nyt en tiedä mitä teen.
olen reilu parikymppinen kahden lapsen (2v ja 3v) yksinhuoltaja.
suurin osa tästä vuodesta on mennyt sairaslomalla ja toinen aika keskittyessä raitisteluun.
raha on joka kuukausi ongelma. ruokaa on aina ja osaan ja teenkin ruoat itse, n. kerran kuussa ostan valmisruokaa. Mutta muuhun ei sitten rahaa jääkkään.
lapset ovat päivät päiväkodissa, nyt alkuviikosta jäin TAAS työttömäksi, enkä tiedä mitä teen.
joka päivä kulutan turhauttavan paljon aikaa netissä työtä etsien tai kouluunhakukaavakkeita täyttäessä.
itse ongelmaan. teen lasten kanssa paljon. kannustan, rakastan ja näytän että rakastan, halaan ja kehun paljon. kerron monta kertaa päivässä miten paljon rakastan lapsiani. ja se ei ole mitään lässytystä vaan tarkoitan sitä koko sydämestäni. silti eräs asia vaivaa minua aina aina ja aina.
hermostun lapsilleni, evät tottele minua vaikka kuinka sata kertaa sanon asiasta tai on kokeiltu jäähyjä jnejnejne. (jäähyt ja saman kaavan mukaan toimiminen ei vain minulta onnistu! olen jopa kirjoitellut seinille hiton ohjeita itselleni "VAROITA JÄÄHYLLÄ, VIE JÄÄHYLLE, KERRO SYY" ja näin. mutta yksin näissä kaaos tilanteissa en kykene. todella haluan, ja yritän, mutta en voi kuin nöyrtyä ja myöntää, etten pysty.
kun kymmenettä kertaa sanon sanon ja sanon samasta asiasta, repeän, alan huutaa ja otan väkivaltaista kontaktia lapseen. saatan retuuttaa kädestä omaan huoneeseen ta napata tukasta. vihaan itseäni tämän takia! kerran kun otin vanhempaa tukasta, soitin lastensuojelutyöntekijälle ja kerroin tapahtuneen. asia painettiin niin sanotusti villaisella. pahimman mentyä ohi, aloin tietysi vähän puolustella tekoa kamalalla väsymyksellä ja kuumeilullani. vaadin itseltäni parempaa käytöstä, toistan monet kerrat päivässä että EN SAA tehdä tuollaista. silti tilanteet toistuvat koko ajan, päivittäin.. joskus monta kertaa päivässä. olen eräälle sukulaiselleni puhunut että lasten olisi parempi jossain muualla, että sairastutan lapset eikä heillä ole hyvä olla luonani kun olen tämmönen typerys! silti sanani kaikuvat aina kuuroille korville. vihjaan kovakouraisuudestani, mutta kukaan ei reagoi siihenkään vaan sanovat "kaikkien lasten äidit suuttuu joskus". joo-o, mutta ei tämä oikein ole. ei minusta ainakaan. tämä tilanne ahdistaa minua kamalasti! en uskalla sanoa rehellisen suoraan kellekkään mitä kotielämämme välillä on. lisään nyt että meillä on hyvin rauhallistakin, ehkä yksi kolmas osa ajasta on riitatilanteita. tämän takia tuntuu että koko sotku saa minut enemmän sekaisin, että mikä on nyt oikea ratkaisu. tilanteet pahenevat viikko viikolta ja toistuvat yhä useammin. lasten takia olen miettinyt että minun on pakko soittaa lastensuojeluun että hakevat lapseni turvaan minulta. mutten tiedä onko se oikea vaihtoehto. kuolen henkisesti jos jouodun luopumaan lapsistani. silti olen valmis siihen jos tiedän että se on lasteni etu ja takaa heille hyvän lapsuuden. tunnen siitäkin huonoa omaatuntoa kun lapset selvästi rakastavat minua ja näyttävät sen. mietin, eivät tiedä paremmasta. tämä on minun vastuullani. AUTTAKAAA!!!!!!
olen kauhea äiti
18
4227
Vastaukset
- kovin kauhea äiti,
kun selvästi olet tajunnut tilanteen, tunnustat sen ja haluat muutosta.
Älä turhaan soimaa itseäsi, kirjoituksesi perusteella oletan että vaadit itseltäsi paljon, jopa liikaa.
Lapsesi ovat siinä iässä, että haluavat kokeilla rajojaan, ja kokeilevatkin. Samalla koetellaan myös äidin hermoja, niin se vain on.
Myös lapsilla on erilaiset tunteet, väsyneenä ja turhautuneena kiukuttelee niin lapset kuin aikuisetkin. Anna lapsillesi ja itsellesi lupa tuntea tunteenne.
Tuo on hyvä, että kun lapsi tekee jotain kiellettyä niin muistat aina (edes joskus) kertoa syyn, miksi näin ei saa tehdä ja miksi lapsi on jäähyllä. Älä kuitenkaan vaadi että muistaisit ja jaksaisit joka kerta tehdä kaiken "ohjeiden" mukaan.
Yksi vinkki olisi, että opettele ennakoimaan ne tilanteet mitkä aiheuttaa riitoja ym. ja kokeilisit tehdä ne eritavalla.
Kädestä retuuttaminen huoneeseen ei mielestäni kuulosta kauhealta, mutta ehkä sinun hermostuminen/ stressi ym. tarttuu omalla tavallaan lapsiinkin -lapset kun ymmärtävät ja näkevät asioita yllättävän paljon.
Vaikuttaisi siltä, ettei lapsesi ainakaan siksi ole tottelemattomia että haluaisivat huomiota, sitä ilmeisesti teidän perheessä saa, mikä on hyvä.
En nyt osaa kovin fiksusti neuvoa, mutta itselle ainakin tulee mieleen että ensimmäiseksi alkaisit itse ottamaan vähän rennommin: älä vaadi itseltäsi täydellisyyttä. Jos hermostut, niin mene hetkeksi vaikka vessaan ja laita ovi kiinni. selitä sitten lapsille, miksi äiti hermostui. Tehkää paljon asioita yhdessä, palkitse ja kannusta. Myös itseäsi. Pidä itsestäsi hyvää huolta niin jaksat paremmin.
Lapsesi rakastaa sinua, sinä heitä ja te kaikki tiedätte sen. Lapset ei lakkaa rakastamasta vaikka äiti välillä suuttuukin. - että pystyt
analysoimaan tilannettasi, joka kieltämättä on rankka.
Kahden pienen lapsen yksinhuoltajana oleminen ja elättäminen on vaativaa. Olet vielä niin nuori, että et ole ehtinyt hankkia ammattia etkä vaikituista työpaikkaa, vaan kaikki on epävarmaa. Ei ihme, että olet poissa tolaltasi, mutta kuten itsekin tiedät, se ei oikeuta lasten pahoinpitelyä.
Kaksi kysymystä: Onko sinulla edelleen alkoholiongelma? Missä lasten isä on?
Tilanne täytyy katkaista tavalla tai toisella. Sinun on saatava itsesi ja asiasi kuntoon. En usko, että se onnistuu sinulta omin voimin. Mene keskustelemaan sosiaalitoimistoon taloudellisista vaikeuksistanne ja siitä, kuinka kohtelet lapsiasi. Lapsia ei oteta kovin helposti huostaan, vaan ensin annetaan muuta tukea.
Olen ajatuksissani kanssasi.- en halua olla tällainen
alkoholiongelma tuli varsuinaisesti kuvioihin pari vuotta sitten. työt ja lapset hoidin aina, aloitin juomisen kun lapset menivät nukkumaan ja join aamuyöhön kotona. tällöin olin vielä lasten isän kanssa yhdessä, joka suurelta osaltaan edes auttoi olkoholisoitumistani vieraissa juoksemalla, haukkumalla ja tekipä hän sen reissun viroon kerran kuussa kantaakseen minulle lisää juotavaa. se oli hänelle vaan etu että sain tekemistä siksi aikaa kun hän juoksenteli muualla. en soitellut perään niin kauan kun alkoa oli jäljellä.
erosimme alku vuodesta. sen jälkeen en ole ollut humalassa koskaan lasten aikaan. mutta kun lapset olivat poissa, oli niin tuhanne kännissä että sairaala reissuja riittää ja itsemurhayrituýksiäkin. tämän johdosta olenkin ollut tiheästi tekemisissä lastensuojeluviranomaisten kanssa, olen mtt.n asiakas ja minulla oikein hyvä psykiatri joka on ollut tukenani noin vuoden pävät. perhetyötäkin saan heti kun vain pyydän. tuke on ja silti tilanne tämä. siksi tuntuukin että kykenenkö, onko minusta edes tähän. yritän ja haluan, en mitään muuta haluakkaan! mutta mielessä aina päälimmäisenä se, että lapsilla olisi turvallinen ja hyvä olla. pelkään että heille käy vanhemmiten huonosti jos en osaa olla tasapainoinen... itsestähän kaikki on loppujen lopuksi kiinni, mutta nämä ensimmäisessä viestissä kertomani ongelmat vain toistuvat toistumistaan, vaikka kuinka itkien lupaan itselleni muuttuvani, luen artikkeleja, ohjeita kaikkea mahdollista mitä käsiini saan ja silti olen ihan hukassa... meinasin että huomenna ottaisin yhteyttä sosiaalitoimistoon ja kertoisin rehellisesti tilanteesta... mutta jos tapahtuukin jotain kauheaa... ärsyttää olla tämmöinen valittaja. apua tarvitsen, sen tiedän. häpeä on silti suuri.. - että..
en halua olla tällainen kirjoitti:
alkoholiongelma tuli varsuinaisesti kuvioihin pari vuotta sitten. työt ja lapset hoidin aina, aloitin juomisen kun lapset menivät nukkumaan ja join aamuyöhön kotona. tällöin olin vielä lasten isän kanssa yhdessä, joka suurelta osaltaan edes auttoi olkoholisoitumistani vieraissa juoksemalla, haukkumalla ja tekipä hän sen reissun viroon kerran kuussa kantaakseen minulle lisää juotavaa. se oli hänelle vaan etu että sain tekemistä siksi aikaa kun hän juoksenteli muualla. en soitellut perään niin kauan kun alkoa oli jäljellä.
erosimme alku vuodesta. sen jälkeen en ole ollut humalassa koskaan lasten aikaan. mutta kun lapset olivat poissa, oli niin tuhanne kännissä että sairaala reissuja riittää ja itsemurhayrituýksiäkin. tämän johdosta olenkin ollut tiheästi tekemisissä lastensuojeluviranomaisten kanssa, olen mtt.n asiakas ja minulla oikein hyvä psykiatri joka on ollut tukenani noin vuoden pävät. perhetyötäkin saan heti kun vain pyydän. tuke on ja silti tilanne tämä. siksi tuntuukin että kykenenkö, onko minusta edes tähän. yritän ja haluan, en mitään muuta haluakkaan! mutta mielessä aina päälimmäisenä se, että lapsilla olisi turvallinen ja hyvä olla. pelkään että heille käy vanhemmiten huonosti jos en osaa olla tasapainoinen... itsestähän kaikki on loppujen lopuksi kiinni, mutta nämä ensimmäisessä viestissä kertomani ongelmat vain toistuvat toistumistaan, vaikka kuinka itkien lupaan itselleni muuttuvani, luen artikkeleja, ohjeita kaikkea mahdollista mitä käsiini saan ja silti olen ihan hukassa... meinasin että huomenna ottaisin yhteyttä sosiaalitoimistoon ja kertoisin rehellisesti tilanteesta... mutta jos tapahtuukin jotain kauheaa... ärsyttää olla tämmöinen valittaja. apua tarvitsen, sen tiedän. häpeä on silti suuri..olen tosiaan raitistellut kesästä lähtien menestyksekkäästi, mutta raskasta se on välillä. ryhmissä tms en käy, koska sinne en luonnollisesti voi mennä lasten kanssa. kysyin jo tähän apua sosiaalitoimistosta mutta sieltä ei osattu antaa neuvoa.
- Kerli
en halua olla tällainen kirjoitti:
alkoholiongelma tuli varsuinaisesti kuvioihin pari vuotta sitten. työt ja lapset hoidin aina, aloitin juomisen kun lapset menivät nukkumaan ja join aamuyöhön kotona. tällöin olin vielä lasten isän kanssa yhdessä, joka suurelta osaltaan edes auttoi olkoholisoitumistani vieraissa juoksemalla, haukkumalla ja tekipä hän sen reissun viroon kerran kuussa kantaakseen minulle lisää juotavaa. se oli hänelle vaan etu että sain tekemistä siksi aikaa kun hän juoksenteli muualla. en soitellut perään niin kauan kun alkoa oli jäljellä.
erosimme alku vuodesta. sen jälkeen en ole ollut humalassa koskaan lasten aikaan. mutta kun lapset olivat poissa, oli niin tuhanne kännissä että sairaala reissuja riittää ja itsemurhayrituýksiäkin. tämän johdosta olenkin ollut tiheästi tekemisissä lastensuojeluviranomaisten kanssa, olen mtt.n asiakas ja minulla oikein hyvä psykiatri joka on ollut tukenani noin vuoden pävät. perhetyötäkin saan heti kun vain pyydän. tuke on ja silti tilanne tämä. siksi tuntuukin että kykenenkö, onko minusta edes tähän. yritän ja haluan, en mitään muuta haluakkaan! mutta mielessä aina päälimmäisenä se, että lapsilla olisi turvallinen ja hyvä olla. pelkään että heille käy vanhemmiten huonosti jos en osaa olla tasapainoinen... itsestähän kaikki on loppujen lopuksi kiinni, mutta nämä ensimmäisessä viestissä kertomani ongelmat vain toistuvat toistumistaan, vaikka kuinka itkien lupaan itselleni muuttuvani, luen artikkeleja, ohjeita kaikkea mahdollista mitä käsiini saan ja silti olen ihan hukassa... meinasin että huomenna ottaisin yhteyttä sosiaalitoimistoon ja kertoisin rehellisesti tilanteesta... mutta jos tapahtuukin jotain kauheaa... ärsyttää olla tämmöinen valittaja. apua tarvitsen, sen tiedän. häpeä on silti suuri..Vuosikymmenet, sadat, tuhannet ja luvut vaihtuvat, mutta uskon silti että äitiys on kautta aikain pysynyt hyvinkin samanlaisena.
Sehän on vaisto, jota tuetaan oppimisella ja kokemuksilla. Olivatpa ne sitten negatiivisia tai positiivisia.
Itselläni ei yhtäkään lasta ole, jotuen nuoresta iästäni ja mitä ilmeisemmin kyvyttömyydestäni (fyysisesti) edes koskaan olemaan kuukautta pidempään raskaana.
Oma äitini tosin ajautui samaan syöksy kierteeseen ensin ollessaan isoveljeni yh,na kaksikymmentä vuotta sitten.
Myöhemmin minun ja veljeni yh,na ja juuri kun olisi voinut kuvitella että äitini koskaan ei olisi lapsia hankkinutkaan lisää minun ja veljeni ollessa jo koulu ikäisiä, äiti meni ottamaan itselleen eri kulttuuria edustavan miehen, joka oli meille lapsille rauhallinen isäpuoli, mutta äidille itselleen kolmas lapsi.
Kahden vahinko raskauden jälkeen meitä lapsia oli sitten 4, plus vastuutaan pakeneva ja nuori, itseään etsivä isäpuolemme, minä ja veljeni nokkaa pitävinä vanhimpina lapsina.
Äiti ei koskaan opiskellut varsinaisesti itselleen ammattia, kävi kyllä kursseja ja koulutuksia, ja oman muistini mukaan 90 luvulla ollessani lapsi, äiti menestyikin hienosti töissään.
En millään tavalla ihmettele, äiti on aina ollut suurenmoisen vahva johtaja luonne, joka menestyy kyllä kaikessa missä vaan haluaa.
Olin itse 12 kun isäpuolemme lähti kelkasta, jätti äitini turvakotiin meidän lasten kanssa, ilman vakituista asuntoa, koulua, ilman mitään.
Meillä ei tainnut olla kuin henkilö auton verran tavaraa kun uuden kodin saimme, ja siitä äidin tuli alkaa kasvattamaan nuorimmaistaan joka oli vielä vauva, ja meitä muita, ikä haitariltamme 4-14 vuotiaitaan...
Tohon aikaan äidillä oli stressiä, masennusta, ja oman käsitykseni mukaan jonkinlaista itsetuhoisuutta, jota äiti ei meille lapsille koskaan näyttänyt.
Itki vain ja huusi ettei jaksa aina yksin, kun meistä isommista, varsinkaan itsestäni ollut mitään apua missään.
Elämä on mennyt sen jälkeen vuoristorataa, ylös ja alas, äidin mielestä yhtenä jatkuvana janana aina vaan huonompaan, tai tasaisen tappavaan tahtiin, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
Tällä hetkellä asiat ovat hyvin pitkälti äidilläni, kuin sinullakin.
Minä ja veljeni olemme jo aikuisiän saavuttaneita nuoria aikuisia, jotka saimme kaikesta huolimatta äidiltämme hyvän kasvatuksen, ja ainakin vahvan siteen äitiimme.
En minä mistään ole paitsi jäänyt ongelmien vuoksi, vaikka ehkäkin joistain rahallisista hienouksista, mutta kyllä äitini niitäkin pyrki aina parhaansa mukaan meille kaikille järjestämään, ja järjestää edelleen, vaikka ei tarvitsisikaan.
Äidillänikään, ei edelleenkään ole työtä, opiskellut hän on, mutta ei valmistunut, asuu minun asunnossani jonka järjestin jotta äiti pääsi pois pohjois suomesta jonne oli ehkäkin sokeuttaan lähtenyt huonon miehen mukana, itseni hankittua uuden asunnon.
Monesti äiti huokaa, nyt vasta nelikymppisenä yh,na, kuinka olisi pitänyt tajuta olla hankkimatta enää enempää lapsia kuin minut ja isoveljeni, mutta samaan henkäykseen toteaa ettei voisi kuvitella elävänsä ilman pienimpiämme.
Ja tottahan se on.
Kyllä se elämä kantaa kuitenkin, joka tapauksessa, vaikka nyt oletkin "suossa".
Itseäni on rankan nuoruuden aikana vuosi toisensa jälkeen auttanut se, että olen piirtänyt mieleeni sen tavoitteen, mitä haluan. Minkälainen haluan olla elämässäni.
Minkälainen tytär, opiskelija, ystävä, työntekijä, ja vanhempi.
Hyvähän se minun on tosin lapsettomana VIELÄ sanoa :)
En ole mikään neuvomaan, mutta uskon silti että sinulla asiat tulevat menemään aina vaan parempaan suuntaan.
Kaikkein tärkeintä on että osaat eritellä, missä asioissa menee päin mäntyä, ja TAJUTA että kaikki elämän langat eivät ole sinun itsesi käsissä.
Kaikki ei ole sinun vikaasi, kaikki ei ole sinun kontrolloitavissasi, eikä edes ymmärrettävissä.
Tukiperhe auttoi äitiäni vaikeimmissa tilanteissa.
Jos pystyt, puhu kyseisestä asiasta sossujen kanssa.
Sinun tulee saada omaa aikaa ja tilaa itsellesikin, jonka vietät järjestelemällä elämääsi sellaiseksi, kun nyt päätätkin tulevaisuuden -Minä äitinä, kuvasi piirtämään.
Tsemppiä ihan hirmuisesti, ja usko pois, et ole lainkaan huono äiti, vaan hankalimman mahdollisen kautta kaiken läpi käynyt!
Ja muista että ajatukset, tunteet, ne on KAIKKI sallittuja! Ne on VAIN tunteita! Älä sulje niitä minnekään, vaan itke, pure tyynyn kulmaa, potki mäntyjä jos tuntuu että sinulla on jotain ulos annettavaa.! - en halua olla tällainen
Kerli kirjoitti:
Vuosikymmenet, sadat, tuhannet ja luvut vaihtuvat, mutta uskon silti että äitiys on kautta aikain pysynyt hyvinkin samanlaisena.
Sehän on vaisto, jota tuetaan oppimisella ja kokemuksilla. Olivatpa ne sitten negatiivisia tai positiivisia.
Itselläni ei yhtäkään lasta ole, jotuen nuoresta iästäni ja mitä ilmeisemmin kyvyttömyydestäni (fyysisesti) edes koskaan olemaan kuukautta pidempään raskaana.
Oma äitini tosin ajautui samaan syöksy kierteeseen ensin ollessaan isoveljeni yh,na kaksikymmentä vuotta sitten.
Myöhemmin minun ja veljeni yh,na ja juuri kun olisi voinut kuvitella että äitini koskaan ei olisi lapsia hankkinutkaan lisää minun ja veljeni ollessa jo koulu ikäisiä, äiti meni ottamaan itselleen eri kulttuuria edustavan miehen, joka oli meille lapsille rauhallinen isäpuoli, mutta äidille itselleen kolmas lapsi.
Kahden vahinko raskauden jälkeen meitä lapsia oli sitten 4, plus vastuutaan pakeneva ja nuori, itseään etsivä isäpuolemme, minä ja veljeni nokkaa pitävinä vanhimpina lapsina.
Äiti ei koskaan opiskellut varsinaisesti itselleen ammattia, kävi kyllä kursseja ja koulutuksia, ja oman muistini mukaan 90 luvulla ollessani lapsi, äiti menestyikin hienosti töissään.
En millään tavalla ihmettele, äiti on aina ollut suurenmoisen vahva johtaja luonne, joka menestyy kyllä kaikessa missä vaan haluaa.
Olin itse 12 kun isäpuolemme lähti kelkasta, jätti äitini turvakotiin meidän lasten kanssa, ilman vakituista asuntoa, koulua, ilman mitään.
Meillä ei tainnut olla kuin henkilö auton verran tavaraa kun uuden kodin saimme, ja siitä äidin tuli alkaa kasvattamaan nuorimmaistaan joka oli vielä vauva, ja meitä muita, ikä haitariltamme 4-14 vuotiaitaan...
Tohon aikaan äidillä oli stressiä, masennusta, ja oman käsitykseni mukaan jonkinlaista itsetuhoisuutta, jota äiti ei meille lapsille koskaan näyttänyt.
Itki vain ja huusi ettei jaksa aina yksin, kun meistä isommista, varsinkaan itsestäni ollut mitään apua missään.
Elämä on mennyt sen jälkeen vuoristorataa, ylös ja alas, äidin mielestä yhtenä jatkuvana janana aina vaan huonompaan, tai tasaisen tappavaan tahtiin, mutta tässä sitä edelleen ollaan.
Tällä hetkellä asiat ovat hyvin pitkälti äidilläni, kuin sinullakin.
Minä ja veljeni olemme jo aikuisiän saavuttaneita nuoria aikuisia, jotka saimme kaikesta huolimatta äidiltämme hyvän kasvatuksen, ja ainakin vahvan siteen äitiimme.
En minä mistään ole paitsi jäänyt ongelmien vuoksi, vaikka ehkäkin joistain rahallisista hienouksista, mutta kyllä äitini niitäkin pyrki aina parhaansa mukaan meille kaikille järjestämään, ja järjestää edelleen, vaikka ei tarvitsisikaan.
Äidillänikään, ei edelleenkään ole työtä, opiskellut hän on, mutta ei valmistunut, asuu minun asunnossani jonka järjestin jotta äiti pääsi pois pohjois suomesta jonne oli ehkäkin sokeuttaan lähtenyt huonon miehen mukana, itseni hankittua uuden asunnon.
Monesti äiti huokaa, nyt vasta nelikymppisenä yh,na, kuinka olisi pitänyt tajuta olla hankkimatta enää enempää lapsia kuin minut ja isoveljeni, mutta samaan henkäykseen toteaa ettei voisi kuvitella elävänsä ilman pienimpiämme.
Ja tottahan se on.
Kyllä se elämä kantaa kuitenkin, joka tapauksessa, vaikka nyt oletkin "suossa".
Itseäni on rankan nuoruuden aikana vuosi toisensa jälkeen auttanut se, että olen piirtänyt mieleeni sen tavoitteen, mitä haluan. Minkälainen haluan olla elämässäni.
Minkälainen tytär, opiskelija, ystävä, työntekijä, ja vanhempi.
Hyvähän se minun on tosin lapsettomana VIELÄ sanoa :)
En ole mikään neuvomaan, mutta uskon silti että sinulla asiat tulevat menemään aina vaan parempaan suuntaan.
Kaikkein tärkeintä on että osaat eritellä, missä asioissa menee päin mäntyä, ja TAJUTA että kaikki elämän langat eivät ole sinun itsesi käsissä.
Kaikki ei ole sinun vikaasi, kaikki ei ole sinun kontrolloitavissasi, eikä edes ymmärrettävissä.
Tukiperhe auttoi äitiäni vaikeimmissa tilanteissa.
Jos pystyt, puhu kyseisestä asiasta sossujen kanssa.
Sinun tulee saada omaa aikaa ja tilaa itsellesikin, jonka vietät järjestelemällä elämääsi sellaiseksi, kun nyt päätätkin tulevaisuuden -Minä äitinä, kuvasi piirtämään.
Tsemppiä ihan hirmuisesti, ja usko pois, et ole lainkaan huono äiti, vaan hankalimman mahdollisen kautta kaiken läpi käynyt!
Ja muista että ajatukset, tunteet, ne on KAIKKI sallittuja! Ne on VAIN tunteita! Älä sulje niitä minnekään, vaan itke, pure tyynyn kulmaa, potki mäntyjä jos tuntuu että sinulla on jotain ulos annettavaa.!vastauksesi sai minut antamaan hieman armoa itselleni. ja itsesäälihän ei edes auta mitään, päinvastoin.
soitin juuri kunnan perhetyöntekijälle ja psykiatrilleni, vaikka totuuden kertominen meinasi totaalisesti takertua kurkkuun, sain kerrotuksi. muutaman tunnin päästä perhetyöntekijä tuleekin käymään luonani. en tiedä miten asiassa edetään, mutta tuntuu hieman helpommalta nyt... joku kauempaa katsova ymmärtää varmasti paremmin mikä on kenenkin etu.
ja kuinka kauhelta kuulosti omaan korvaan sanoa ääneen, "satutan lapsiani", tunsin itseni hirviöksi, ja kai tavallaan sitä tässä vaiheessa olenkin. haluan muttua ja teen kaikkeni, elämäni tarkoitus on kasvattaa lapsista onnellisia ja terveitä.
äitiys on vaikempaa, kuin mitä koskaan osasin aavistaa. - että pystyt
en halua olla tällainen kirjoitti:
vastauksesi sai minut antamaan hieman armoa itselleni. ja itsesäälihän ei edes auta mitään, päinvastoin.
soitin juuri kunnan perhetyöntekijälle ja psykiatrilleni, vaikka totuuden kertominen meinasi totaalisesti takertua kurkkuun, sain kerrotuksi. muutaman tunnin päästä perhetyöntekijä tuleekin käymään luonani. en tiedä miten asiassa edetään, mutta tuntuu hieman helpommalta nyt... joku kauempaa katsova ymmärtää varmasti paremmin mikä on kenenkin etu.
ja kuinka kauhelta kuulosti omaan korvaan sanoa ääneen, "satutan lapsiani", tunsin itseni hirviöksi, ja kai tavallaan sitä tässä vaiheessa olenkin. haluan muttua ja teen kaikkeni, elämäni tarkoitus on kasvattaa lapsista onnellisia ja terveitä.
äitiys on vaikempaa, kuin mitä koskaan osasin aavistaa.on haastavaa, ja sinulla on sen lisäksi samanaikaisesti monta muuta haastetta.
Toivotaan, että tilanteesi alkaa selkiytyä.
Muista, että tapahtuipa mitä hyvänsä, älä ratkea ryyppäämään. Asioilla on tapana järjestyä.
Mielestäni olet nyt oikealla tiellä.
- se................
tuossa tilanteessasi on positiivista ja hyvää, että tunnistat ja myönnät ns ongelman! Voisitko käydä vaikka kerran viikossa juttelemassa ammattilaisen kanssa tilanteesta? Saisitko vaikka neuvolasta lähetteen mielenterveystoimistoon? Jos siltä saisit sellaista tukea, että oppisit hillitsemaan vihanpurkauksiasi?
Toko on totta, että kaikki suuttuu joskus jne. Voisitko yrittää ajatela posiivisemmin, ett'ä et stressaisi niitten töiden puuttumisella jne, vaan ottaisit sillain rennommin päivän kerrallaan? elämä kuitenkin on nyt. - on hyvä,
Että tiedostat tilanteen !!! =)
Lapset eivät varmaan ole syy väsymykseesi, mutta ei ole muitakaan jolle sen purat ?
Itselläni oli taanoin sama.
Nauvona kannattaa esim: digikameralla ottaa nauhalle huutoa ja meuhkaamista.
(voit katsoa itseäsi)
2-3V. ovat normaaleja lapsia, uhmaikäisiä jotka koettelat hermoa viimeiseen asti. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että ottavat mallinsa sinusta "niin metsä vastaa kuin siinne huudat"...Toistoja tarvitaan vielä monta vuotta... *kannustavaa* ? =)
(laita kamera nauhoittamaan lastesi korkeudelle kun "huudat heille" eli keräät kiukun ja kaiken...
Mene sitten itse polvillesi ja laita kamera pyörimään pääsi yläpuolelle. Muista, ette ymmärrä kaikkea. Seuraa vain omia silmiäsi ja huutamistasi.
Tunnustele mitä tunnet.)
Pelottaako ahdistaako ?
Seuraavalla kerralla kun aloitat. Muista nauha ja tunteet.
Asetu heidän tasolleen ja koeta pysyä rauhallisena.
(ota tämäkin tilanne nauhalle)
-Verataile !
Olet väsynyt ja yksin. On hienoa,että uskallat asian myöntää !!!
MEITÄ ON MONIA. HYVÄ ETTÄ USKALLAT MYÖNTÄÄ !
TSEMPPIÄ ! Olet hyvä ja huolehtiva äiti.- paha äiti 2
Luin sun kirjoituksia ja huomasin että sulla on samanlaisia ongelmia kuin mulla.
Mä hermostun välillä lapsille aivan täysin ja olen riuhtaissut käsistä,tukistanut,sanonut todella pahasti.Pitkään aikaan en ole satuttanut.Käyn säännöllisesti mielenterveys toimistossa,reilun kuukauden olen käyttänyt mieliala lääkkeitä,perhetyöntekijä käy auttamassa kotona ja kaksi lasta ovat osa-aika hoidossa 10kertaa kuukaudessa päiväkodissa.Mitä sulle kuuluu nyt?kerroit että perhetyöntekijä käy luonasi,mitä päätitte jatkosta?itse olen vaikeimpina aikoina miettinyt paljon itsemurhaa,ajatellut että lapsilla olisi oaljon parempi olla jossainmuualla koska olen paha enkä pysty muuttumaan...päivä kerrallaan tässä yritetään eteenpäin,onneksi on tukijoukkoina perhetyöntekijä,mtt:n nainen,päiväkodin hoitajat...muuten en tiedä olisiko mua enää täällä!
- !sairas!
hanki apua. sairashan sinä olet mieleltäsi ja tarvitset hoitoa itsesi ja etenkin pikkuistesi tähden! ei terveelle ihmiselle ole vaikeaa olla lyömättä tai tukistamatta tai retuuttamasta muita ihmisiä, etenkään täysin puolustuskyvyttömiä lapsia. ei fyysisen väkivallan suuntaaminen tunteviin olentoihin tule terveelle ihmiselle mieleenkään. eri asia on se, että kaikki hermostuvat ja ovat väsyneitä joskus. se taas on normaalia, äksyilläkin joskus ja pyytää anteeksi sitten. kivun aiheuttaminen toiselle taas ei ole normaalia. toivottavasti saat lääkkeistä ja terapiasta apua.
- dfghl
täällä 3 vuotiaan tytön isä joka tuntee je tekee juuri samalla tavalla ja se on aivan hirveetä eli ymmärrän kyllä fiiliksesi ja toivon että saat asiat selvitettyä itsesi ja lastesi kanssa tsemppiä kun olet kuiteski ilmeisen hyvä äiti.
itse en kohta enää jaksa ja olen harkinnut hirmuisia itselleni - ***
Minusta et kuulosta lainkaan kamalalta äidiltä. Sen sijaan kuulostat siltä että sinulla on paha olo itsesi ja lasten kanssa.
Varsinkin 3-vuotiaat kokeilevat erittäin paljon rajoja ja sitä kautta aikuisen sietokyky on koetuksella. Lapsen rajojen kokeilua voi vähentää sillä, että hänelle on olemassa pysyvät rajat, eli hän kokee olonsa turvalliseksi ja näkee rajojen kokeilemisen tarpeettomana. Siksi johdonmukaisuus on tärkeää.
Minusta olet kirjoituksesi mukaan erittäin hyvin käyttänyt ensin sanallisia kieltoja, ja "jäähyjä". Jos lapsi ei näistä huolimatta ota kuullakseen, ei minusta kädestä raahaaminen huoneeseen ole lainkaan ylimenevää. On tietysti eri asia, jos pelkäät menettäväsi itsesi hallinnan niin, että kädestä raahaus yltyisi pahoinpitelyksi. Minusta on kuitenkin ihan luonnollista tuntea ajoittain vihan ja ärsyyntymisen tunteita rajoja testaavan lapsen kanssa, nimimerkillä kokemusta on... Eihän äiti mikään kone ole, joka toimii aina kaavojen mukaan.
Voi silti olla, että olet syystä huolissasi lasten rankaisusta, jos pelkäät ettet hallitse itseäsi riittävästi. Tiedät itse parhaiten miten kannattaisi toimia, mutta kuulostaa siltä että tarvitsisit ulkopuolista tukea oman jaksamisesi takaamiseksi.
Hyvää talven alkua teille :) - Kerhoon
Hei! Täällä Tampereella toimii Mannerheimin lastensuojeluliiton tupia, joihin voi mennä päivällä lasten kanssa. Löytyisiköhän asuinpaikkakunnaltasi sellaista. Siellä on ohjaajat ja esim. ruoka tehdään yhdessä. Saisit tukea vanhemmuuteesi. Huono käytös on aina korjattavissa ja sinun käytökseesi on syy (väsymys, puolison tuen puute). Saisitko myös jonkin tuki-ihmisen perheellesi kunnan kautta? Olet nuori ja omasta mielestäni olet fiksu nuori äiti - hae kumminkin tukea itsellesi ja perheellesi. Voimia!!
- 2 Lapsen äitiih
Lapset ovat tuossa vaiheessa kasvuiässä. Ymmärrän jos olet väsynyt... Minulla on 2, 3 v lasta. Välillä tuntuu että niiden kanssa hermot menee, mutta ajan myötä oppii ymmärtämään että miten lapsille opetetaan asiat oikealla tavalla. Ensinnäkin, ajattelet lastesi turvallisuutta. Mietit ensin mitä voit tehdä asian eteen.
Jos kumminkin tuo huostaan otto tuntuu oikealta, älä tee sitä liian hätäisesti. Olet rohkea äiti koska uskallat puhua asiasta avoimesti etkä jää yksin ongelmasi kanssa! Koska niin rohkea olet, pystyt VARMASTI itse tekemään asian eteen jotain! Vaikka olet väsynyt, ymmärräthän että lapsesi vain kokeilevat rajojaan?
Sinun tulee kertoa heille että olet väsynyt koska he eivät tottele, tai jos he tottelevat mutta ovat silti rasittavia, kannattaa kerrata sääntöjä. Mutta virheistähän oppii! Varsinkin 3-vuotiaat kokeilevat erittäin paljon rajoja ja sitä kautta aikuisen sietokyky on koetuksella. He kokevat että kun olet laittanut sopivat rajat, rajojen kokeileminen on turhaa, koska he tietävät ne jo. Kannattaa välillä mennä pöydän ääreen, keskustella rajoista, ja kysyä onko rajat hyvät, vai täytyykö niitä muuttaa lastesi mielestä. Jos olet kahean väsynyt ja lapset eivät mene nukkumaan sovittuun aikaan, voit rajoittaa esim. telkkarin katsomista siihen asti kunnes he ovat kiltisti. Siis tähänkään ei tarvinnut rumia sanoja :) Toistan tässä vielä että olet todella todella TODELLA rohkea nuori äiti. Löydät varmasti apua! Jos vinkit eivät nyt auttaneet, tai olet jo saanut apua, (niin myöhään tässä kirjoittelen) niin tzemppiä vaan! Pidä pintasi ÄLÄKÄ luovuta vielä!
- Sonjalii
..nyt menee?? =)
- angeliina.06
Hei...
Olen ollut hyvin lähelle saman tyyppisessä elämäntilanteessa kuin sinä nyt ja koitan antaa nyt neuvoja oman kokemukseni pohjalta. Olin siis muutamia vuosia sitten 2 lapsen yh äiti, ja kävin läpi jos jonkinmoisia tunnemyrskyjä. Opin kumminkin jo varhain että yksinhuoltajana olen todelle yksin vastuusssa ja kun omat voimavarat eivät elämän eritilanteissa aina riitä, minun on haettava apua ja sitä kautta turvattava lasteni kasvuympäristö.
Otin siis yhteyttä lastensuojelun sosiaalityöntekijään, joka tuli kotiimme ja kävimme yhdessä perheeni tilannetta läpi. Kaikista tärkeintä on olla täysin rehellinen ja kertoa asioista niinkuin ne ovat. Salailusta ei ole hyötyä koska silloin nuo työntekijät eivät osaa välttäättä tarjota oikeanlaisia tukitoimia. Monet pelkäävät lasten pois viemistä, mutta haluan muistuttaa että se on lastensuojelussa aivan viime sijainen toimenpide, asioiden on oltava todella huonosti jotta lapset huostaanotetaan.
Omassa tilanteessani minua auttoi jo pelkästään se että sain parikertaa viikossa purkaa olojani perhetyöntekijälle joka alkoi yhteydenottoni johdosta käydä meillä. Häneltä sain myös apua ongelmallisiin tilanteisiin lasten kanssa, neuvoja hakemusten tekemiseen jne. Lisäksi lapsillani oli muutaman vuoden ajan mitä ihanin tukiperhe, pidämme edelleeen heihin yhteyttä vaikka tukisuhde on päättynyt.
Neuvoni sinulle lyhyesti on siis, että ota rohkeasti yhteyttä sinne lastensuojeluun ja kerro tarvitsevasi tukea vanhemmuuteen. Kenenkään ei pidä jäädä yksin niin vaativan asian kuin mitä lasten kasvatus on. - doolly84
Kirjotatko mulle? =) Voin auttaa jos sitä vielä tarvitset..? Muutkin voi kirjottaa niin voin antaa numeroni, jutellaan...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k71262Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän191245- 51166
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.21164Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis11143Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,11141Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p421137Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin21134Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä31119Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta21110