Eilen putosi pommi, vaimo ilmoitti, ettei näe suhteellemme enää jatkon mahdollisuutta. Yhdessä on oltu lähes 7 vuotta, josta naimisissa n. 3v. Viimeksi kuluneen vuoden aikana saatiin talo valmiiksi ja molemmilla työasiat ovat viimein kunnossa.
Suhteemme kärsi kovasti rakennusaikana, jotenkin luonnollinen kanssakäyminen häiriintyi. Yhteinen aika jäi vähiin, ja toisen kuunteleminen myös. Hän on minulle suuri rakkauteni, se täydellinen nainen. Hän on valitellut ahdistuneisuutta ja sitä, että mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskonut, että suht terveellä pohjalla ollut suhde voisi karahtaa näin äkisti...Mistään tällaisesta ei ikinä ollut puheissa viitteitä. Itse tunnen palavani sisällä yhä hyvin rakastuneena, tämä tunne ei ole kadonnut hetkeksikään vaikeinakaan aikoina.
Moni asia on auennut vasta liian myöhään, nyt tajuan tekemiäni virheitä ja sen, että itsekin olen ollut jonkinlaisessa masennustilassa rakennusvaiheen viedessä kaikki voimat.
Nyt tilalla on vain shokki, tunnen menettäväni kaiken mitä oikeasti rakastan ja mistä välitän. Lisäksi talo menee myyntiin, kummallakaan ei ole varaa yksin huolehtia asumiskuluista.
Vaimollani on lapsi edellisestä suhteesta, pelotta hänenkin puolestaan mitä vielä joutuu kärsimään.
Miten ihmeessä tällaisesta selviää, nyt en edes pysty keskustelemaan kenenkään tutun kanssa itkemättä.
Suhteemme kärsi kovasti rakennusaikana, jotenkin luonnollinen kanssakäyminen häiriintyi. Yhteinen aika jäi vähiin, ja toisen kuunteleminen myös. Hän on minulle suuri rakkauteni, se täydellinen nainen. Hän on valitellut ahdistuneisuutta ja sitä, että mikään ei tunnu miltään. En kuitenkaan uskonut, että suht terveellä pohjalla ollut suhde voisi karahtaa näin äkisti...Mistään tällaisesta ei ikinä ollut puheissa viitteitä. Itse tunnen palavani sisällä yhä hyvin rakastuneena, tämä tunne ei ole kadonnut hetkeksikään vaikeinakaan aikoina.
Moni asia on auennut vasta liian myöhään, nyt tajuan tekemiäni virheitä ja sen, että itsekin olen ollut jonkinlaisessa masennustilassa rakennusvaiheen viedessä kaikki voimat.
Nyt tilalla on vain shokki, tunnen menettäväni kaiken mitä oikeasti rakastan ja mistä välitän. Lisäksi talo menee myyntiin, kummallakaan ei ole varaa yksin huolehtia asumiskuluista.
Vaimollani on lapsi edellisestä suhteesta, pelotta hänenkin puolestaan mitä vielä joutuu kärsimään.
Miten ihmeessä tällaisesta selviää, nyt en edes pysty keskustelemaan kenenkään tutun kanssa itkemättä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Keskustele, keskustele ja taas keskustele...siis KUUNTELE ja kommentoi KIIHTYMÄTTÄ liikaa. Vaimosi tarvitsee sinun huomiotasi juuri nyt, kun talonne on valmis ja arvatenkin vienyt paljon aikaa rakennusvaiheessa. Varaa aika vaikka pariterapiaan. Siellä molemmat saavat purkaa tuntojaan ammatti-ihmisen ohjaillessa keskustelua sivistyneitten ihmisten tasolla. Jäitä hattuun ja tsemppiä parisuhteellenne!
Tiedän, ei oikea paikka.
Mutta jos joku lukee ja "pelastaa" suhteensa tällä, niin tämä on sen arvoista.
Aloitettuamme suhteemme noin vuosi sitten meidän molempien eron jälkeen naisystäväni jostain selittämättömästä syystä kertoi ja "leuhki" kaksivuotisella suhteellaan afrikkalaisrotuiseen mieheen. Mies oli naimisissa tahollaan ja hänellä oli virallisen vaimon kanssa lapsiakin, osa syntyi jopa seurustelun aikana. En todellakaan udellut yksityiskohtia. Tuosta suhteesta on jo yli 10 vuotta.
Käsiini sattui valokuvakokoelma, kuinkas muutoin, tästä rakastetustani ja hänen silloisesta (?) mustasta miehestään. Lihava äijä. Alastonkuvaposeerauksia molemmista, ulkomaanmatka -hotellikuvia samanväristen miesten seurassa Lontoossa yms.
Minun valokuvaani (siis vaatteet päällä)ei halunnut eikä voinut edes näyttää omille lapsilleen vuoteen!
Se pointti ja tarjoamani neuvo on: Älä hyvä nainen tee sellaista mistä tulee sinulle ja tulevalle miesystävällesi painolastia. Minä mielestäni melko tavis suomalainen mies, koulutettu, menestyvä ja minulla on hyvä työ sekä ent. avioliitostani lähes aikuiset lapset. Myös exvaimooni on korrektit välit.
Suren sitä, että tuosta suhteestamme ei tullutkaan mitään. Toki sellaista aidon välittämisen puutetta ja tunnekylmyyttä havaitsin hänellä usein. En siis pääsyt yli tuosta. Kunnioitukseni tätä ent.rakastettuani kohtaan romahti. Olen rehellinen.
Olet sinä kyllä ihme paskiainen! Toisella on juuri maailma romahtanut, ja rohkaisee itsensä hakemaan täältä edes jotain tukea, ja mitä sinä teet? Vastailet jotain täysin puutaheinää jolla ei ole MITÄÄN TEKEMISTÄ aloituksen kanssa!
Enpä ole moista typeryyttä ja pässimäisyyttä ennen päässyt näkemään. Jos kerran itsekin tiedät että tämä ei ole "oikea paikka" niin mitä VITTUA sinä tuon viestisi juuri tähän ketjuun tungit? Oletko niin loputtoman tyhmä että et osaa aloittaa oma viestiketjua?
Mene ja hirtä itsesi, kusipää!!
onnistuu näemmä näinkin.
minulle tuli ero reilu vuosi sitten elämäni miehestä. en mennyt naimisiin erotakseni. rakastin ja vieläkin vaikka hiipuu se vaikka ei olisi uskonut. ei lohduta vaikka kuinka kaikki sanoivat että elämää eteenpäin. minulle se oli henkinen ja fyysinen katastrofi. helevetin isot häät ja koko "kaupunki" sukulaiset mukana. vain iso on komiaa. mieheni puolelta tulleet "ystävät" lopettivat yhteydenpidot kun tiesivät eron. mieluummin rikkaan ja sellaisen kaveri josta on hyötyä jatkossakin. mutta ei kait sitä omiaan petä. puukkoa tuli selkään.. voimia kysyy ja aikaa ottaa... sanon vaik ei lohduta kyllä se elämä vielä antaa... ja vaimollesi myös voimia sillä kyllä se elämä myös ottaa ja sinä olet silloin vahvoilla ja onnellinen uudessa elämässäsi ilman mitään "tuuliviiriä":)
En vaan jaksaisi tätä sotkua. Talo menee myyntiin ja realismia on, että asutaan kai saman katon alla kunnes talo myyty. Olen henkisesti aivan paskana ja uni tulee vain pillerien avulla.
Ystävät jaksavat onneksi kuunnella. Mutta silti olen niiiiin pettynyt. Olen antanut itseni, sydämeni, elämäni täysin ja varauksetta toiselle ja sitoutunut yhteiseen tulevaisuuteen. Rakastan toista vieläkin hyvin paljon; sehän tästä niin tuskaista tekeekin. Hän on jonkin näkymättömän seinän takana, sama vanha rakkaani mutta vain niin kylmän viileänä. Tiedän, että näistä aina selviää, mutta nyt on tosi vaikeaa.
Teille, jotka ajattelette eroa: Puhukaa asioista ajoissa, kertokaa totuus, opetelkaa kuuntelemaan ja oppikaa virheistä, ottakaa myös kritiikki vastaan asiallisesti. Täällä ollaan tietääkseni vain kerran; yhtäkään ihmissuhdetta ei saisi tuhlata kuin nyt kohdallani kävi... :-((
Olen nainen ihan samassa tilanteessa. Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä, naimisissa 4. Mieheni ilmoitti minulle kesäloman ensimmäisenä päivänä, ettei tiedä rakastaako minua enää ja että hänellä on jo pitkään ollut paha ja ahdistunut olla. Olen mennyt itseeni, korjannut käytöstäni sen minkä olen voinut, mutta mikään ei enää tunnu auttavan. Elin siihen päivään asti uskossa, että kaikesta huolimatta olemme onnellisessa parisuhteessa, että meillä molemmilla on hyvä olla yhdessä. Miten tilanne voi mennä toisen mielessä siihen pisteeseen, että pohdutaan jo eroa, ennen kuin avataan suu ja kerrotaan ettei kaikki olekaan hyvin?
Rakastan miestäni valtavasti. Menin hänen kanssaan naimisiin loppuelämäkseni, ja nyt minulta ei kysytä mitään, enkä voi enää tehdä mitään. Juuri tänä aamuna keskusteltiin jälleen asioista, mieheni mielestä olen "ihan täydellinen", hän ei korjaisi minussa mitään. Miksi siis näin..??? Olen ihan neuvoton.. :(
Meillä sama juttu; toinen ei ainakaan kerro minussa olevan mitään vikaa, päin vastoin. Shokinomainen juttu, vaikka ongelmia suhteessa onkin, niin järkytys on silti valtava. Olen ajatellut, että nämä meidän rakennusaikaiset jutut korjaantuisivat ajan kanssa, mutta toisin kävi. Toinen ei näe enää minkäänlaista mahdollisuutta jatkolle. Suunnittelee täysillä omaa elämäänsä eteenpäin. Vielä hetki sitten rakennettiin yhteistä pesää (siis sisustettiin yhteistä uutta asuntoa) ja lapsen hankinnasta oli puhetta. Nyt on kuin puhuisin kokonaan eri ihmisen kanssa.
Rakkaus loppu. Suhde loppu. Piste.
Sama juttu.. Lasta ollaan oltu puuhaamassa vuoden alusta. Ei vaan ole onnistanut, eikä nyt sitten varmasti onnistukaan.
Meillä ei nyt ole ihan noin jyrkästi vielä ainakaan ilmaistu, ettei olis MITÄÄN mahdollisuuksia jatkaa, on sovittu että yritetään nyt vielä, mutta nään kyllä miehestä, ettei se sitä varmaan tosissaan tarkoita. On vaan niin kiltti mies, ettei pysty suorempaan sanomaan.
Mä olen koko ajan pelännyt tätä seitsemättä vuotta. Se on osoittautunut melkoisen fataaliksi monille suhteille kaveripiirissäkin, mutta en ikinä tosissaan uskonut että omalla kohdallakin. Korkeintaan pieniä vaikeuksia odottelin.
Tunnen itseni täysin mitättömäksi. Miten on mahdollista, ettei toisella ole mitään tunteita, jos kerran niin täydellisiä ollaan??!! Voi kun vois vaan lakata olemasta.. Enkä nyt tarkoita mitään itsarijuttuja, vaan että vaan lakkais olemasta.. :(