Olen elänyt ja pärjännyt itse siitä kun olin 17 vuotias mutta nyt tuli kyllä sellainen paikka että tarvitsen apua.
Veimme eilen vaimoni lentokentälle. Hän on syntynyt periaatteessa maapallon toisella puolella ja monien, monien vaiheiden jälkeen hän/me olemme päättäneet että hän muutta takaisin kotimaahansa. Avioero hakemus jätetty tänään. Tuntuu siltä kuin koko rintani on revitty hajalle, vain tyhjä reikä jäljellä. En kai ihan vielä ole ymmärtänyt mitä on tapahtunut.
Olen lukenut näitä muiden kertomuksia ja joskus todella mahtavia vastauksia ja tiedän että tästä sevitään. Pakkohan se on.
Minun on pakko sevitä poikamme takia. Hän on 6-vuotias ja jää tänne minun kanssa. Se oli minun ainut ehto kun keskustelimme erosta. Eilinen oli niin raastava ja karmea kokemus että päätimme ettemme kerro pojalle koko totuutta heti. Varmaan monien mielestä tämä oli väärin mutta pelkäsimme että tilanne menee liian vaikeaksi. Sanoimme että äiti lähtee vierailemaan sukulaisia. Mutta emme ketoneet ettei hän palaa.
Nyt kysymykseen: Miten voin ketoa 6-vuotiaalle että äiti ei palaa kotiin?
Tiedän että emme olleet rehellisiä pojalle mutta pelkäsin että tilanne räjähtää täysin käsiin. Tilanne Helsingin ulkomaan terminaalilla oli ihan tarpeeksi jännittynyt. Tällä hetkellä en tarvitse kritiikkiä vaan neuvoja ja hirveen määrän tukea.
Veimme eilen vaimoni lentokentälle. Hän on syntynyt periaatteessa maapallon toisella puolella ja monien, monien vaiheiden jälkeen hän/me olemme päättäneet että hän muutta takaisin kotimaahansa. Avioero hakemus jätetty tänään. Tuntuu siltä kuin koko rintani on revitty hajalle, vain tyhjä reikä jäljellä. En kai ihan vielä ole ymmärtänyt mitä on tapahtunut.
Olen lukenut näitä muiden kertomuksia ja joskus todella mahtavia vastauksia ja tiedän että tästä sevitään. Pakkohan se on.
Minun on pakko sevitä poikamme takia. Hän on 6-vuotias ja jää tänne minun kanssa. Se oli minun ainut ehto kun keskustelimme erosta. Eilinen oli niin raastava ja karmea kokemus että päätimme ettemme kerro pojalle koko totuutta heti. Varmaan monien mielestä tämä oli väärin mutta pelkäsimme että tilanne menee liian vaikeaksi. Sanoimme että äiti lähtee vierailemaan sukulaisia. Mutta emme ketoneet ettei hän palaa.
Nyt kysymykseen: Miten voin ketoa 6-vuotiaalle että äiti ei palaa kotiin?
Tiedän että emme olleet rehellisiä pojalle mutta pelkäsin että tilanne räjähtää täysin käsiin. Tilanne Helsingin ulkomaan terminaalilla oli ihan tarpeeksi jännittynyt. Tällä hetkellä en tarvitse kritiikkiä vaan neuvoja ja hirveen määrän tukea.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En tiä oikein miten lohduttaa tai neuvoa... Ero on aina vaikeaa, tapahtuipa siinä erossa sitten mitä tahansa. Sie ihte varmasti teet asian lapsesi kanssa niin kuin siusta parhaalta tuntuu. Kuitenkin kuusivuotias ajattelee jo aika paljon ja alkaa tosissaan ihmetellä ettei äitiä tulekaan kotio. Jotenkin se on vain pakko hänelle kertoa, ole kuitenkin "lähellä", kuuntele ja vastaa hänen kysymyksiin rehellisesti. Älä sano hänelle "en tiedä", vaan selitä. Sie tunnet lapsesi parhaiten ja osaat arvioida mitä hänen ajatus voi sulatella. Lapset sulattavat aika paljon kun asiat käsitellään hänen tahdissaan. En osaa siulle muuta sanoa kun toivottaa hyvää jatkoa kera halausten. Voimia!
Vaikea ja raskas tilanne sinulla, mutta päivä kerrallaan eteenpäin. Sinä tunnet lapsesi ja löydät kyllä sanat joilla äidin lähdön hänelle selität. Asiaa ei kannata pitkittää kovin paljon sillä mitä pitemmälle asian kertominen jää, niin sitä vaikeammaksi se tulee. En tiedä onko lapsella mitään aavistusta erosta ja siitä, ettei äiti tule takaisin. Meillä olin kertonut lapsille etukäteen, että äiti ja isä ehkä eroavat ja isä muuttaa pois kotoa. Eniten suututti se, ettei mies puhunut lapsille asiasta sanaakaan ja lähti sillä aikaa kun lapset oli koulussa ja hoidossa. Ei kuulemma pystynyt asiaa lapsille kertomaan.
Voimia sinulle! Sinä pärjäät kyllä mutta raskaita aikoja on vielä edessä.
Kiitos näistä viesteistä. Pienikin tuki vierailta ihmistiltä tuntuu hyvältä.
Olisi niin paljon kerrottavaa myös tunteista mutta jääköön se myöhempään vaiheeseen. Nyt on vain yritettävä päivä kerrallaan. Tiedän että en ole yksin näiden ongelmien kanssa ja tästä selvitään! Niin on moni muukin mutta kyllä se koville ottaa. Sain juuri pojan sänkyyn ja päätä särkee.
(en tiedä miksi viestiin tulle 22:24, ei kello ole kuin 21:24)
... vaikea ja surullinen.
Minun mielestäni on viisasta, että 6-vuotiaan maailmaa ei ole kertalaakista romahdutettu.
Tärkeää on luoda arki lapsellesi - ja itsellesi!
Vaikka kuinka matalaprofiilinen, kunhan se toimii.
Lapsi saakoon turvakseen tutut rutiinit. Sinä niiden lisäksi aikaa suremiselle, itkemiselle ja uusien voimien löytämiselle.
Ymmärtääkseni Sinä, jaksavuutesi ja aikuisuutesi ovat avainasemassa, jotta lapsi jossain vaiheessa saa tietää asioiden todellisen laidan hänelle ymmärrettävällä tavalla. Käänny neuvolan tms. puoleen. Tilanteenne ei ole jokapäiväisimmästä päästä. Voimia!!
Kiitos taas kerran. Osuit juuri oikeaan. Tarkoitukseni oli juuri antaa pojalle ja minulle aikaa tottua arkeen ja saada tilanne kotona rauhoittumaan. Ei me olla riidelty lapsen nähdessä mutta kyllä hän on huomannut että tilanne on ollut ahdistava.
Tulen kyllä ottamaan yhteyttä ammattilaisiin jotka voivat neuvoa miten esittää asian mutta halusin myös kuulla ihan tavallisilta kuolevaisilta heidän mielipiteitään. Joskus ne voivat olla järkevämpiä kuin ammattilaisten.
Joten rohkeast lisää mielipiteitä.
Ole ollut lapsi saman kaltaisessa tilanteessa.
Olin muuten kuusivuotias myös.
Selvisin aika hyvin kun:
- Isä ei ollut katkera äidilleni, vain surullinen.
- Isä ei ole puhunut pahaa äidistäni kun vasta ollessani paljon vanhempi (olisi saanut jättää senkin sanomatta, mutta onneksi osaan jättää moiset purkaukset omaan arvoonsa)
- Isä kertoi suoraan, ettei äiti ole tulossa takaisin ja me olisimme nyt se perhe. Ei ole hätää, me selviämme kyllä kuten ennenkin.
Nauti hetkistä poikasi kanssa äläkä pelkää kysyä apua. Olet hyvin onnekas ihminen muutamasta ikävästä käänteestä huolimatta.
Kiitos viestistä.
Tuntuu ihmeelliseltä että ihmiset jostain syystä laittaa sanat suuhuni. Mietin eilen illalla ihan samoin että en tule koskaan puhumaan pahaa hänen äidistään, vaikka kuinka olisi sanomista.
Yritän miettiä ja tehdä asiat niin hyvin kuin mahdollista ja tuntuu siltä kuin olisi jonkinlainen universaali hyvä menettely.
Anteeksi nyt jos olen vähän vinksahtanut. Sitä pelkään eniten, mitä tapahtuu jos pää sekoaa?
Hieno homma. Että ihmettelet, kyselet, eli selkeästi välität tilanteesta.
Luulen, että teet ihan oikein toimiessa niin kun sinusta itsestäsi parhaalle tuntuu.
Universaalia hyvää tuskin on. Tilanteita on niin monia kuin on ihmisiä. Positiivisuus ja kommunikointi auttaa hurjasti. Katkeroituminen on turhaa. Hae apua juuri silloin kun pahalta tuntuu. Omahan on elämäsi.
Kehittäkäähän se omanlaisenne arki ja korostakaa sen pieniä iloja, siitähän onnellisessa elämässä on usein kyse. Lapselta tulee puuttumaan asioita äidin mentyä. Tällaista kuitenkin tapahtuu ja sinä pystyt tarjoamaan yhtä lailla hyväksyvän ympäristön lapselle välittämisen määrälläsi, hieman erilaisen, mutta yhtä lailla vakaan ja hyvän. Mahdollisesti myös monin verroin paremman kuin "ehjät perheet". Se juontaa aivan toisenlaisista tekijöistä kuin perheen jäsenien määrästä.
Itse rakastan isääni, vaikka hän teki hurjasti virheitä eikä uskaltanut pyytää apua ja on hieman katkerakin kaikenlaisesta.
Hän kuitenkin välitti ja tunsin (ja tunnen vieläkin) olleeni hirveän tärkeä. Ongelmat, joita minulle on syntynyt, johtuvat ihan muista tekijöistä. Olen hyvin vakaa ja onnellinen ihminen.
Lapset ovat hyvin sopeutuvaisia. Riippuu paljon läheisien toiminnasta, kuinka he kestävät. Jos itseäsi huolettaa oma kestäminen, pyydä ajoissa apua. Kyllä sitä saa kun rehellisesti pyytää. Eikä ole mitään hävettävää auttaa itseään ensin, jotta pystyy paremmin auttamaan toista.
Itse koin musertavan eron, lapset 5 ja 9 v. jäivät kanssani asumaan vanhaan kotiin. Onneksi sain kuulla eroseminaarista, josta muodostui silloisen elämäni käännekohta. Seminaari antoi valtavasti tukea, auttoi jaksamaan ja eheytymään saatuani työkalut eroprosessin vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Vanhempana pystyin myös paremmin tukemaan lapsiani heidän eroahdistuksissaan. Suosittelen, meitä on monia jolla on jo tästä kokemusta. Katsopa vaikka www.fisher.fi lisätietoja.
Minusta olisi kuitenkin tärkeää lapsen heti nyt tietää, ettei äiti tule takaisin. Itse muistan 6 v. tapahtuneita asioita ja mitä pitemmälle aika kuluu, sitä enemmän lapsi muistaa ja kokee itsensä tulleen huijatuksi. Silloin voi tulla vastareaktio sinua kohtaan.
Voisiko lapsi kuitenkin olla yhteydessä äitiin eli lähettää piirroksia, soitella joskus tmv. ? Sitä kautta ero ei lapsen kannalta olisi niin lopullinen kuin kuolema.
Sinun kärsivällisyyttäsi ja kestämistäsi tässä vaaditaan. Ei tarvitse, eikä tule, esittää supersankaria, vaan voit surra lapsen nähden. Se tekee lapsellekin luvalliseksi surra äitiä, eikä hän silloin patoa murhetta/kiukkua/ihmetystä itseensä ja joudu vaikka vuosien kuluttua selvittelemään sisäistä pahaa oloaan. Tietenkin on tärkeätä, että sinä olet aikuinen ja lapsi on lapsi. Tarkoitan, ettei lapsen tule olla tukipylvääsi vaan sinun on oltava se pyläs lapselle. Lähinnä tarkoitan, että lapsen on hyvä nähdä myös sinun tunteesi rehellisesti. Erohan on aina surullinen ja kamala asia.
Tosi hyviä ajatuksia on jo tullut (ettei haukuta toista jne.). Kyllä te pärjäättä, kunhan annat aikaa pojalla nyt ja tulevaisuudessa ja kerrot hänelle ääneen, että rakastat häntä ja te pärjäätte. Olisi varmaan tärkeää, että lapsi tietäsi äidinkin häntä rakastavan ja että hänellä on lupa rakastaa äitiä, vaikkette te aikuiset enää toisianne rakastakaan.
Yhden jutun olen vielä lukenut jostain: lapselle tulee kertoa monta kertaa, että ero ei missään tapauksessa ole hänestä johtuvaa.