Olen seuraillut sivusta ja kuullut paljon juttuja. Siksi haluaisinkin kysyä teiltä parisuhteesa eläjät kenellä kokemusta asiasta; Miksi te haluatte pitää kiinni kumppanistanne, vaikka hän ei halua enää elää kanssasi eikä rakasta sinua?
Olenko ajatusteni kanssa yksin vai mitä?
Jos mieheni sanoisikin, että se on loppu nyt, ei rakasta minua enää, yrittäisinkö väenväkisin pitää hänet suhteessa? Miksi ihmessä haluaisin elää yhdessä miehen kanssa joka ei rakasta minua vaikka itse häntä rakastaisinkin. Kunnioitan itseäni sen verran, että haluan myös vastarakkautta.
Tämä voi kuulostaa jonkin korvissa oudolta. Otan vaikka esimerkiksi Timo T.A Mikkosen. Kun hän jätti vaimonsa, asiasta nousi hirveä haloo, vaimo itki lehtien sivuilla ja lapset eivät puhunneet isälleen. Olisiko miehen pitänyt jäädä suhteeseen vain velvollisuudentunnosta vaimoaan kohtaan, vaikka suhteessa ei muuta olisikaan? Loppujen lopuksi me jokainen olemme täällä vain kerran.
Itseni olisi ainakin vaikea elää suhteessa, jos tiedän, ettei mies minua rakasta, mutta onpahan nyt vain kanssani esim. lasten tähden. Kyllä siinä pienet syylisyydentunnot vaivaisivat.
Olenko ajatusteni kanssa yksin vai mitä?
Jos mieheni sanoisikin, että se on loppu nyt, ei rakasta minua enää, yrittäisinkö väenväkisin pitää hänet suhteessa? Miksi ihmessä haluaisin elää yhdessä miehen kanssa joka ei rakasta minua vaikka itse häntä rakastaisinkin. Kunnioitan itseäni sen verran, että haluan myös vastarakkautta.
Tämä voi kuulostaa jonkin korvissa oudolta. Otan vaikka esimerkiksi Timo T.A Mikkosen. Kun hän jätti vaimonsa, asiasta nousi hirveä haloo, vaimo itki lehtien sivuilla ja lapset eivät puhunneet isälleen. Olisiko miehen pitänyt jäädä suhteeseen vain velvollisuudentunnosta vaimoaan kohtaan, vaikka suhteessa ei muuta olisikaan? Loppujen lopuksi me jokainen olemme täällä vain kerran.
Itseni olisi ainakin vaikea elää suhteessa, jos tiedän, ettei mies minua rakasta, mutta onpahan nyt vain kanssani esim. lasten tähden. Kyllä siinä pienet syylisyydentunnot vaivaisivat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kipeäähän se tekisi mutta rehellinen pitää olla itselle ja toiselle.
Nykyajan suhteet eivät meinaa kylläkään kestää hirmu pitkään kun luovuttavat liian hepposin perustein? Ei puhuta keskenään, tehdään kärpäsestä härkänen omassa mielessään ja pakataan laukku... Erostakin pitää osata puhua ja yleensä ongelmat tulee esiin jotka pystytään sitten korjaamaan. Jos ei pysty niin sitten on vuorossa tämä ikävämpi vaihtoehto ja se totuus pitää kestää, yrittää jatkaa eteenpäin kohti uudenlaista elämää...
ongelmanahan tännösissä on se, että rakkaus loppuu ikäänkuin eriaikaan. toinen rakastaa vielä toista vaikka toisen tuntee on kuolleet. Monesti on kuitenkin niin ettei se rakkaus ole mihinkään lopullisesti hävinny vaan ainoastaan tilapäisesti hukassa, tällaisia kriisejä tulee jokaiseen parisuhteeseen. Nämä kaksi tilannetta olisi hyvä erottaa toisistaan enneku päättää suhteen. On totta että nykyään annetaan liian helposti periksi ja rynnätään uuteen suhteeseen kun alkaa arki tulla vastaan vanhassa suhteessa.
Kuitenkin avioliitto merkitsee sitoutumista ja siihen kuuluu se ettei saa antaa periksi liian helposti.
Totta on että kerranhan tällä vaan eletään, mutta liian itsekkäästi ei saa juosta oman nautintonsa perässä vaan muutkin ihmiset pitää ottaa huomioon.
Itse olen sitä mieltä, että avioliitto on niin vakava juttu varsinkin jos on jo lapsia niin silloin ei erota eikä anneta periksi! Jos se kiihko ja se alkurakkaus loppuu niin niitä voi kyllä yhdessä pohtia ja auttaa asiaan jotenkin käydä avioliitto neuvojalla tai jotain. Täytyy myös yrittää vähän väliä hieman muuttaa sitä arkea mm. yllättää kumppani jollain kivalla eikä vaan pitää aina kaikki päivät samanlaisina. Esimerkiksi mennä matkalle ja jättää vaikka lapset mummin hoitoon siksi aikaa. Tietenkin jos toinen pahoinpitelee tai pettää niin asia on sitten aivan eri! Mutta pelkän "rakkauden loppumisen" takia en avioeroa hyväksyisi, koska lupaushan on "niin kauan kuin kuolema meidät erottaa".
Avoliitosta ja/tai kihlakumppanista eroaminen on mielestäni taas ihan eri asia eli silloin voi lähteä suhteesta tietenkin toista kunnioittaen eikä pettäen. (Oletan, että lapset tulee vasta avioliitosta eikä avoliitossa tai rinnastan senkin tuohon avioliitto eroon)
Ja tämähän on vaan mun oma mielipide. :)
Jos toinen tosiaan vaan sanoisi, että ei halua enää elää kanssani, niin en kyllä takuulla vaan vastaisi, että no erotaanpas sitten. Suhteissa on erilaisia aikoja ja ihmisillä on omassa kehityksessään erilaisia kausia, ja jos toisella on sellainen vaihe menossa, että se ei juuri nyt jaksa uskoa siihen suhteeseen, niin kyllä mielestäni silloin toisen pitää olla se vahva, joka sanoo, että ei tästä mitään eroa tarvitse tulla. Vaikeina aikoina suhteessa voi olla velvollisuudesta niin että niistä vaikeista ajoista voidaan päästä yli ja sitten taas olla muusta kuin velvollisuudesta.