Hei.
En osaa kirjoittaa tännekään. Etsin tunnin paikkaa, jonne kirjoittaa. Kun löysin, kirjoitan, pyyhin ja taas kirjoitan ja pyyhin. En saa mitään ulos. Haluaisin vain, että joku ottaisi syliin. Ja pitäisi lujaa kiinni. Ymmärtäisi, vaikka en sanoisi sanaakaan. En oikein löydä sanoja kuvailemaan tuskaa ja tyhjyyttä, jotka sisimmässäni ovat. Pelko, yksinäisyys. Mitäkö on tapahtunut? Jos kerron, lupaatko, ettet ajattele "ai tollanen juttu vaan, eihän siinä ole mitään, huomista vastaanottamaan vaan"? Noihin sanoihin olen törmännyt liian monta kertaa. Tiedän, ei kukaan voi tietää toisen ihmisen merkitystä toiselle. Ei kukaan muu kuin jokainen itse. Rakas paras ystäväni kuoli yllättäin joulukuussa 2007 27-vuotiaana. Hän oli enemmän kuin paras ystäväni. Hän oli ainoa ystäväni. Sielunsiskoni. Jaoimme kaiken, ihan kaiken. Tuntui kuin meillä olisi ollut vain yksi sydän, joka pumppasi elämää meihin molempiin. Nyt en tiedä, mitä tehdä, minne mennä...kun se ainoa syli, johon hädän hetkellä käperryin on haudattu multaan. On vain kylmä kivi, jota vasten painan pääni... Joku sanoi, että minun pitäisi olla onnellinen, kun olen saanut kokea tällaisen sielujen yhteyden. Olen tietenkin, mutta mitä sitten, kun se ikuinen yhteys katkeaa... Edellisenä iltana kaikki oli hyvin. Seuraavana iltana ei ollut enää mitään. Olin juuri sanonut ystävälleni, että kaikki oli niin hyvin. Olimme molemmat saavuttaneet asioita, joita olimme halunneet kovasti. Sitten kaikki lyödään yhdellä iskulla sirpaleiksi. Niitä siinä riitti, kun henkilöauto murskaantui rekan alle. Ystäväni ei halunnut täältä itse pois, auto suistui rekan alle peilikirkkaalla tiellä otettuaan vauhtia asfaltin toisen reunan ylittämisestä seuranneesta äkkinäisestä korjausliikkeestä. Sairaalaan saakka kultainen sydän löi. Sitten loppui kaikki. Melkein tasan vuorokautta ennen sanoin ystävälleni, että rakastan häntä. Hän kysyi, että rakastanko sittenkin, kun hän on vanha ja ryppyinen. Sanoin, että silloinkin. Ei hänestä sellaista koskaan tule. Meillä oli jotain niin syvää ja ainutlaatuista. Meillä oli niin syvää rakkautta, kuin ystävät toisiaan kohtaan vain voivat tuntea. Makasimme nurmikolla ihan vierekkäin käsi kädessä ja itkimme. Ystäväni makasi puiston penkillä jalat sylissäni ja nauroimme. Joskus vain istuimme ja olimme hiljaa. Jotkut kadehtivat meitä. Emme olleet rakastavaisia, vaikka olimme rakastuneita toisiimme. Rakastuneita, todella rakastuneita. "Mitä sen on väliä, vaikka on samaa sukupuolta, kun on noin hyvä olla toisen kanssa," sanoi eräs keski-ikäinen mies joskus. Meillä todella oli enemmän kuin hyvä yhdessä, vaikka emme olleetkaan "yhdessä" ja vaikka meitä tuntemattomat ihmiset usein niin luulivat. Välillämme oli niin aitoa ja puhdasta välittämistä ja rakkautta, että moni unelmoi sellaisesta parisuhteessaan sitä koskaan saavuttamatta. Puolisomme eivät tunteneet toisiaan, emmekä me toistemme puolisoita. Ystäväni tapasi mieheni muutamia kertoja. Ystävälläni oli pitkä parisuhde, palava intohimoinen rakkaus, jonka luokse ystäväni oli ajamassa matkan päättyessä. Minulla on siis mies ja kaksi pientä lasta.
Katson hyllyllä ystäväni kuvaa. Kaadan sen. Kyyneleet valuvat poskille. En voi katsoa hänen kauniita kasvojaan. En taas tänään. Joskus tuijotan niitä loputtomiin. Sattuu, sattuu niin paljon. Olen hakenut ja saanut psykiatrista apua, mutta en ole saanut siitä apua. Vertaistukea olen yrittänyt etsiä, mutta törmään aina alussa mainitsemaani vähättelyyn. En osaa kertoa asiaani niin että tulisin oikein ymmärretyksi. Ystäväni sisko sanoi minulle, että heidän äitinsä ja minä olemme menettäneet kaikkein eniten. Niin se on.
Olimme samanlaisia siinäkin, ettemme helposti päästä ketään lähelle. Tai ehkä emme tarvinneet ketään muita, meillä oli toisemme ja puolisomme ja minulla lapset. Se oli jotain niin... pyhää, täydellistä. Ei sen päättyminen tullut koskaan edes mieleen. Mutta niin se päättyi. Kerralla kaikki.
Saisinko tarttua käteesi? Sanoisitko minulle jotain? Mitä Sinä ajattelet? Kiitos.
En osaa kirjoittaa tännekään. Etsin tunnin paikkaa, jonne kirjoittaa. Kun löysin, kirjoitan, pyyhin ja taas kirjoitan ja pyyhin. En saa mitään ulos. Haluaisin vain, että joku ottaisi syliin. Ja pitäisi lujaa kiinni. Ymmärtäisi, vaikka en sanoisi sanaakaan. En oikein löydä sanoja kuvailemaan tuskaa ja tyhjyyttä, jotka sisimmässäni ovat. Pelko, yksinäisyys. Mitäkö on tapahtunut? Jos kerron, lupaatko, ettet ajattele "ai tollanen juttu vaan, eihän siinä ole mitään, huomista vastaanottamaan vaan"? Noihin sanoihin olen törmännyt liian monta kertaa. Tiedän, ei kukaan voi tietää toisen ihmisen merkitystä toiselle. Ei kukaan muu kuin jokainen itse. Rakas paras ystäväni kuoli yllättäin joulukuussa 2007 27-vuotiaana. Hän oli enemmän kuin paras ystäväni. Hän oli ainoa ystäväni. Sielunsiskoni. Jaoimme kaiken, ihan kaiken. Tuntui kuin meillä olisi ollut vain yksi sydän, joka pumppasi elämää meihin molempiin. Nyt en tiedä, mitä tehdä, minne mennä...kun se ainoa syli, johon hädän hetkellä käperryin on haudattu multaan. On vain kylmä kivi, jota vasten painan pääni... Joku sanoi, että minun pitäisi olla onnellinen, kun olen saanut kokea tällaisen sielujen yhteyden. Olen tietenkin, mutta mitä sitten, kun se ikuinen yhteys katkeaa... Edellisenä iltana kaikki oli hyvin. Seuraavana iltana ei ollut enää mitään. Olin juuri sanonut ystävälleni, että kaikki oli niin hyvin. Olimme molemmat saavuttaneet asioita, joita olimme halunneet kovasti. Sitten kaikki lyödään yhdellä iskulla sirpaleiksi. Niitä siinä riitti, kun henkilöauto murskaantui rekan alle. Ystäväni ei halunnut täältä itse pois, auto suistui rekan alle peilikirkkaalla tiellä otettuaan vauhtia asfaltin toisen reunan ylittämisestä seuranneesta äkkinäisestä korjausliikkeestä. Sairaalaan saakka kultainen sydän löi. Sitten loppui kaikki. Melkein tasan vuorokautta ennen sanoin ystävälleni, että rakastan häntä. Hän kysyi, että rakastanko sittenkin, kun hän on vanha ja ryppyinen. Sanoin, että silloinkin. Ei hänestä sellaista koskaan tule. Meillä oli jotain niin syvää ja ainutlaatuista. Meillä oli niin syvää rakkautta, kuin ystävät toisiaan kohtaan vain voivat tuntea. Makasimme nurmikolla ihan vierekkäin käsi kädessä ja itkimme. Ystäväni makasi puiston penkillä jalat sylissäni ja nauroimme. Joskus vain istuimme ja olimme hiljaa. Jotkut kadehtivat meitä. Emme olleet rakastavaisia, vaikka olimme rakastuneita toisiimme. Rakastuneita, todella rakastuneita. "Mitä sen on väliä, vaikka on samaa sukupuolta, kun on noin hyvä olla toisen kanssa," sanoi eräs keski-ikäinen mies joskus. Meillä todella oli enemmän kuin hyvä yhdessä, vaikka emme olleetkaan "yhdessä" ja vaikka meitä tuntemattomat ihmiset usein niin luulivat. Välillämme oli niin aitoa ja puhdasta välittämistä ja rakkautta, että moni unelmoi sellaisesta parisuhteessaan sitä koskaan saavuttamatta. Puolisomme eivät tunteneet toisiaan, emmekä me toistemme puolisoita. Ystäväni tapasi mieheni muutamia kertoja. Ystävälläni oli pitkä parisuhde, palava intohimoinen rakkaus, jonka luokse ystäväni oli ajamassa matkan päättyessä. Minulla on siis mies ja kaksi pientä lasta.
Katson hyllyllä ystäväni kuvaa. Kaadan sen. Kyyneleet valuvat poskille. En voi katsoa hänen kauniita kasvojaan. En taas tänään. Joskus tuijotan niitä loputtomiin. Sattuu, sattuu niin paljon. Olen hakenut ja saanut psykiatrista apua, mutta en ole saanut siitä apua. Vertaistukea olen yrittänyt etsiä, mutta törmään aina alussa mainitsemaani vähättelyyn. En osaa kertoa asiaani niin että tulisin oikein ymmärretyksi. Ystäväni sisko sanoi minulle, että heidän äitinsä ja minä olemme menettäneet kaikkein eniten. Niin se on.
Olimme samanlaisia siinäkin, ettemme helposti päästä ketään lähelle. Tai ehkä emme tarvinneet ketään muita, meillä oli toisemme ja puolisomme ja minulla lapset. Se oli jotain niin... pyhää, täydellistä. Ei sen päättyminen tullut koskaan edes mieleen. Mutta niin se päättyi. Kerralla kaikki.
Saisinko tarttua käteesi? Sanoisitko minulle jotain? Mitä Sinä ajattelet? Kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
varmasti myös paljon menettäessään teidät kaikki.
Ainut mitä suruusi voin sanoa on että itke myös ilosta että saitte tuntea jotain niin ihanaa yhdessä. Toki tiedän että se tuntuu pahalta ja suru voi tuntua loputtomalta mutta muista että elämä voi olla julma ja kaikki eivät tuollaista koe. Ehkä ystäväsi ja sinä saitte enemmän kerralla kuin moni muu koko paljon pitemmän elämänsä aikana. Yritä löytää onnea niistä asioista joita jaoitte ja joita teillä edes oli tässä ohikiitävässä hetkessä.
Kaikki lopulta häviää mutta nuo hetket elävät sinussa jonka vietit ystäväsi kanssa niin pitkään ennen kuin siirryt itse tiettömien mantujen taakse minne ystäväsi jo ajoi.
Tarinasi oikeasti kosketti ja herättää varmasti monen elämään. Anna hänen nyt levätä ja itse kulkea omaa polkuasi eteenpäin yhä hänen kätensä kädessäsi tuntien. Verso nousee tuhkasta.
Kertomuksesi kosketti. On niin raskasta meille jälkeenjäneille erota ihmisistä, joista todella olemme välittäneet. Jäljelle jää niin paljon rakkautta ja kaipausta, kyyneleitä. Tämä on rakkauden hinta. Jonkun on aina jäätävä suremaan, jos olemme saaneet kokea välittämistä ja rakkautta. Sekin osa on parempi, kuin jos ei ikinä olisi ketään lähelleen päästänyt. Elämä on epäreilua ja luopumista koko ajan. Ainakin meistä tuntuu siltä. Kaikkien meidän päivämme ovat ennalta lasketut, joku saa päiviä enemmän, joku vähemmän, mutta ystävästi elien kuitenkin kokonaisen elämän, oman elämänsä. Suru ottaa oman aikansa, vaihtelevan pitkän eri ihmisillä, mutta pikkuhiljaa elämä kuitenkin taas kantaa. Voimia sinulle kovasti toivotan.
On vaikea hyväksyä sitä, että kaikki ihmiset, joita rakastat, ovat sinulle ja minulle vain laina. Olet antanut hänelle parasta, mitä ihminen voi, aikaasi,rakkauttasi. -Minä keskustelen edelleen rakkaani kanssa, joskus hän tulee uniini ja toivon pääseväni hänen luokseen sitten kun aika on.- Ole iloinen siitä, että sinulle on annettu niin paljon. Menetit ystäväsi, mutta sinulla on vieläkin paljon,(ilmeisesti hyvä?) mies ja lapset, nauti heistä, sillä hekin ovat vain lainaa.-Ehkä me menetämme siksi, että oppisimme ymmärtämään, mikä on tärkeätä. Rakkaus.