Ymmärsin vasta hiljattain läheisten kuoleman vaikutuksen elämääni, kun lapsuuden paras ystäväni siirtyi pois. Häntä ennen ehdin menettää veljeni ja puolenkymmentä muuta lapsuuden kaveria, mikä ei sinänsä sattumaa ollut että samasta porukasta niin moni katosi. Mutta ei siitä sen enempää.
Huomasin menettäneeni kultaisen lapsuuteni. Mieleni on pyyhkinyt osan muistoista, todennäköisesti tarkoituksellisesti ja loput muistot ovat liian haikeita, surullisia. Kun yritän muistella menneitä, päädyn aina kuolleisiin ystäviini. Tuntuu kuin sisimmästäni olisi leikattu pala pois. Olen menettänyt sen, mistä tunteeni syntyivät, olen kuin ontto kotelo.
Ja ei, se ei katoa ajan kanssa, terapialla tai puhumalla. Se on mennyttä. Uskon, että te kaikki muutkin rakkaanne menettäneet tunnette saman tunteen, olisitte sitten tiedostaneet sen tai ette.
Huomasin menettäneeni kultaisen lapsuuteni. Mieleni on pyyhkinyt osan muistoista, todennäköisesti tarkoituksellisesti ja loput muistot ovat liian haikeita, surullisia. Kun yritän muistella menneitä, päädyn aina kuolleisiin ystäviini. Tuntuu kuin sisimmästäni olisi leikattu pala pois. Olen menettänyt sen, mistä tunteeni syntyivät, olen kuin ontto kotelo.
Ja ei, se ei katoa ajan kanssa, terapialla tai puhumalla. Se on mennyttä. Uskon, että te kaikki muutkin rakkaanne menettäneet tunnette saman tunteen, olisitte sitten tiedostaneet sen tai ette.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jokainen meille läheinen vie lähtiessään osan meistä. He ovat kuitenkin jättäneet meihin lähtemättömän jäljen. Elämä ei koskaan palaa ennalleen, kun joku meille rakas on poissa.
On vain opittava elämään asian kanssa. Aluksi kipu on sietämätöntä, koskaan se ei katoa kokonaan, mutta sitä oppii todennäköisesti ajan kanssa sietämään. Jos pystyy hyväksymään kuoleman osaksi elämää, niin voi jatkaa omaa elämäänsä.