Olin vuosia sitten parisuhteessa, joka on jättänyt minut aika ikävät arvet. En tiedä mikä lie narsisti kyseinen mies oli, vai tavan kusipää vain, mutta suhde oli yhtä helvettiä. Mustasukkaisuutta, omistushalua, inhottavia riitoja, henkistä väkivaltaa, "kylmiä kausia" kun toinen ei millään lailla huomioinut. Aina piti olla olemassa toista varten, mutta toinen ei koskaan ollut olemassa mua varten. Vihdoin viimein hän jätti mut toisen naisen vuoksi. Olin oikeastaan vain helpottunut, koska olin itse harkinnut suhteen lopettamista, mutta olin niin väsynyt ja pihalla etten uskaltautunut lähtemään.
Nykyään kärsin edelleen tästä suhteesta. En siksi, että haluaisin miehen palaavan- en todellakaan. Mutta kaikki se henkinen väkivalta ja itsetunnon murtaminen jättivät syvät haavat. Katselen minusta otettuja valokuvia ennen suhdetta ja suhteen jälkeen ja niissä on todella huima ero. Ennen suhdetta kukoistan ja olen onnellinen, suhteen päättymisen jälkeen olen kuin tyhjiin imetyn näköinen ja siltä musta tuntuukin. Tuntuu etten pääse "urilleni". Arki sujuu niin kuin aina, mutta välillä tuntuu että putoan.
Inhottavinta on se, että toinen se vain pystyy porskuttamaan eteenpäin ilman tunnontuskia tai kipua ja itse en vuosien kärsimysten ja terapiankaan jälkeen ole ihan kunnossa. Se tekee kipeintä. Että joku ilkeä ja tunteeton ihminen ei huomaa/halua huomata taaksensa jääneitä ihmisraunioita.
Välillä pelottaa etten koskaan pääse suhteesta koskaan yli. Olen realisti siinä mielessä, ihan kuin tuo mies olisi tuhonnut musta jotakin todella oleellista, tai ainakin jonkin viattoman uskon hyvyyteen. Toki nykyään on jo parempia päiviäkin. Mutta viesti kuuluu kuitenkin: henkinen väkivalta jättää syvät, jopa ikuiset arvet. Lähteminen kannattaa, vaikka toipumisprosessi alkaakin yleensä vasta sen jälkeen.
Nykyään kärsin edelleen tästä suhteesta. En siksi, että haluaisin miehen palaavan- en todellakaan. Mutta kaikki se henkinen väkivalta ja itsetunnon murtaminen jättivät syvät haavat. Katselen minusta otettuja valokuvia ennen suhdetta ja suhteen jälkeen ja niissä on todella huima ero. Ennen suhdetta kukoistan ja olen onnellinen, suhteen päättymisen jälkeen olen kuin tyhjiin imetyn näköinen ja siltä musta tuntuukin. Tuntuu etten pääse "urilleni". Arki sujuu niin kuin aina, mutta välillä tuntuu että putoan.
Inhottavinta on se, että toinen se vain pystyy porskuttamaan eteenpäin ilman tunnontuskia tai kipua ja itse en vuosien kärsimysten ja terapiankaan jälkeen ole ihan kunnossa. Se tekee kipeintä. Että joku ilkeä ja tunteeton ihminen ei huomaa/halua huomata taaksensa jääneitä ihmisraunioita.
Välillä pelottaa etten koskaan pääse suhteesta koskaan yli. Olen realisti siinä mielessä, ihan kuin tuo mies olisi tuhonnut musta jotakin todella oleellista, tai ainakin jonkin viattoman uskon hyvyyteen. Toki nykyään on jo parempia päiviäkin. Mutta viesti kuuluu kuitenkin: henkinen väkivalta jättää syvät, jopa ikuiset arvet. Lähteminen kannattaa, vaikka toipumisprosessi alkaakin yleensä vasta sen jälkeen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"henkinen väkivalta jättää syvät, jopa ikuiset arvet. Lähteminen kannattaa, vaikka toipumisprosessi alkaakin yleensä vasta sen jälkeen."
Mutta toipuminen ja eheytyminen ON mahdollista, kun et jumitu ja uhriudu. Aikansa saa räytyä, mutta menneet voi tietoisesti jättää taakseen, eikä niitä pidä muistella ja palauttaa mieleen, kun elämä alkaa ajoittain taas tuntua Elämältä. Kohti uusia seikkailuja vain! :-)
Olet niin sanotusti narsistin uhri.Muista älä syytä itseäsi...