.
Nainen ei ilmeisest pitänyt vastauksestani, koska ei enää kommentoinut.
..toi sitouttamisaspekti tuli nimikeskusteluissa varsin suorasanaisesti esiin. Ois kuulemma pitänyt samalla kertaa lasten äidinkin nimi vaihtaa. Siinä vaiheessa keskustelu oli lähellä karata hanskasta....
Joko näit itsesi frakki päällä leikkimässä tyhmiä hääleikkejä mietien samalla kymppitonnin häälainan takaisnmaksua?
Ahdistaa jo pelkkä vieraana oleminen jonkun häissä....
Tämä on sellainen argumentti, joka tulee esittää erittäin varoen. En edes tiedä, kannattaako sitä esittää ollenkaan.
Huonossa tapauksessa nainen ottaa sen uhkauksena: jos et anna lapselle minun nimeäni, jätän sinut ja lapsen. Olen miettinyt, voisiko sen esittää siten, ettei sitä yksinkertaisesti voi käsittää uhkaukseksi. Luultavasti ei, jos jo keskustellaan lapsen nimestä.
Tietysti jos puhe on esimerkiksi isä-lapsi-suhteista nykyaikana noin niinkuin yleisellä tasolla, tämän ajatuksen voi ujuttaa keskusteluun mukaan ja toivottavasti se sitten jää naisen päähän jyskyttämään.
Juu-u nimenannossa singnaalin piti olla:
nämä ovat juuri Sinun lapsiasi.
*ei toimi*
Ilmeisesti on olemassa eri miehen logiikoita
näkökantani sanoo, että lapsi saa aina isän sukunimen jos vaan mahdollista. Selvyyden vuoksi helpompaa noin ja isän nimi on aina "vahvempi". Mulle tuo on aina ollut itsestäänselvyys, mutta toki ymmärrän, et toiset voi haluta toimia eri tavoin, tai pakon edestä joutuu toimimaan eri tavoin.