En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, olen ollut avomieheni kanssa yhdessä n. 2 vuotta ja meillä on 6kk vanha lapsi. Ongelma on mieheni viikonloput, hän suunnittelee aina paljon viikon aikana mitä tehdään viikonloppua mutta perjantai kun tulee niin ensimmäisenä hän on kaupassa ostamassa kaljaa ja viinaa. Aina löytyy joku vitutuksen aihe et on pakko vetää perseet. En usko että se olisi niin hirveää jos hän olisi edes kotona mutta aina pitää mennä baariin kavereiden kanssa. Sillä ei tunnu olevan mitään väliä miltä minusta tuntuu jäädä yksin kotiin hoitamaan meidän lasta. Yleensä meidän viikonloput menee siihen että hän lähtee perjantaina kavereiden seurassa koska ei voi olla kotona kun seinät kaatuu päälle, ja yleensä jos hyvin käy niin saatan nähdä hänet taas seuraavan kerran lauantai-iltana yleensä kyllä vasta sunnuntaina. Sitten joudun katsomaan kun se makaa sohvalla krapuloissaan! Kaikki kaverini ja sukulaiseni ovat sitä mieltä että olen liian kiltti kun annan sen mennä viikonloppuisin enkä sano koskaan mitään. Olen sanonut siitä asiasta niin monta kertaa jo että en enää jaksa. Rakastan häntä enkä haluaisi lähteä mutta luulen että minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa, minun on kuitenkin ajateltava lapseni ja itseni parasta. Haluaisin niin kovasti että tilanne muuttuisi ja hän tajuaisi että hänellä on perhe eikä silloin voi tulla ja mennä niinkuin haluaa. Jos joku osaisi kertoa onko mahdollista että hän tajuaa ajoissa vai onko tämä suhde jo kuollut!?
Mitä tehdä???
-alakuloinen-
8769
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
arvosta sinua. Tulet toimeen yksinkin lapsen kanssa. Käy vaikka sosialitoimistossa puhumassa minkälaisiin tukiin sinulla on mahdollisuus. Älä kiusaa enää itseäsi.
lue mun viesti joka on mun oma tarina, se kertoo musta ja kuinka mä olin tollaisessa tilanteessa 10 vuotta, nyt olen alkanu miettimään että olis pitäny tehdä ratkaisuja jo aikaisemmin koska nyt on niin epävarma olo siitä mitä oikeasti haluan elämältäni, mun elämä oli yhtä helvettiä eikä sitä kukaan tajua. jos kirjoittaisin kirjan voisin ehkä kaikki tunteeni ja tapahtumat ja vieraat naiset saamaan kirjoitettua ylös. nykyisin olen todella katkera miehelleni että hän on e´läny normaalia nuoren elämää kun mä olen ollut yksin aina kotona. enkä tiedä pystynkö enään elämään hänen kanssaan just sen katkeruudenkaan takia.. voimia sulle paljon sitä tulet tarvitsemaan..
mitä haluat ja toteutuisiko se eron myötä.
Ymmärtäisin, että sinua ahdistaa miehesi toiminnassa toisaalta se, että kannat yksin vastuun lapsestanne ja toisaalta se, että hän osoittaa sillä välinpitämättömyyttä sinua kohtaan. Yksin asuessasi ensinmainittu ei muuttuisi, vaan sitten olet yksin lapsenne kanssa myös arkisin ja todennäköisesti taloudellisesti huonommassa tilanteessa. Ei siis sen kannalta vähentäisi vaan lisäisi sinuun kohdistuvia paineita.
Tuon välinpitämättömyyden (olen joskus kuullut sanotun sen olevan rakkauden vastakohdan, eikä vihan) sietäminen taas voi henkisesti käydä sietämättömäksi ja tuhoisaksikin, joten sen korostaminen ja käsitteleminen ehkä onkin tärkeintä nyt. Voi olla, että miehesi ei kiltteytesi johdosta edes tajua tekevänsä niin pahasti sinua kohtaan - joillekin täytyy vääntää rautalangasta tai antaa "shokkihoitoa".
Minä ehkä tilanteessasi toimisin niin, että kerran vielä ottaisin asian puheeksi, esim. näyttäen tämän keskusteluketjunkin. Sitten antaisin hetken aikaa nähdäkseni tapahtuuko muutos, ja jos sama kuvio toistuu, kävisin kylmän tyynesti täyttämässä asuntohakemuksen kunnalliseen asuntotoimistoon. Kopio siitä on viimeistään dokumentti, joka osoittaa, että olet tosissasi. Ei siis kannata lähteäkään suinpäin tyhjän päälle ja ovet paukkuen vaan jos se on ainoa ratkaisu, suunnitelmallisesti ja käytännön asiat etukäteen varmistaen. Tuona aikana miehelläsi on myös vielä viimeinen tilaisuus osoittaa, kuinka tärkeä hänelle olet. Asuntoahan ei ole sitten pakko ottaa vastaan kun sitä tarjotaan, jos asiat ovat korjaantuneet.
Ilmeisesti sinulla ei muuten ole mitään sitä vastaan, että hän ottaa välillä omaakin aikaa. Suostuisikohan hän siihen, että kävisi omilla teillään esim. kk:n ensimmäisenä viikonloppuna ja muut elettäisi perheen ehdoilla? Myös sinulla täytyy vastaavasti olla oikeus samaan; lähteä omille menoillesi ilman ulkopuolista lapsenvahtia samassa määrin jos niin haluat. Sellaista pitäisin rakentavana kompromissina.
Jokin ratkaisu tuohon kuitenkin on löydyttävä, koska kuminauhakaan ei veny loputtomiin vaan jossain kohtaa katkeaa, ja se on jo aika pitkälle venytetty.
ollut noin, siis seurustelun alkuvaiheesta lähtien, että mies lähtee pe iltana ryyppäämään?
Silloin kyse on viikonloppujuoposta.
Mikäli alkoi vasta raskauden yhteydessä, mahdollisesti ei kestä isyyden tuomia paineita.
ryyppäämistä on ollut aina mutta ennen raskautta minä olin yleensä mukana ja en tiedä johtuiko sitten siitä että silloin tultiin yöksi aina kotiin. Silloin kun selvisi että olen raskaana niin hän ilmoitti minulle samantien että abortti on hankittava mutta pienen keskustelun ja pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin pitämään lapsen. Minusta se oli oikea ratkaisu ja olen myös mieheni puheista ymmärtänyt että näin on mutta teot puhuu vastaan. Raskauden aikana hän ilmoitti että kun lapsi syntyy niin ryyppääminen loppuu/ vähenee todella paljon, koska en halunnut että hän lopettaa kokonaan kun silloin se olisi merkinnyt että itsekään en voi koskaan ottaa. Tosin minä nyt yleensä juon sen pari kertaa vuodessa. Mutta toisin kävi lapsi syntyi ja juominen lisääntyi ja niin ollen myös nämä viikonloppu reissut alkoi pidentyä. Alkuun riitti se että jos sanoin että en halua hänen lähtevän niin hän jäi mutta ilta oli pilalla molemmilla, tunsin olevani vastuussa siitä että kielsin häntä lähtemästä ja pilasin näin ollen hänen hauskanpitonsa. Joten siksi nykyään annankin hänen lähteä. Epäilen suuresti että tämä isänä olo on hänelle liikaa, hän ei suostu jäämään lapsen kanssa kaksin edes pariksi tunniksi että pääsisin moikkaamaan kavereita vaan minun on aina otettava lapsi mukaan. Hänellä ei kuulemma riitä pinna hänen syöttämiseen eikä voi vaihtaa vaippoja ym ym...
mietin vaan sitä että paljon on myös tekemistä sillä minkä ikäisiä olette.itse olen eronnut ja sitä tuli jahkailtua aivan liian pitkään.voi olla että miehesi muuttuu,tai sitten ei.Mitään takuita ei ole.
LIIAN NUORINA JA VARSINKAAN SILLOIN, JOS ET TUNNE KUMPPANIASI KUNNOLLA. ITSE OLET TIESI VALINNUT. MIEHESI ON ITSEKIN VIELÄ LAPSI, NIIN YKSINKERTAISTA SE ON.
Ei kyse ole siitä että oltaisiin hankittu lapset liian nuorina kumpikin ollaan kuitenkin jo lähellä kolmeakymmentä ja oltiin kuitenkin puhuttu jo lapsen hankinnasta. Eikä minulla harmita että hankin lapsen hänen kanssa, lapseni on maailman ihanin vauva ja rakastan häntä ylikaiken. Minua ei edes haittaa että hän ei osallistu lapsen hoitoon hän kuitenkin leikkii lapsen kanssa päivittäin ja rakastaa häntä. Suurin ongelmani on se että viikonloppuisin tuntuu että kaikki se mikä viikolla on niin häviää ja silloin on ne kaverit ja se viina. Toivon vaan että tilanne paranee nyt kun olemme saaneet juteltua ihan kaikessa rauhassa ilman mitään huutamista ja hän taisi vihdoin tajuta että jos tilanne ei muutu niin me lähdetään. Ensimmäisen kerran koko tänä yhdessä olomme aikana hän pyysi minulta anteeksi toilailujaan.