Elikkä, asun ihanan mieheni kanssa toista vuotta yhteisessä asunnossa(kämppä on hänen nimissään)olemme nuori pari ja menimme vuosi sitten kihloihin, olemme seurustelleet n. 2 vuotta.
Alku oli todella ihanaa niinkuin kaikilla muillakin varmasti on ollut, mutta nyt puolivuotta ollaan oltu kuin kämppikset. Hänellä on omat harrastuksensa(tietokone)minulla ei oikeastaan mitään, aloitin koulun syksyllä ja siihen olen aika huolella paneutunut, mutta tuntuu että meillä ei riitä aika toisillemme vaikka olemmekin toistemme lähettyvillä.
Olen meistä se hellyydenkipeämpi osapuoli, ja kaipaan huomionosoituksia,en vain saa niitä tarpeeksi..tai saan mutta en osaa huomioida niitä koska luulen että mieheni tekee sen leikillään.minä taas yritän mennä hänen lähelleen mutta hän on kuin ei huomaisikaan.
Seksiä emme nykyään enää harrasta (n. 1 kerta viikossa jos sitäkään) Seksi on minulle tärkeää,olemme puhuneet tästä monen monta kertaa että kun ei tee toista mieli ja ei jaksa ryhtyä toimeen,mutta emme ole koskaan saaneet aikaan mitään pitkissä riitaisissa "keskusteluissa" en enää jaksa ottaa puheenaiheeksi seksiä, koska tiedän että miehelleni tulee epämiellyttävä ja syyllinen olo ja sen seurauksena tulee riita. Olen yrittänyt tehdä aloitteita mutta hän on torjunut minut,yleensä teen väärinä hetkinä niitä aloitteita..olen menettänyt toivoni koko seksin suhteen, koska tuntuu että olen ihan yks hailee..ihan sama kuljenko täällä jossain pikku hepeneissä ei se kumminkaan mitään edesauta..meillä on joskus ollut keskustelua siitä kun en saa sitä tyydytystä mitä haluaisin seksistä niin voi tietenkin olla että mieheni luulee että me teemme sen vain hänen takiaan ja minä en saa siitä mitään ja siksi ei jaksa tehdä aloitteita.
Nyt olemme hankkineet koiran. Minun ihan oma ehdotus se oli, mutta kadun sitä todella paljon..tämä piski viimeistään vie meidän suhteen karille. Minä olen se joka haluaa pitää koiraa kurissa, kouluttaa sitä oikein. ja taas mieheni enimmäkseen leikkii sen kanssa ja huutaa minulle jos sanon pahasti koiralle(esim.kirosana tjtn.)Olen todella toivoton tästä kaikesta.
Tuntuu että minulla ei ole minkäänlaista sananvaltaa tässä talossa,tarpeitani ei oteta huomioon,mielipiteitäni ei kuunnella, aina kyllä keskustellaan mutta ne keskustelut ei koskaan auta mitään.
En enää uskalla keskustella asioista koska tiedän että syyllistän häntä ja hän suojelee itseään piikittelemällä takaisin. Olen monta kertaa yrittänyt nätisti aloittaa keskustelun mutta hän jotenkin aina vaistoaa että taas se valitus alkaa..ymmärrän kyllä hänen tilanteen..ottaahan se päähän kun tyttöystävä ei ole tyytyväinen mihinkään ja aina vaan valitetaan ku asiat on huonosti.Rakastan miestäni todella paljon ja en haluaisi erota missään nimessä,eikä ilmeisesti hänkään..kyllä meillä myös hyviä hetkiä on, mutta en vain saa tarpeekseni, miehen osalta kaikki on kuulemma ihan hyvin..
Kertokaa teidän omakohtaisista kokemuksista tällaisissa tilanteissa..jos teillä näin pahasti on koskaan mennyt..
Kiitos jo etukäteen!
Alku oli todella ihanaa niinkuin kaikilla muillakin varmasti on ollut, mutta nyt puolivuotta ollaan oltu kuin kämppikset. Hänellä on omat harrastuksensa(tietokone)minulla ei oikeastaan mitään, aloitin koulun syksyllä ja siihen olen aika huolella paneutunut, mutta tuntuu että meillä ei riitä aika toisillemme vaikka olemmekin toistemme lähettyvillä.
Olen meistä se hellyydenkipeämpi osapuoli, ja kaipaan huomionosoituksia,en vain saa niitä tarpeeksi..tai saan mutta en osaa huomioida niitä koska luulen että mieheni tekee sen leikillään.minä taas yritän mennä hänen lähelleen mutta hän on kuin ei huomaisikaan.
Seksiä emme nykyään enää harrasta (n. 1 kerta viikossa jos sitäkään) Seksi on minulle tärkeää,olemme puhuneet tästä monen monta kertaa että kun ei tee toista mieli ja ei jaksa ryhtyä toimeen,mutta emme ole koskaan saaneet aikaan mitään pitkissä riitaisissa "keskusteluissa" en enää jaksa ottaa puheenaiheeksi seksiä, koska tiedän että miehelleni tulee epämiellyttävä ja syyllinen olo ja sen seurauksena tulee riita. Olen yrittänyt tehdä aloitteita mutta hän on torjunut minut,yleensä teen väärinä hetkinä niitä aloitteita..olen menettänyt toivoni koko seksin suhteen, koska tuntuu että olen ihan yks hailee..ihan sama kuljenko täällä jossain pikku hepeneissä ei se kumminkaan mitään edesauta..meillä on joskus ollut keskustelua siitä kun en saa sitä tyydytystä mitä haluaisin seksistä niin voi tietenkin olla että mieheni luulee että me teemme sen vain hänen takiaan ja minä en saa siitä mitään ja siksi ei jaksa tehdä aloitteita.
Nyt olemme hankkineet koiran. Minun ihan oma ehdotus se oli, mutta kadun sitä todella paljon..tämä piski viimeistään vie meidän suhteen karille. Minä olen se joka haluaa pitää koiraa kurissa, kouluttaa sitä oikein. ja taas mieheni enimmäkseen leikkii sen kanssa ja huutaa minulle jos sanon pahasti koiralle(esim.kirosana tjtn.)Olen todella toivoton tästä kaikesta.
Tuntuu että minulla ei ole minkäänlaista sananvaltaa tässä talossa,tarpeitani ei oteta huomioon,mielipiteitäni ei kuunnella, aina kyllä keskustellaan mutta ne keskustelut ei koskaan auta mitään.
En enää uskalla keskustella asioista koska tiedän että syyllistän häntä ja hän suojelee itseään piikittelemällä takaisin. Olen monta kertaa yrittänyt nätisti aloittaa keskustelun mutta hän jotenkin aina vaistoaa että taas se valitus alkaa..ymmärrän kyllä hänen tilanteen..ottaahan se päähän kun tyttöystävä ei ole tyytyväinen mihinkään ja aina vaan valitetaan ku asiat on huonosti.Rakastan miestäni todella paljon ja en haluaisi erota missään nimessä,eikä ilmeisesti hänkään..kyllä meillä myös hyviä hetkiä on, mutta en vain saa tarpeekseni, miehen osalta kaikki on kuulemma ihan hyvin..
Kertokaa teidän omakohtaisista kokemuksista tällaisissa tilanteissa..jos teillä näin pahasti on koskaan mennyt..
Kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Viaton se on teidän riitoihinne...
totta puhuen ihan normaali määrä seksiä tuo kerran viikossa kaltaisellenne vakiintuneelle pariskunnalle. Ja se tyydytyksen saaminen on jokaisen omalla kontolla; jos ei sitä saa yhdynnässä, sen voi hoitaa ihan itsekin. Ehkä ette ole puhuneet asiasta tarpeeksi, jotta miehesi tietäisi mieltymyksistäsi kunnolla. Yksi keskustelukerta ei riitä... eikä kaksikaan. Miehet ei ole (eikä me naisetkaan) ajatuksenlukijoita, joten heitä täytyy neuvoa näissä asioissa.
Kun ei se puhettasi kuitenkaan ymmärrä.
Äänensävy on tärkeintä. Koira pitää toki kouluttaa kunnolla, mutta koiran kanssa pitää myös leikkiä päivittäin.
Luehan Tuire Kaimion "Pennusta kunnon koiraksi"-opus.
Ja menkää yhdessä pentukurssille sen koiranne kanssa. Harrastakaa yhdessä sen koiran kanssa, älkääkä nyhjätkö erikseen.
Tietokone jäihin jos se on ongelma.
Te tarvitsette piristystä elämäänne. Käykää yhdessä ulkona kahdestaan tai ystävä pariskunnan kanssa. Kutsukaa joku ystäväpari viettämään iltaa kanssanne. Laittakaa ruokaa yhdessä. Miettikää kaikkea arpäivän juttuja miten vois kaikkea tehdä ja tehkää sitä mihin rahat riittävät.
Tärkeintä on siis ettette jää sinne kotiin kaksin möllöttämään.
Olemme myös nuoria, eläneet samaa taloutta ja seurustelleet vähän vajaa 2vuotta, olleet kihloissa ensimmäisestä vuosipäivästä eteenpäin. Tämä on meidän parisuhteemme ensimmäinen ns. "kylmäkausi" jolloin riitaa tulee melkein mistä tahansa ja läheisyyttä ei juurikaan ole.
Seksiä emme ole harrastaneet huonojen ajoitusten takia viimeiseen kahteen kuukauteen kertaakaan. Viimeisimmät kerrat minä olen torjunut omaa läheisyyden nälkääni -on ihanaa kun mies ottaa lähelle ja pitää hyvänä ja haluttavana, silittää ja suukottelee. Pelkään että jos tämä menee seksiin asti, hyvänä pitokin loppuu siltä illalta/ viikolta kokonaan. Tästä olemme keskustelleet ja korjaamme asiaa jatkuvasti. Syytä on minussakin sillä olen ollut aivan yhtä kylmä häntäkin kohtaan. Minä olen meillä ollut aina se, joka on ollut enemmän seksin perään.
Meille tuli myös aiemmin keväällä pieni koiranpentu. Ihana, rakas pikkuinen, molempien silmäterä! Käymme sen kanssa yhdessä ulkona, koulutamme ja leikimme sen kanssa. Minä olen meistä samoin se, joka ei ole jatkuvasti koiraa hellimässä tms. Mieheni taasen on aivan mahdoton eikä edellisestä kerrasta mene kauaakaan kun on taas sylittämässä koiraa, leikittämässä tai muuten vain paijaamassa. Ja niin sen pitää ollakin. Hän on upea pikkuisen kanssa! Kun sitä hellyyttä ja huomiota tulisi joskus minullekin.. ;) Tosin tähän mennessä on auttanut se kun istun syliin tai huomautan asiasta "vähän huomiota tännekin!"
"Tuntuu että minulla ei ole minkäänlaista sananvaltaa tässä talossa,tarpeitani ei oteta huomioon,mielipiteitäni ei kuunnella, aina kyllä keskustellaan mutta ne keskustelut ei koskaan auta mitään."
Tuttu tunne. Vaikka sanoisin tai olisin mitä mieltä tahansa, ei sitä oteta huomioon ellei mies ole samoilla linjoilla kanssani. Kuuntelee mutta ei huomioi mitenkään tekemisissään. Mutta. Minä olen samanlainen "oman tieni kulkija" ja voimakasluontoinen, tyytyväinen vasta kun asiat menevät minun tavallani. En ihmettele hetkeäkään kun mieheni sanoo että aina pitäisi mennä siten kun minä haluan. Niinhän se loppupeleissä on vaikka en sitä aivan niinkään aina tarkoittaisi. Meillä on onneksi loppuelämämme aikaa oppia joustamaan ja luopumaan omista periaatteistamme (ei niin tärkeistä) toisen tahdon edessä. Haluan mieheni juuri tuollaisena jästinä kuin mitä hän on. Vaikka välillä tuntuisikin että jo toisen peilikuva nostaa kiukun pintaan. Tiedän että olemme nuoria ja meillä on varsin vähän yhteistä taivalta takanamme, joten uskallan toivoa myös että tästä vielä noustaan ylöspäin parempaan ja kiihkeämpään aikaan. Se on meistä kiinni ja siitä mitä itse on valmis suhteen eteen tekemään.
Yhteiselo on tosiaan ollut viimeiset kuukaudet aivan hirvittävää, mutta kun pohjalla on voimakas luottamus itseä ja toista kohtaan, en usko että voi mennä kovinkaan pieleen. Meillä on turvallista olla vihainen, surullinen tai äärimmäisen iloinen, hassu ja lapsellinen. Ei tarvitse pelätä että jää sen takia yksin tai että rakkaus sammuu. On vain osattava välillä pyytää anteeksi ja ymmärtää ettei itsekään ole täydellinen tai aina oikeassa. On osattava joskus nöyrtyä toisen oikeutetun suuttumuksen edessä. On opittava joustamaan ja antamaan tilaa. Keskusteluyhteys on löydettävä uudestaan ja uudestaan. On kerrottava kuinka paljon rakastaa.
Kun kysyin vastoittain sulhaseltani mykkäkoulun jälkeen, vieläkö hän olisi valmis menemään naimisiin kanssani jos tietäisi että tämä tulee olemaan tällaista, hän katsoi minua silmiin ja totesi empimättä että kyllä hän tahtoisi. Vaikka kuinka oltaisiin riidoissa, meillä sanotaan päivittäin puolin ja toisin että rakastetaan. Periksi ei anneta sillä olisi hullua luopua jostain niin arvokkaasta mitä on itselleen saanut.
Nuoreen ikään huolimatta olen nimittäin nähnyt ja kokenut aivan liikaa tietääkseni mikä onni ja aarre minulla omassa jurrikassani on. Koira on plussaa tässä kaikessa. ;)
Tsemppiä!
Ihanaa kuulla että muutkin on kokenut näin kylmiä jaksoja.(en nyt sillä että olisin onnellinen että muutkin kokee tätä tuskaa) Olen kyllä miettinyt kaikenlaisia vaihtoehtoja tälle tilanteelle. Se on niin vaikeata ymmärtää näitä kausia kun ei tiedä oikeastaan parisuhteista mitään(ensimmäinen suhde) ja kavereitakaan ei ole sellaisia kenen kanssa keskustella suhteesta.
Aika jännä että juuri sinä löysit minun tekstini joka on hyvin samanlainen kuin sinun tarinasi.
Tämä kyllä antoi enemmän voimaa kun tietää ettei ole yksin tällaisessa tilanteessa.
Pärjäilyjä sinnekkin!
pitää vain muistaa se että rakkaus toista kohtaan on silti sillä toisellakin osapuolella, vaikka se ei sitä näytäkkään.
itseen ja toiseen, sekä siihen että valoa kohden ollaan menossa! Ymmärtämistä ainakin kohdallani välillä hankaloittaa sekin seikka että todellakin olemme sulhon kanssa vielä nuoria -mitä elämä ja arki on kymmenen vuoden päästä jos jo nyt näyttää tältä? Samoin seksin suhteen on paineita ja pelko että jos se on loppumaisillaan nuorena, onko sitä ollenkaan myöhemmässäkään vaiheessa. Pistää miettimään mitä haluaa elämältään ja miten pitkälle on valmis joustamaan. On toisaalta taas hyvä miettiäkin nämä asiat mielessään ennen kuin menee tekemään ratkaisuja suuntaan tai toiseen. Pää pystyyn ja valoa päin! Tuntuu hölmöltä joskus sanoa edes ääneen omista "ongelmista" kun kaikki on pohjimmiltaan hyvin -kotona ei tarvitse pelätä oman tai toisen hyvinvoinnin puolesta. Mutta sitten kun miettii sitä, että jos itsestä oikeasti tuntuu pahalta, on asialla arvoa ja se tuleekin kertoa edes omalle kumppanille. Minulle mm. on ylitsepääsemättömän vaikeaa tulla "jyrätyksi" arkisissa asioissa ja päätöksissä, jopa vähäpätöisissä sellaisissa. Kai kyse on sitten periaatteesta, mene ja tiedä.. ;)
On lohdullista ajatella että tuskin kukaan on koskaan täysin valmis kumppani. Aina oppii uutta ja kasvaa toisen rinnalla. Kaikki jättää jälkensä, jopa asiat jotka vain haluaisi unohtaa. Olemme vielä nuoria joten meidän ei tarvitsekaan kaikissa päätöksissämme olla niin aikuismaisia ja johdonmukaisia. Itse ainakin elän tätä elämää voimakkaasti tunteella ja voin vain elätettä toiveita että se järki tulee hallitsevammin mukaan kuvioihin kunhan aika kuluu. ;) Vastuu on kuitenkin aina tekemisistään otettava ja kannettava.
Emme varmasti ole yksin. Pitkälti rakkauskin on tahdon asia, täytyy vain päättää tahtoa.
Ja minä olen päättänyt tahtoa.
Kyllä se aurinko vielä alkaa meidänkin yllämme jälleen paistaa. Hyvien hetkien takia jaksaa myös ne huonommatkin!