Jos ja kun en ole pitänyt juurikaan yhteyttä mummooni, vaikka hän asustelee suht lähellä? Olin lapsena paljon mummon seurassa, yövyin hänen luonaan ja meillä oli mukavaa yhdessä. Aikuistuttuani on yhteydenpito jäänyt vähiin, vaikka mummo usein on pyytänytkin käymään.
Syy sille, miksi en ole hänen kanssaan paljoa ollut tekemisissä on se, että en enää jaksanut kuunnella hänen juttujaan mm. serkuistani, jotka ovat sitä ja tätä ammatiltaan ja niin hyviä kaikessa. Olen kuullut heistä niin paljon kaikkea, ja toisaalta ehkä ymmärränkin, että vanha ihminen arvostaa kouluja käyneitä lapsen lapsiaan paljon. Itse olen kokenut, että mummoni ei koskaan ole pitänyt minua minään, vaikka kyllä hän varmasti minuakin on rakastanut samalla tavalla kuin muitakin.
Nyt koen erittäin huonoa omaatuntoa, kun olen ollut niin itsekäs etten ole jaksanut enkä halunnut vierailla mummon luona, vaikka hän on usein pyytänyt. Olen kokenut aina itseni niin arvottomaksi hänen puhuessaan serkuistani ja siitä kuinka he ovat hyviä joka asiassa.
Olen itsekäs luonteeltani muutenkin, tiedän sen. En esim. vieraile muidenkaan sukulaisten luona, jos en pidä heistä tai koen, että en vain halua jonkun ihmisen seurassa olla. Mutta silti, mummoni on jo vanha, ja tällä hetkellä koen todella kovaa syyllisyyttä siitä, että olen mummoani moittinut ystävillenikin, ollen katkera kaikista niistä mummon sanomisista, joita olen kuitenkin aika usein saanut kuulla.
Suku on pahin, ja tässä tapauksessa mä itse varmaan pahimmasta päästä. Syystä, että en ole koskaan edes halunnut ymmärtää mummoani, jolle on serkkuni ja minäkin varmasti tärkeitä. Hän on puhunut heistä niin paljon niinä harvoina kertoina kun olen käynyt hänen luonaan, että en vain enää jaksanut. Olenko mä teidän mielestä hirvittävän itsekäs paskiainen? Itsestä tuntuu siltä....
Syy sille, miksi en ole hänen kanssaan paljoa ollut tekemisissä on se, että en enää jaksanut kuunnella hänen juttujaan mm. serkuistani, jotka ovat sitä ja tätä ammatiltaan ja niin hyviä kaikessa. Olen kuullut heistä niin paljon kaikkea, ja toisaalta ehkä ymmärränkin, että vanha ihminen arvostaa kouluja käyneitä lapsen lapsiaan paljon. Itse olen kokenut, että mummoni ei koskaan ole pitänyt minua minään, vaikka kyllä hän varmasti minuakin on rakastanut samalla tavalla kuin muitakin.
Nyt koen erittäin huonoa omaatuntoa, kun olen ollut niin itsekäs etten ole jaksanut enkä halunnut vierailla mummon luona, vaikka hän on usein pyytänyt. Olen kokenut aina itseni niin arvottomaksi hänen puhuessaan serkuistani ja siitä kuinka he ovat hyviä joka asiassa.
Olen itsekäs luonteeltani muutenkin, tiedän sen. En esim. vieraile muidenkaan sukulaisten luona, jos en pidä heistä tai koen, että en vain halua jonkun ihmisen seurassa olla. Mutta silti, mummoni on jo vanha, ja tällä hetkellä koen todella kovaa syyllisyyttä siitä, että olen mummoani moittinut ystävillenikin, ollen katkera kaikista niistä mummon sanomisista, joita olen kuitenkin aika usein saanut kuulla.
Suku on pahin, ja tässä tapauksessa mä itse varmaan pahimmasta päästä. Syystä, että en ole koskaan edes halunnut ymmärtää mummoani, jolle on serkkuni ja minäkin varmasti tärkeitä. Hän on puhunut heistä niin paljon niinä harvoina kertoina kun olen käynyt hänen luonaan, että en vain enää jaksanut. Olenko mä teidän mielestä hirvittävän itsekäs paskiainen? Itsestä tuntuu siltä....
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielestäni olet harvinaisen aito ja rehellinen persoona.
Et tyydy pinnallisiin ihmissuhteisiin, joissa ei hyväksytä toista sellaisena kuin toinen on, vaan vertaillaan ja muuta vastaavaa hölmöä.
Sinunlaisesi kaveri olisi lottovoitto, sillä sinun tyyppiset ihmiset eivät myöskään petä niitä joista välittävät ja joilta saavat AITOA välittämistä osakseen.
Itsekkyyttä ei ole se, että suojelee itseään mielipahalta.
Näin minä asian näen.
Mielestäni olet itsekäs ja hyvä, että tajuat sen itsekin. Luulen, että mummosi kehuu sinua muille vieraille ja suree, ettet pidä mitään yhteyttä. Mummot voivat olla todella ärsyttäviä, kun eivät tajua, että juuri sinustahan tässä nyt pitäisi puhua eikä serkuista. Ennen kaikkea, oman itsesi vuoksi suosittelisin edes satunnaisia vierailuja mummosi luokse, sillä hänen aikansa voi olla yllättävän lyhyt täällä luonanne. Mikäli vain vatvot kitkeriä ajatuksiasi ja hän yllättäen kuolee, silloin vasta itsesyytökset opit tuntemaan tuntemaan.
Tunteesi ovat ihan normaaleja sillä poikkeuksella, että uskallat ne myöntää itsellesi ja nähdä syyt mitkä estävät sinua käymästä mummosi luona.
Kuitenkin mummosi on sinulle selvästi tärkeä yhä, mutta olet kasvaessasi nähnyt millainen hän on ihmisenä. Hän on kuitenkin hyvä mummo, koska hän osasi kohdella sinua hyvin ollessasi pieni lapsi. Et olisi lapsenakaan sinne mennyt, jos et olisi mummon luona viihtynyt.
Olisiko mahdollista, että mummosi puhuu serkuistasi vain siksi koska sinäkin tunnet heidät ja hän voi jakaa mieltään ilahduttavia asioita kanssasi? Ettei se olisikaan serkkujesi kehumista, vaan sellaista turvallista turinointia rakkaan lapsenlapsen seurassa? Ja kysele serkuiltasi tuppaako mummo puhelemaan sinusta heidän siellä käydessään? Tieto saattaisi helpottaa oloasi.
Jotta pääsisit eroon syyllisyydestäsi, niin mene käymään mummosi luona ja ole siellä ihan vähän aikaa. Sen ajan, minkä uskot jaksavasi. Tai ota tavaksesi soittaa esim. joka toinen torstai ja juttele hetken aikaa hänen kuulumisistaan. Olkootkin pakkopullaa, niin todennäköisesti olet sen verran vastuunkantajatyyppiä ja mielesi tulee hyväksi kun velvollisuus mummoa kohtaan on hoideltu. Muista, että kyllä mummosikin sinun ollessa pieni joutui kuitenkin tekemään ruokasi, maanittelemaan nukkumaan yms ja se tuskin oli hänestäkään huippuhauskaa. Eli ojenna sinä nyt vuorostasi kätesi hänelle :)
Olen saanut hyvää palautetta ja olen hyvillään siitä, että en ole saanut pelkkiä typeriä teinien vastauksia, joissa minut tyrmätään täysin ajatuksineni. Olen tässä pohtinut kaikenlaista, miettinyt mummoni ja minun juttuja ja sitä kaikkea mitä olen saanut kuulla hänen sanovan esim. minun ammatistani. Hän on aina saanut minut tuntemaan oikeasti aika arvottomaksi, koska olen vain lähihoitaja, en insinööri tms...Hän on verrannut paljon minua serkkuihini, ja olen joskus sanonut hänelle vastaankin, mutta kunnon riitaa emme ole koskaan saaneet aikaan ja hyvä niin. Ja molemmat kun olemme aika vahvoja persoonia niin erimielisyyksiä varmasti on.
No toki meillä on ollut hyviäkin hetkiä ja hän on silloin harvoin kun olen käynyt, ollut erittäin onnellinen vierailustani. Olen joskus sanonut mummolleni, että olen ihminen joka kyläilee harvoin kenenkään luona, ja tottahan se onkin. Ehkä hän on ymmärtänyt asian ja ajatellut, että syy ei todellakaan ole hänessä. Olen vain niin erakkoluonteinen ihminen, vaikka en ihmisiä pelkääkään, mutta pidän rauhallisesta olosta.
Ja onhan se niinkin, ett vaikka kuinka on sukulainen, niin pakkohan ei ole kenenkään luona käydä, jos ei halua. Poden huonoa omaatuntoa kaikesta siitä millainen olen ollut, ja oikeasti tiedän olevani erittäin itsekäs ihminen, mutta tuskin tästä koskaan muutun miksikään. Ja nyt kun mummoni jo alkaa unohteleen asioita ja on huonommassa kunnossa kuin kesällä, mä voin vain olla tukena ja lähellä. Olen myöhässä aikeineni, mutta tiedän, että oma mielenrauhani paranee siitä, että edes nyt olen lähellä häntä, kosketan häntä ja annan hänen ymmärtää, että itsekkyydestäni huolimatta hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä, joita elämässäni on koskaan ollut.