onko kokemusta?

oloista, mutta hänen vaariensa, joista toisesta mies sanoi, että se merkkasi hänelle enemmän varmaan, kuin hänen isänsä tulee merkitsemään.

Mieheni ei ole halunnut mennä yksin sairaalaan häntä katsomaan ja menehtymis, sun muut jutut hoidimme keskenämme, minä tuin ja lohdutin miestäni, ei hän muualta sitä hakenut.
Anoppi yritti hautajaisten suhteen päästä pätemään, että hän on päättänyt, viemiset ym.
Mutta ei mieheni antanut siinä äitinsä päteä.

Välit on niin paljon viilentynyt, että uskon, että samanlailla menisi apin kanssa.

Sitä en tiedä miten se oikeasti pitäisi mennä, onko muita lapsia, jolloin anopin tukemista voisi jakaa, tai anopin ystävät.
Ei kai sitä nyt omaakaan elämää voi kokonaan uhrata, mutta alkuun varmaan vaikeaa, mutta kyllä miehen vaimon siinä pitäisi samanlailla olla mukana.

On kokemuksia. Miehen isä joutui sairaalaan, oli siellä hieman toista kuukautta ja kuoli sinne. Mieheni kävi häntä usein katsomassa, itse kävin vain muutaman kerran.
Mieheni meni siis usein äitinsä (anoppini) kanssa ja he viettivät perheenä siellä aikaa muistaen menneitä.

En tuntenut sivullisuutta, koska minusta oli tärkeää, että saivat keskenään tehdä surutyötä. Olivathan he joskus muodostaneen yhdessä perheen.

Minulta ei ollut mitään pois. Päinvastoin, ei olisi niin haluttanutkaan olla siinä tilanteessa.
Ero ei tullu mieleenkään.
Anoppi eli miehensä kuoleman jälkeen muutaman vuoden. Jouduimme tietysti enemmän ottamaan häntä ikään kuin (huomioi "ikään kuin") perheeseen.

Mieheni joutui tietenkin huolehtimaan sairaasta äidistään, samoin minä anopista.
Riippuu omasta asenteesta, ottaako noista paiseita. Meillä ei tehty niistä sellaisia. Nyt mieheni molemmat vanhemmat ovat kuolleet.

Ja mitä pahaa on olla miehen tukena? Eikö avio -tai avoliitto sitten ole sitä, että VUORONPERÄÄN toistaan tukee?
Minusta sinun ei kannattaisi olla avioliitossa, jos puolison tukeminen on sinusta joku blaa, blaa...
vakavasti miettisin sinkuksi siirtymistä, helpottaisi miestäsikin.

Jos joku on vakavasti sairas, niin hän itse ei ehkä toivo monia ihmisiä ympärille. Vierailutkin ovat erittäin rasittavia potilaalle. Itse muistan, kun äitini oli "saattohoidossa" eli todella uupunut ja sairas ja minä raahasin koko perheen joka päivä katsomaan, kerran olin aivan yksin katsomassa ja äiti sanoi, että onneksi olet täällä yksin ja hän voi olla väsynyt. Sen jälkeen en lapsia ja miestä sinne vienyt, vaan toin lasten tekemän kortin tai kynttilän mieheltäni ja sanoin, että olet heidän mielessä.
Älä tunne itseäsi ulkopuoliseksi vaan kysele mieheltäsi appesi vointia ja voit aivan hyvin pistäytyä siellä yksinkin tai lähettää todella jonkin tervehdyksen miehesi mukana. Potilaalle on todella rasittavaa, jos ympärillä on paljon ihmisiä.
Kyllä se anoppi varmaan tarvitsee pahimman tapahtuessa paljon tukea, mutta normaali ihminen vuoden kuluttua osaa elää jo omaa elämää, pari kuukautta voi sopeutua kaikkeen (siis sinä), sitten pistät hellästi rajoja.

Mieheni isä oli elämänsä viimeiset neljä kuukautta sairaalassa. Minä olin silloin tällöin vierailulla mukana. Loppuajasta en mennyt mukaan, siis silloin kun appi oli tajuttomana teho-osastolla. Ei minua siellä olisi tarvittu. En ollut miehelle mitenkään mustasukkainen hänen vanhempiinsa käyttämästä ajasta. Anoppi on paljon nuorempi kuin appi ja vielä työssäkäyvä ihminen. Tuntuisi hullulta asua saman katon alla.