Huomenna on isäni hautajaiset.
Tunteeni häntä kohtaan eivät ole surulliset,kuten
esimerkiksi nytkään en koe surua.
Johtuu varmaan seuraavista asioista.
Olin perheen esikoinen.Sain jouduin kasvamaan kovan
ruumillisen kurituksen alaisena.
Selkäsaunat olivat joskus harvoin aiheellisia,mutta
pääsääntöisesti eivät,joita oli useita kertoja viikossa.
Nöyryttäminen oli osa kasvatusta mm,vitsan nouto
ja sen jälkeen housujen laskeminen alas ja kyseisellä vitsalla selkään.Nurkassa seisominen.
Kun en osannut tehdä niin kuin haluttiin,niin kommentti oli että minusta ei tule miestä ikinä,
olin "köttelö" yms nimittelyjä myös naapureiden
aikaan puhumattakaan muusta perheestä.
Pientilallisen poikana jouduin aina töihin koulun jälkeen jaksoin tai en.
Viljan puintiaikaan valvoin öitä kuivaamolla että jyvät
eivät pala ja/tai eivät ole liian "kylmiä."
Tällaista alistamista kesti 14-ikävuoteen saakka
kunnes löin ensimmäisen kerran isääni ja voitin,mutta sen tuloksena jouduin lähtemään maailmalle.
Nyt se aika sitten jää historiaan kokonaisuudessaan isän pois menon myötä.
En tiedä mitä viha on,jos ajatellaan että kuitenkin
pidin yhteyttä isääni "maailmalla"ollessani mutta
tapahtunut oli vaiettu asia.
Viimeiseen saakka pidin yhteyttä häneen,en kantanut kaunaa tms.
En vihaa,mutta en kyllä rakastakaan.(ilmeisesti)
Jotenkin vaan tuntuu helpottavalta asialta.
Ikinä en unohtaa voi tapahtuneita asioita,mutta
ei ne vaivaa elämääni(tai ainakin luulen niin)
Kyllähän minä alkoholisoiduin kotoa lähtöni jäl-
keen totaalisesti lähes 20 vuodeksi,mutta olen
ollut lähes vastaavan ajan myös ilman viinaa ja
tietenkin tutkinut asiaa jos toistakin.
En tiedä,mutta tällaisia ajatuksia.
Olen myös ajatellut että olisiko alkoholisoitu-
minen johtunut esille tulleista asioista?
Itse luulen niin.
Tunteeni häntä kohtaan eivät ole surulliset,kuten
esimerkiksi nytkään en koe surua.
Johtuu varmaan seuraavista asioista.
Olin perheen esikoinen.Sain jouduin kasvamaan kovan
ruumillisen kurituksen alaisena.
Selkäsaunat olivat joskus harvoin aiheellisia,mutta
pääsääntöisesti eivät,joita oli useita kertoja viikossa.
Nöyryttäminen oli osa kasvatusta mm,vitsan nouto
ja sen jälkeen housujen laskeminen alas ja kyseisellä vitsalla selkään.Nurkassa seisominen.
Kun en osannut tehdä niin kuin haluttiin,niin kommentti oli että minusta ei tule miestä ikinä,
olin "köttelö" yms nimittelyjä myös naapureiden
aikaan puhumattakaan muusta perheestä.
Pientilallisen poikana jouduin aina töihin koulun jälkeen jaksoin tai en.
Viljan puintiaikaan valvoin öitä kuivaamolla että jyvät
eivät pala ja/tai eivät ole liian "kylmiä."
Tällaista alistamista kesti 14-ikävuoteen saakka
kunnes löin ensimmäisen kerran isääni ja voitin,mutta sen tuloksena jouduin lähtemään maailmalle.
Nyt se aika sitten jää historiaan kokonaisuudessaan isän pois menon myötä.
En tiedä mitä viha on,jos ajatellaan että kuitenkin
pidin yhteyttä isääni "maailmalla"ollessani mutta
tapahtunut oli vaiettu asia.
Viimeiseen saakka pidin yhteyttä häneen,en kantanut kaunaa tms.
En vihaa,mutta en kyllä rakastakaan.(ilmeisesti)
Jotenkin vaan tuntuu helpottavalta asialta.
Ikinä en unohtaa voi tapahtuneita asioita,mutta
ei ne vaivaa elämääni(tai ainakin luulen niin)
Kyllähän minä alkoholisoiduin kotoa lähtöni jäl-
keen totaalisesti lähes 20 vuodeksi,mutta olen
ollut lähes vastaavan ajan myös ilman viinaa ja
tietenkin tutkinut asiaa jos toistakin.
En tiedä,mutta tällaisia ajatuksia.
Olen myös ajatellut että olisiko alkoholisoitu-
minen johtunut esille tulleista asioista?
Itse luulen niin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Otan osaa suruusi ! Luin kirjoituksesi , ja et arvaa , miten tutulta se tuntuu...
Minä tyttönä en saanut selkäsaunoja mutta vanhimpana lapsena minulle oli asetettu mitä ihmeellisempiä odotuksia.
Joita en täyttänyt...
En ollut isän hyväksymisen arvoinen. Aina minun tekemiseni ja valintani olivat vääriä ja huonoja. En kyllä ole tyyppi joka elää toisen elämää, vaan ihan omaa tylsää elämää....
Isäni kuoli 1,5 vuotta sitten , minulle se oli todella kova paikka.
Tänäpäivänäkin ajattelen noita asioita. Tiedän että hän "rakasti" minua omalla vanhanaikaisella tavallaan, mutta silti: miksi en koskaan saanut sitä hyväksyntää häneltä ? Vaikka minä kuitenkin kaikesta huolimatta voin sanoa että omalla tavallani rakastin häntä....
Luin kirjoituksesi ja ajattelin vastata siihen.. heti alkuun haluan sanoa sen, että "Asiat voivat ja saavat riidellä, mutta ei ihmisten tartte."
Ite olen se keskimmäinen veljeksistä. Kotonani on iso maatila. Veljistäni poiketen, minä olen ollut aina se joka on joutunut tekemään. Vanhemman veljeni ei koskaan ole tarvinnut. Isä aina ennen sanoi, kun minä olin ala-asteella, että "Mee sä, se (/&%%&# (=Isoveli) on yläasteella, sillä on lukemista. No kun olin ite yläasteella mun piti edelleen tehdä...se on lukiossa-oli selitys. Kun olin lukiossa mun piti tehä. Enää en tee. Sen jälkeen lopetin tottelemisen kun kuulin että se saatana on joskus lyönyt äitiä. Istuin yksin (selvinpäin) kotona illalla olohuoneen pöydässä ja odotin että se tulee kotiin. Vihdoin kun se tuli, käskin sen istumaan pöytään ja puhuin suuni puhtaaksi, ja loptin sanoihin, "Jos sä saatanan raukka vielä kerrankin kosket äiteehin mä tapan sut!, Ja sanoin sille että en tunne sitä kohtaan yhtään mitään mitään". Pikkuvelikin oli siinä ja ne molemmat järkyttyivät.
Enää en tee mitä se saatanan raukka käskee!!!!
Ja mitä edellinen kirjoitti, että koskaan ei ole saanut hyväksyntää....sama homma.
Kiitoksen sanaa ei koskaan ole tullut...ainut mistä itse voin isää kiittää kaikessa, että koskaan en ole enkä halua epäonnistua...siis työssäni.
PS. Tunteesi ovat aivan normaalit....jokainen saa tuntea mitä ikinä haluaa.
PPS. Tiedän kyllä sen miltä tuntuu olla se "mustalammas", siinä viha ja katkeruus ei ole kuin sananhelinää.
PPPS. Käsky "kunnioita isääsi ja äitiäsi"....joskus ei vaan käsitä mitä sekin merkitsee.
Kyllä lapsuudesta jää niitä arpia. Ruumiilista kuritusta pidettiin kai lapsuutesi ja myös oman lapsuuteni aikana ihan asiaan kuuluvana kasvatusmetodina. Isät olivat siihen aikaan aika kaukaisia. Väärin se oli lapsia kohtaan,mutta aika oli sellainen.
Vahva olet ollut, kun kuitenkin alkoholista pääsit, eli jotain voimaa sieltä lapsuudesta on kuitenkin tullut. Olet myös pitänyt yhteyttä isääsi.
Isäni kuoli, kun olin vasta 20 v. Muistan ihan selvästi, että ajattelin olevani jotenkin huono, kun en osannut surra häntä. En silloin.
Kun poikani kuoli n vuosi sitten, aloin surra myös isääni. Jossain suru on ollut yli 30 v.
Rakasin kuitenkin isääni. Hän yritti parhaansa, mutta sai tehdä elämänsä aikana paljon työtä ja kuoli sitten syöpään aika nuorena.
Ei varmaankaan ole itsestään selvää, että rakastamme vanhempiamme vain koska he ovat vanhempiamme. Voi kuitenkin ehkä ymmärtää, että heidän voimavaransa ovat rajalliset. Vanhemmatkin kantavat mukanaan mallia omilta vanhemmiltaan ja sitä on vaikeata muuttaa.
Sinulla on oikeus niihin tunteisiin, mitkä sinulla ovat. Kuolema herättää eloon niin monenlaista nukkuvaakin tunnetta. Ehkä löydät sitten kun hautajaiset ovat takanapäin ja ajattelet isääsi niitä hyviä muistoja isästäsi. Otan osaa isäsi poismenon johdosta ja voimia elämääsi
Kiitos teille mielipiteistä ja kannanotoista.
Hautajaiset ovat ohi.Syyllisyyttä en tunne,
mutta toisten suru sattui kovimmin kun katsoin
suruun osaan ottavien katseita.
Elämä jatkuu kohdallani.
Kiitos teille mielipiteistä ja hyvää elämää.
Onhan se hienoa syyttää omista ongelmista lapsuutta ja vanhempia. Itsehän et ole voinut elämääsi vaikuttaa mitenkään vain ajaudut virran mukanan toisten ihmisten tekojen vuoksi...
Minulla on ollut samanlainen lapsuus kuin sinulla vitsan hakuineen ja mitätöintineen, enkä ole alkoholisoitunut, katkeroitunut enkä henkisesti/fyysisesti sairas.
Ei sinulla satu olemaan yhtään ajattelukykyä?
Ketjunaloittaja ei täytä yhtäkään antamaasi analyysia jota yrität tarjota.Jokainen mielipide
tällä sivulla sotii kantaasi vastaan!Jos joku on päästä pidelty,niin sinä itse.Häpeä ja pysy mökissäsi koska sulla ei oo ilmeisesti yhtään ystävää ja katkeroituneena kirjoittelet erakkona tänne.
Terveiset aloittajalle. Voimia myös. Kiitos aloituksesta. Tämä samanlainen lapsuus/nuoruus on liiankin tuttua meille suurten ikäluokkien edustajille. Ei ne sen ajan isät osanneet parempaa kasvatusmedotia kuin kuri ja piiska. Lapsi oli kyllä totaalisen yksin henkisesti, kun alistettiin. Se oli sitä aikaa eikä tee isien synneistä puhtaampia.
Aloittaja, olet kuitenkin selviytyjä. Hyvä, että purat tuntojasi ja kääntelet asioita mielessäsi. En itse eikä sisarussarjani ole yhtä rankaa lapsuutta kokenut, mutta isämme oli nuorena rintamalle joutunut ja sieltä saanut karskin luonteen joka heijastui arkeemme. Ymmärrän häntä - ei kukaan oikeasti tahdo olla paha, maailma vain koulii toiset haavoittuneiksi.
Saat syyttää olosuhteita omista kivistä ja kompuroinneistasi. Tottakait kasvatus, koti, kokemukset ja eletty elämä vaikuttaa selviytymiseen. Toisten elämä vain on siloisempaa.
Kuolema lähipiirissä vain tuo esiin tunteita, tuntoja, ajatusmylläkkää yms. Kyllä minäkin, nyt kun poikani menehtyi auto-onnettomuudessa, käyn läpi mielessäni omaa lapsuuttani, vanhempieni kuolemia ja kaikkea matkan varrelta. Ja välillä sydäntä puristaa raskaasti ja tutkailen:olinko pojalleni hyvä vanhempi? Oliko pojallani hyvä elämä meidän kanssa? Osasinko aina näyttää kuinka paljon rakastin hantä ja kuinka tärkeä hän oli meille. Nyt tämä on myöhäistä. Itkettää.
Aloittajalle voimia. Kirjoittele lisää ja kerro miltä tuntuu.
Kuule, kyllä vanhemmat voi tehdä erittäin paljon
vahinkoa ja ihan kasvatuksen merkeissä!
Ja on täysin normaalia ja oletettavaa että väkivaltainen kohtelu ja alistaminen jättää jälkensä.
Noilla lauseilla osoitat että et ole terve.
Hyvä jos sinulla ei ole esim. alkoholiongelmaa,
mutta et voi tuomita ja mitätöidä toisten kokemuksia.
Tiedän tapauksen, jossa vanhemmat ovat tehneet
tosi pahaa jälkeä ja oireilu sen mukaista, mutta
ei siitä sen enempää tässä. Mitätöisit senkin asian.
Kyllä tosiaan vanhempia ja lapsuutta voi syyttää
jos kärsii vielä aikuisenakin.
Riippuu aina tapauksesta mitä on tapahtunut.
Ja eräs selviytymiskeino on ettei muista eikä tunne enää mitään, koska kaikki on suljettu pois mielestä.
Kun ajattelen niitä kaikkia rikollisia ja moraalittomia tekoja, joita isäni kerkesi tekemään eläissää, niin kyllä neljäs käsky tuntuu suorastaan irvokkaalta.
En ole koskaan kokoenut minkäänlaista morkkista siitä, että en yhtään pitänyt isästäni. Mutta se on tuottanut harmia, että ympäristö ei voi ymmärtää miksi meidän suhteemme oli sellainen kuin oli. 25-vuotiaaksi koin morkkista jos parjasin isääni jollekin perheen ulkopuoliselle, kasvatuksen suoma armolahja.
Tosin en vieläkään voi arvostella häntä hänen omille sukulaisilleen.
Mutta lapsen pelastaa melko normaaliksi se, jos hänellä on yksikin kunnollinen aikuinen. Meidän sisarussarjalle se oli äiti. Niitä narskuhirviöiti ja mielenvikaisia isän suvussa riitti enemmänkin, ihan harmiksi asti.