Syrjäydyttyäni tänään taas töissä jutusteluporukoista tulin haukkuneeksi peilikuvani saamattomaksi, mykäksi häviäjäksi, joka pitäisi hävittää maan kamaralta. Ennen väistämätöntä sukupuuttoa ajattelin kuitenkin kokeilla, josko voin kuitenkin tehdä jotain.
Ongelma on se, kun en ole luonnostani hirveän puhelias tyyppi. En tietenkään ole perusluonteeltanikaan mikään seurapiirien oma viihdeklovni, jolta syntyisi puhetta kuin itsestään ja taukoamatta, enkä sellainen haluaisi ollakaan, mutta olisi mukava osata edes joitain small talk -taitoja, ettei tarvitsi aina vain pöydissä istua hiljaa, tuijottaa eteenpäin ja miettiä tykönäni syntyjä syviä. En ymmärrä, miten monet onnistuvat synnyttämään keskustelua, kun minä yleensä pystyn vain reagoimaan minulle osoitettuihin suoriin kysymyksiin, ja vastaamalla niihin tyrehdytän kaiken konversaation (ainakin omalta osaltani).
Luulen kuitenkin, että vaikka mielelläni annan niin ymmärtää täällä, en kuitenkaan pohjimmiltani ole se introverteimmän nörtin esikuva, enkä ainakaan haluaisi olla aivan tuppisuu. Onkohan olemassa esimerkiksi joitain kursseja, joilla opetettaisiin näitä asioita? Kuvittelin aina, että töissä se jotenkin tulee kaiken muun sivutuotteena, mutta olen jo sen verran kauan ollut työelämässäkin, että luulisin jo oppineeni jotain. Mutta ei.
Tosin ehkä osasyy on jonkinlainen huono... ehkä itseluottamus. Tarkoitan, että taannoin jouduin esiintymään pienen yleisön edessä, ja huomasin tulevani erittäin tietoiseksi itsestäni ja siitä, miten ruma ja huono olen. Luulin jo päässeeni näistäkin tunteista eroon, mutta nähtävästi ne vielä vaanivat taustalla. Nyt en sitten tiedä, olenko viimeisten vuosien aikana todella onnistunut edes parantamaan itseäni ko. tuntemuksista, vai olenko keksinyt keinot vain niiden tukahduttamiseen ja maton alle lakaisemiseen. (Vai ovatko ne tosiasiassa syntyneet uudelleen, kun olen täällä viime aikoina harjoittanut ahkerasti AT-aktivismia itseni kustannuksella...).
Koska tällä viestiketjulla olisi syytä olla jonkinlainen muukin tarkoitus kuin minun narsististen kirjoitushimojen tyydyttäminen, kysyn: miten olette tosiasiassa kehittäneet sosiaalisia taitojanne aikuisiällä (lähempänä kolmea kuin kahta kymmentä)? Kun tällä kertaa kirjoitan ihan vakavasti, julistan myöskin etten suostu uskomaan, etteikö tällaisissakin asioissa olisi toivoa, vaikka ne parempi olisikin hioa huipputerään jo nuorena.
Ongelma on se, kun en ole luonnostani hirveän puhelias tyyppi. En tietenkään ole perusluonteeltanikaan mikään seurapiirien oma viihdeklovni, jolta syntyisi puhetta kuin itsestään ja taukoamatta, enkä sellainen haluaisi ollakaan, mutta olisi mukava osata edes joitain small talk -taitoja, ettei tarvitsi aina vain pöydissä istua hiljaa, tuijottaa eteenpäin ja miettiä tykönäni syntyjä syviä. En ymmärrä, miten monet onnistuvat synnyttämään keskustelua, kun minä yleensä pystyn vain reagoimaan minulle osoitettuihin suoriin kysymyksiin, ja vastaamalla niihin tyrehdytän kaiken konversaation (ainakin omalta osaltani).
Luulen kuitenkin, että vaikka mielelläni annan niin ymmärtää täällä, en kuitenkaan pohjimmiltani ole se introverteimmän nörtin esikuva, enkä ainakaan haluaisi olla aivan tuppisuu. Onkohan olemassa esimerkiksi joitain kursseja, joilla opetettaisiin näitä asioita? Kuvittelin aina, että töissä se jotenkin tulee kaiken muun sivutuotteena, mutta olen jo sen verran kauan ollut työelämässäkin, että luulisin jo oppineeni jotain. Mutta ei.
Tosin ehkä osasyy on jonkinlainen huono... ehkä itseluottamus. Tarkoitan, että taannoin jouduin esiintymään pienen yleisön edessä, ja huomasin tulevani erittäin tietoiseksi itsestäni ja siitä, miten ruma ja huono olen. Luulin jo päässeeni näistäkin tunteista eroon, mutta nähtävästi ne vielä vaanivat taustalla. Nyt en sitten tiedä, olenko viimeisten vuosien aikana todella onnistunut edes parantamaan itseäni ko. tuntemuksista, vai olenko keksinyt keinot vain niiden tukahduttamiseen ja maton alle lakaisemiseen. (Vai ovatko ne tosiasiassa syntyneet uudelleen, kun olen täällä viime aikoina harjoittanut ahkerasti AT-aktivismia itseni kustannuksella...).
Koska tällä viestiketjulla olisi syytä olla jonkinlainen muukin tarkoitus kuin minun narsististen kirjoitushimojen tyydyttäminen, kysyn: miten olette tosiasiassa kehittäneet sosiaalisia taitojanne aikuisiällä (lähempänä kolmea kuin kahta kymmentä)? Kun tällä kertaa kirjoitan ihan vakavasti, julistan myöskin etten suostu uskomaan, etteikö tällaisissakin asioissa olisi toivoa, vaikka ne parempi olisikin hioa huipputerään jo nuorena.
Vastaukset 12
Vanhimmat
...tarjoiduin sulle, muttet osannut käyttää kondomia mutta mä sanoin, eetä mä voin tehdä sen?
MUISTATKO? :)
Valitan, mutta olet luultavimmin erehtynyt henkilöstä. Muistaisin jotain tuollaista, mutten ole koskaan kenenkään seurassa puhunut kondomien käytön problematiikasta.
..mut voisithan sä puhua mulle..
tulen auttamaan jos tarvit. ;)
Eihän se puhuminen niin vaikeeta ole. Alat vaan jutella sellaisista asioista, joista tiedät paljon, tai ainakin jotain :D
Kuuntelepa joskus huviksesi muita ihmisiä, ei heidänkään jutut niin ihmeellisiä ole. Vaikutat älykkäältä ihmiseltä ja sinulla on varmasti hyvä yleissivistys. Sillä pääsee jo pitkälle, kun pitää jutun juurta keksiä. Rohkeasti vaan kokeilemaan!
Mitä tulee pienelle tai suuremmalle yleisölle puhumiseen, niin siinähän paras keino kohentaa esiintymisvarmuuttaan, on täydellinen esitettävän asian hallinta. On aina helpompaa puhua sellaisesta asiasta, jonka tuntee läpikotaisin. Silloin pystyy vastaamaan yllättäviin ja ehkä hankaliin kysymyksiinkin.
Yleisö on kuitenkin kiinnostuneempi esittämästäsi asiasta kuin siitä, miltä SINÄ näytät. Oletan nyt, että kyseessä oli joku asiallinen juttu eikä male stripper show...
Terve. Olen jonkun taannoisen linkkisi perusteella eksynyt silloin tällöin tännekin lukemaan... No, suosittelin jo kerran aiemminkin Stella Polariksen kursseja. En ole käynyt itse, mutta olen kuullut hyvää palautetta. Tämän syksyn peruskurssi näkyy menneen jo, mutta eiköhän niitä tule pian taas uusia:
http://www.stella-polaris.fi/koulutukset_kurssit.html
Aivan, improvisaatioteatteria. Jos hetken mietit, niin improvisaatioteatterissa tarvittavat taidot ovat jokseenkin samoja kuin ne, joita suunnittelemattomissa sosiaalisissa tilanteissa tarvitaan. Jos tahdot, niin lue myös Keith Johnstonen Impro: Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (mielellään alkukielellä, suomennos on hieman kökkö) sekä Simo Routarinteen Valta ja vuorovaikutus: Statusilmaisun perusteet.
...toisten pitäisi hyväksyä sinut sellaisena kuin olet.
Mikset voisi olla seurassa hiljaisempanakin? Kuuntele vain ja sano jotain silloin kun huvittaa sanoa. Toki jos sinulla on joku pelko sanoa mitään sen sijaan ettet vaan keksi sanomista, pitää mielestäni tuo pelko voittaa jollain tavalla. Henkkoht kuitenkin koen asian ensisijaisesti niin, että minulla on vain varsin vähän mielenkiintoa niitä tavallisempia asioita kohtaan, joten tavallisenlaisessa seurassa olen yksinkertaisesti hiljaa. Onhan minulla siihen oikeus. Muilla toki on sitten oikeus pitää minua elitistinä tai outona tai jotain, mutta kieltäydyn välittämästä siitä. Elitismiys on jossain mielessä tottakin: vaikken väheksykään taviksia, eroavat intressini keskimäärin muista melko paljon. Toisaalta tarkoitukseni ei olekaan olla mikään kaikkien kaveri.
Omanlaisemmassani seurassa sen sijaan asiat ovat mielenkiintoisempia ja siellä istuskeleminen ei tunnu miltään pakkopullaiselta sosiaalisuusharjoitukselta. Olen sielläkin varsin hiljainen, mutta ei se ketään tunnu haittaavan. Kuuntelen suuremmalla mielenkiinnolla ja minulla on mielipiteitäkin.
Jonkinlaiselle kurssille lähteminen ei sinällään imo ole paska ajatus, kunhan arvelet että voit viihtyä siellä. Jos sen sijaan kurssilla on innokkaita teatteriharrastajia ja yksi tuppisuu joka on paikalla terapeuttisista syistä, niin mahtaa olla heikot lähtökohdat ellei ole jokin tarkoitukseen sopiva rautainen asenne olla välittämättä muista...
Haluaisitko todella puhua? Väitätkö oikeasti ettet keksi puhumista? Minä luulen ettet halua puhua.
Itse en ainakaan halua puhua. Voisitko kuvitella että sanoisin pöydässä jotain seuraavaa:
*"Kävin viikonloppuna puistossa. Auringonpaiste tuntui ihanalta."
*"Ajoin pyörällä Sörnäisissä, sinne rakennetaan uutta kerrostaloa."
*"Tänään työmatkalla näin naisen jolla oli ihana vaatekappale."
"Kävin eilen syömässä ravintolassa X. Tosi maukasta ulkomaista ruokaa. Suosittelen ehdottomasti."
"Oltiin viikonloppuna kavereiden kanssa mökillä. Vittu mä olin känissä."
"Hei pojat, minä näin tänään matkalla harvinaisen automerkin X. Hemmetti kun sais tuollaisen. Siinä on moottori X."
"Hei, mitäs mieltä olette siitä että se iljettävä, läski, housuihinsa paskantaja Ahtisaari sai Noopelin?"
"Hei kuunnelkaa, tämä on mun lempibiisi *hyräilee mukana*. Ahahahaa, vähän toi juontaja on hauska."
"Tulipa hassu mainos eilen televisiosta. Oletteko nähneet sen? Siinä..."
etc
etc
etc
...minulta kyllä ihan yhtä hyvin kuin mandariinikiinakin. Eli kaikenlaisista vinkeistä olisi myös minulle hyötyä.
Oikeastaan ole varma onko kyseessä enemmän se, että en *osaa* small talkia, vai se, että ylipäätään inhoan sitä. Minusta keskustelussa pitää olla joku pointti, ja esim. säästä höpöttäminen ja muu vain puhumisen takia puhuminen on todella tylsää ja turhaa. Haluaisin mieluummin kysyä ihmiseltä heti jotain joka oikeasti kiinnostaa minua, mutta jos menisin kyselemään puolituttujen poliittisista vakaumuksista, se olisi... no, huonoa tilannetajua. Kai. Voisivat jopa loukkaantua.
Olen kyllä kamalan ujo, mutta olen huomannut, että jos keskustelu on oikeasti kiinnostava (ja olen jotenkin onnistunut pääsemään siihen mukaan luontevasti), niin silloin puhun vaikka kuinka paljon ja vapautuneesti. Minulla on paljon mielipiteitä ja teen paljon omia huomioitani, joten puhuttavan keksiminen ei sinänsä ole minulle hankalaa jos ja vain jos keskustelukumppani tuntuu olevan samalla aaltopituudella kanssani.
Todella ärsyttävää, että uudessa opiskelupaikassani jouduin pakkososialisoitumisryhmään nimenomaan sellaisten ihmisten kanssa, joista yksikään ei tuntunut olevan samalla aaltopituudella kanssani, eli keskustelu oli kaikin puolin vaivaantunutta. Päätin suosilla jäädä pois kaikesta ja nytpä maksan siitä olemalla seuraavat viisi vuotta yksin. Toisaalta se on parempi kuin yrittää väkisin mukautua sosiaalisiin normeihin miellyttääkseen ihmisiä, jotka ovat joka tapauksessa aivan liian normaaleja minun kavereikseni :P
Toivon todella että olet oikeassa siinä, että tälläiset tapaukset eivät välttämättä ole ihan parantamattomissa :D Toisaalta täysin vasta tuon 20, joten onhan tässä vielä aikaakin, vaikka tuntuu kyllä siltä että iso osa elämästä on jo valunut ihan hukkaan tämän ujouden/epäsosiaalisuuden takia.
...ahdistun turhanpäiväisestä small talkista. Mieluiten keskustelen yhden ihmisen kanssa kunnolla.
Veikkaanpa, että sarkasmi ja itseironia toimii aina mikäli työkaverisi eivät ole aivan nyrppiksiä.
Pahoitteluni, etten vastaa jokaiselle erikseen. Tulisi turhaa toistoa.
En siis halua muuttua toiseksi ihmiseksi - puhemoottoriksi ja anekdoottiautomaatiksi. Enkä tarkoita small talkilla paskapuheita jostain uusimmasta tositelevisiohömpötyksestä tai juoruilua. Mieluummin olen hiljaa, ja tuijotan kaikkien ohitse, niin kuin teen nyt. Sen sijaan haluaisin kyetä ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun - omaksumaan aktiivisen roolin keskusteluissa tuomalla omia ajatuksia ja mielipiteitäni oikeista asioista, ei muotivillityksistä tai siitä, että kävin eilen kaupassa.
Tarkoitan, että ongelma on se, etten älykkäässä seurassakaan - jollaisiksi nykyiset kaverit, työkaverit mukaanlukien, luen - useinkaan kykene ottamaan järkevästi osaa keskusteluun. Taustalla saattaa tietenkin olla se syy, että olen tosiasiassa vielä tyhmempi kuin luulen olevani, mutta en oikeastaan haluaisi lähteä siitä selityksestä liikkeelle. Jos tätä ei kuitenkaan oleteta (ainoaksi) syyksi, täytyy kyse olla myös jostain kehittymättä jääneestä taidosta ottaa osaa. Tätä silmälläpitäen yritin muuten tänään olla puhelias, ja yritin pitää tiukkaa otetta keskustelussa hyökkäämällä väleihin. En ole paha ja ikävä ihminen tästä syystä, sillä niin muutkin tekevät. Lopputuloksena toiset alkoivat puhumaan päälle. Taktiikka oli väärä.
Improvisaatioteatteri on kyllä hauska ja mielenkiintoinen idea, mutta luulen sen olevan hieman liikaa minulle. Tai enhän minä tiedä, millaista se oikeasti on, mutta kuten joku taisi sanoa, jos muut ovat siellä improvisoimassa ja näyttelemässä, ja yksi on terapiassa, ei lopputulos liene hyvä.
... vuorovaikutus- ja improvisaatiokursseja. Kannattaa vilkaista kurssikuvausta sitten kun peruskurssi taas järjestetään. Se kestää kaksi päivää - mitä peruuttamattoman kammottavaa siinä ajassa ehtisi tapahtua?
Joka tapauksessa suosittelen noita kirjoja, niistä saa hyviä vinkkejä siihen, kuinka voi opetella ottamaan useammanlaisia rooleja sosiaalisissa tilanteissa. (Eikä "rooli" ole tässä mitenkään negatiivinen sana.) Koetan itsekin opetella, on minullakin tietyt standardiroolini, joista on vaikea päästä irti ja laventaa sosiaalisen olemisen vaihtoehtoskaalaa.
... vuorovaikutus- ja improvisaatiokursseja. Kannattaa vilkaista kurssikuvausta sitten kun peruskurssi taas järjestetään. Se kestää kaksi päivää - mitä peruuttamattoman kammottavaa siinä ajassa ehtisi tapahtua?
Joka tapauksessa suosittelen noita kirjoja, niistä saa hyviä vinkkejä siihen, kuinka voi opetella ottamaan useammanlaisia rooleja sosiaalisissa tilanteissa. (Eikä "rooli" ole tässä mitenkään negatiivinen sana.) Koetan itsekin opetella, on minullakin tietyt standardiroolini, joista on vaikea päästä irti ja laventaa sosiaalisen olemisen vaihtoehtoskaalaa.