Kun lapset ovat isällään tämän uudessa kodissa, uuden ihmisen kanssa, ovat minulle tosi vaikeita. Ne muistuttavat kaikesta menetetystä, kaikesta siitä käsittämättömästä, mitä se ex on viimeisen vuoden aikana pakottanut ratkaisuillaan vastaanottamaan.
On ihan hassua, että toisen ihmisen ratkaisut sekoittavat oman elämän pakan täysin ja sitten kuitenkin on yksin se koottava uuteen järjestykseen.
Lapset eivät koe isän kotia omakseen. Heille se on paikka, johon pitää mennä isää tavatakseen.
He ovat hämmentyneitä, mutta eivät halua pahoittaa isänsä mieltä. Heillä ei ole siellä omaa tilaa, nukkuvat patjoilla lattialla...
En tiedä kuinka jatkossa käy, kuinka kauan lapset menevät. Toivoisin isän huomaavan rakentavan lapsilleen siellä "kotoisamman" olon, mutta hän on vain todennut, että varmaan tulee päivä jolloin he eivät enää tule. Niin se isän uusi elämä sitten menee lasten edun edelle, vaikka hän joskus muuta vannoi. En voi puuttuakaan tietenkään, hänen elämänsä on omansa. Minä voin yrittää antaa lapsille tilaa kertoa kotona tuntemuksistaan, vaikka en haluaisi kuulla mitään isän elämästä.
Kaikki vanhat ystävät ovat kaikonneet jonnekin ja aika tulee yksinollessa joskus pitkäksi. Ei aina, mutta tänään taas tuntuu surulliselta...
Tiedänhän minä, että aika helpottaa... mutta koville se ottaa. Auringon paisteesta huolimatta.
On ihan hassua, että toisen ihmisen ratkaisut sekoittavat oman elämän pakan täysin ja sitten kuitenkin on yksin se koottava uuteen järjestykseen.
Lapset eivät koe isän kotia omakseen. Heille se on paikka, johon pitää mennä isää tavatakseen.
He ovat hämmentyneitä, mutta eivät halua pahoittaa isänsä mieltä. Heillä ei ole siellä omaa tilaa, nukkuvat patjoilla lattialla...
En tiedä kuinka jatkossa käy, kuinka kauan lapset menevät. Toivoisin isän huomaavan rakentavan lapsilleen siellä "kotoisamman" olon, mutta hän on vain todennut, että varmaan tulee päivä jolloin he eivät enää tule. Niin se isän uusi elämä sitten menee lasten edun edelle, vaikka hän joskus muuta vannoi. En voi puuttuakaan tietenkään, hänen elämänsä on omansa. Minä voin yrittää antaa lapsille tilaa kertoa kotona tuntemuksistaan, vaikka en haluaisi kuulla mitään isän elämästä.
Kaikki vanhat ystävät ovat kaikonneet jonnekin ja aika tulee yksinollessa joskus pitkäksi. Ei aina, mutta tänään taas tuntuu surulliselta...
Tiedänhän minä, että aika helpottaa... mutta koville se ottaa. Auringon paisteesta huolimatta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Lasteni isä löysi kesällä uuden, ja lähti ja jätti minut selviytymään yksin kahden pienen pojan kanssa. Hänelle on oma hyvinvointi tärkeintä, omat lapsensa hän unohti kokonaan, ei halua edes tavata heitä. Voimia sinulle! Ajattele että sulla on kuitenkin paljon enemmän kuin miehelläsi, nimittäin lapsesi :)
Oikeasti en tiedä miten olen tässä selvinnyt täyspäisenä....kaksi vuotta on erosta aikaa...
Mieheni piti salasuhdetta kuukausikaupalla parhaan ystävättäreni kanssa. Kun kauhea totuus tuli mulle ilmi, heitin tietysti miehen ulos talosta, olin sekaisin, shokissa, ystävättäreni huoritteli minua, vaikka minuahan oli petetty kaksinkappalein....voi sitä itkun määrää.
Ja lapset sitten, pieniä olivat, mutta eivät liian pieniä tajutakseen, että on outoa kun iskä muutti kotoa äitin kaverin luokse, joka oli meillä lapsia kotona joskus hoitanutkin minun ollessa töissä tms. Tietenkin lapset ensin yritettiin houkutella iskän ja ystäväni hoteisiin, minusta tehtiin hullua ja syyllistä, vainoharhaista tms. Piti saada lapset pois luotani vaikka väkisin. Onneksi sossutantat tajusivat, että minä olen ainoa, joka olen lapsista huolehtinut, myös avioliittomme ajan, ainoa joka kykeni elättämään lapset, joten lapset jäivät oikeuden päätöksellä minulle. Siihen loppui iskän vähäinenkin kiinnostus lapsiin, ei ole halunnut tavata. Vaikka tapaamissopimus tehtiin. Saavat nyt kaksi työtöntä yksissätuumin laatuaikaa, kun minä hoidan lapset aivan yksin.
Myönnän että aluksi kun shokkivaihe oli ohi ja älysin mistä on kysymys, osasin tsempata, lasten vuoksi jotka olivat hämmentyneitä ensin ja nyt myöhemmin saan heitä tukea kun isä ei haluakkaan nähdä. Raskasta on ollut mutta olen ajatellut että elämä jatkuu. Minulla on ihana työ, terveet lapset ja pahimmasta elämän karikosta olen selvinnyt. Ja usko pois aurinko paistaa sullekin aivan varmasti. Tsemppiä!
Minä olen kokenut saman kuin sinä; yksin lasten kanssa olen elänyt reilun vuoden. Eron alkuvaiheissa en uskonut, että elämä jatkuu tai voisin joskus olla jopa iloinen ja onnellinen. Mutta aika todella auttaa ja elämä tuntuu hyvältä. Olen rakentanut "uuden elämän" niihin vanhoihin puitteisiin. Kodista on tehty meidän näköinen, olen löytänyt itselleni uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Olen tehnyt sellaisia asioita joista joskus vain haaveilin. Nyt olen osan niistä haaveista toteuttanut ja osa odottaa vain aikaa jolloin ne toteutan.
Meillä vähän sama tilanne ettei ex-mies ole uudessa kodissaan lapsia ajatellut. Kyllä lapset sinne ihan mielellään menevät silloin harvoin kun isällä ja uudella onnella on lapsille aikaa. Sen yönseudun jonka lapset ovat silloin tällöin isällään minä vietän täysin itsekkäästi. En tee mitään pakollisia kotihommia, vaan löhöän sohvalla ja luen, lähden lenkille, viihteelle ystävien kanssa tms. Teen kaikkea sellaista joka tuottaa minulle iloa. Nautin siitä kun pääsee lähtemään ilman lapsenvahdin etsimistä.
Tsemppiä elämään ja muista, että vielä se aurinko paistaa sinunkin risukasaan.
Ajatteleppa asiaa näin. Löysin miehen jonka exä oli jättänyt uuden takia. Uusi suhde ei toiminutkaan, meillä toimi. Hoidan lasta niin hyvin kuin osaan / kykenen, silti se ei riitä puolisoni exälle. Vahtii ja soittelee koko ajan perään.
Lapsi ja isä viettävät keskenään laatuaikaa, pelaavat palloa ym. mihin minä en sotkeudu. Lapselle on omahuone, omat vaatteet, petivaatteet, lelut ym. meillä. Joustamme hoitovuoroista ja olemme aina sovittelevalla kannalla. Tingimme omista menoistamme jos muksu tarvitsee hoitopaikkaa.
Exä soittelee humaluspäissään keskellä yötä sekä puolisoni että muksun kännykkään.
Joinakin päivinä asettelee puolisolleni ehtoja, että jos emme tee sitä ja tätä, lasta ei enää nähdä. Kerran olemme sanoneet että hyvä on, lasta emme enää näe. meni kolme viikkoa, viinan himot iski puolisoni exälle, mutta lastenhoitajaa ei löytynytkään, joten soitto viinapäissään lapsen isälle "tule hakemaan muksusi...".
Kaikessa mistä muksulle puhuu, on varottava sanojaan, ettei lapsi kerro jotain kotonaan. Montakohan puhelua on tullut exältä että kasvatamme lapsen huonosti kun puhumme hänelle sitä ja tätä (lapsi meillä 4 yötä kuukaudessa).
Muksu ei saa puhua äidistään sanallakaan meillä (muksun äidin käsky).
Että ei se aina ole helppoa astua uusioperheeseenkään äitipuolena. Niinkuin sanoin että tapasimme vasta heidän erottuaan (noin ½ vuotta sen jälkeen). Silti minusta yritetään jatkuvasti tehdä syntipukkia heidän erolleen. Lapsi kysyy minulta usein olenko syy isin ja äitin eroon kun äiti sanoo niin. Mitäs tuohon vastaat? Vaikka kerron totuuden, niin silti lapsi uskoo aina äitiä, onhan se lapsen äiti. Eikä tosielämässä alle kouluikäiselle vielä ehkä kuuluisi kuitenkaan äidin kertoa rumilla nimillä miksi isi ja äiti ovat eronneet... eihän?
Jos olisin tiennyt että tämä uusioperhe on näin vaikeaa ja miehen uudesta saa aina tehdä syyllisen, niin miettisin ehkä nyt kaksi kertaa ryhdynkö tähän sylkykuppina olemiseen.
Meidän ero tosi vaikea. Mies oli mustasukkainen minusta, vaikka jo asui uuden kanssa. Varmasti olen keväällä sanonut lasten aikan pahasti niin isästä kuin hänen uudestaankin.
Silti olen sanonut lapsille, että elämä on nyt näin ja me totumme siihen. Olen sanonut heille, että on tärkeää säilyttää hyvät välit isään. Olen kannustanut menemään sinne, sanonut että he tottuvat kyllä. En hauku uutta lapsille, enkä isää, enkä koskaan kysele heiltä isän luona vietetystä ajasta. he kertovat mitä kertovat, mutta en koskaan kysy mitään. en myöskään arvostele mtään. En koskaan soita lapsille heidän ollessaan isällään, vastaan kyllä, jos he soittavat tai lähettävät viestejä. En myöskään soittele exälle. Minun takiani ei ole koskaan tarvinnut vaihtaa tapaamisia, mutta pari kertaa lapset ovat olleet kotona heidän menojensa takia. En ole vaatinut, että isä ottaisi lapset sitten jonain muuna kertana.
Toivon vain, että he yrittäisivät tehdä lasten olosta vähemmän vieraan, heistä tuntuu että ovat kylässä, vieraan ihmisen kodissa.
Olen kuullut kaltaisiasi tarinoita myös. Siinä olen itsestäni ylpeä, että minä en yritä myrkyttää isän ja lasten välejä - tiedän sen tuhoavan lapset ja ennen pitkää myös itseni.
Tsemppiä ja jaksamista sinullekin!
Kuullostat järkevältä ihmiseltä. Uskon että ajan kanssa tilanne helpottuu, eikä ole enää niin raskasta kun lapset ovat toisaalla.
Mustamaalausta tapahtuu erossa aina puolin ja toisin, mutta kunhan se ei ole jatkuvaa ja lapsetkin ymmärtävät mistä on kyse.
Vaikeinta ehkä minulle oli tosiaan se että puolisoni exä teki minusta omille, sekä puolisoni sukulaisille hirviön. Exä oli haukkunut minut anopille ym etukäteen, joten vaikeaa oli heille esittäytyä kun heillä oli jo omat luulonsa.
Mutta positiivisella ajattelulla ja hyvällä itsetunnolla tuollaisista tilanteista selviää.
ERon jälkeen on tosiaan vaikeaa antaa lapsiaan toisten hoitoon, mutta ajan kanssa tilanne helpottuu kun huomaa että lapsilla menee kaikki ok. Jos lapset eivät halua isälleen hoitoon lähteä, pitää isän silloin mielestäni miettiä kumpi menee edelle, lasten hyvinvointi vai uusi suhde. Kummastakaan ei tietenkään kannata luopua, mutta pieni miettiminen ja uudelleen järjestely on silloin paikallaan.