siitä on nyt kolme viikkoa kun romahti illuusio omasta aviomiehestä.olin aina luullut että tähän mieheen voin luottaa mitä uskollisuuteen tulee. naimisissa on oltu yli kolmekymmentä vuotta.en jaksa purkaa enkä repiä tässä nyt enempää kuin että homma tuli täysin puun takaa.Tottakai merkit olivat selvät jälkeenpäin ajatellen ja aika tyypillisetkin.sen voin myös sanoa että ongelma oli olemassa. meiltä puuttui seksi.vaan eipä mies ottanut kuulevaan korvaansa kun yritin asiasta puhua.luulinpa tollo että niin vanhoiksi tässä on tultu että kumpikaan ei enää siitä välitä.itselläni vaihdevuodet ongelmineen ja mies antoi välillä ymmärtää että asia ei mikään ongelma ole välillämme.ei hän halunnut sitä sen kummemmin selvittääkkään,eipä tietenkään kun hänellä oli nyt toinen nainen..
no,yhdessä tässä nyt yritetään jatkaa,vaan minä voin kyllä huonosti.miten te muut olette tämän kriisin kokeneet ja miten te voitte? itse olin kai aika kauan shokissa.kävin töissä normaalisti,kolme päivää olin sairaslomalla ja illat nappailin rauhoittavia.yöt nukuin unilääkkeillä. n.pari viikkoa meni näin,sitten alkoivat sydän/paniikkioireet. sydänfilmejä on otettu ja yhden yön vietin sairaalassa tarkkailussa. ei löytynyt kuitenkaan mitään hälyttävää mutta oireet jatkuvat. tänään on ollut parempi päivä kun palasin syysloman jälkeen töihin.viime yönä nukuin neljä tuntia rauhoittavalla lääkkeellä. vietimme yhdessä syyslomaa muutaman päivän ja koko aja voin huonosti.paniikkia tuli vähän väliä ja joka kerta olin varma että kuolen sydänkohtaukseen.viime lauantaina viimeksi kävin lääkärissä ja hän totesi että selkäni on täysin jäykkä,eikä ole mikään ihme että elimistö oirii näinollen,siis sydän nimenomaan.
Minä voin siis huonosti sekä henkisesti että fyysisesti. tämä on sitä reaktioaikaa,sen tiedän,mutta kun olen aika lopussa,en jaksaisi enää yhtäkään uutta oiretta.alakulo ja masennus ovat tämänhetkiset oireet.työni on onneksi sellaista että se vie ihan kokonaan mukanaan,ei ehdi ajatella omia murheitaan.
puhuttu on miehen kanssa,pääasiassa kylläkin minä puhun. hän kokee syyllisyyttä ja vakuuttaa että asia on ohi. vaan minä en oikein luota.näen ja koen merkkejä hänen käytöksessään,että jotain on ..vielä..en tiedä ..en todellakaan tiedä ,uskallanko jo luottaa.
mietin myös sitä missä viippyy vihaisuus minussa?! en osaa olla vihainen.katkera olin välillä,mutta huomasin että se jos mikä sai minut voimaan huonosti.
kanssakärsijät,nyt odotan teidän purkauksianne..
miten te voitte? mikä on ollut pahinta?joudutteko käyttämään lääkkeitä? mitä tunteita koette?MITEN SELVIYDYTTE?
(en ole tässä tekstissä välittänyt kielioppi -ym.virheistä,olen vain kirjoittanut,suonette anteeksi)
no,yhdessä tässä nyt yritetään jatkaa,vaan minä voin kyllä huonosti.miten te muut olette tämän kriisin kokeneet ja miten te voitte? itse olin kai aika kauan shokissa.kävin töissä normaalisti,kolme päivää olin sairaslomalla ja illat nappailin rauhoittavia.yöt nukuin unilääkkeillä. n.pari viikkoa meni näin,sitten alkoivat sydän/paniikkioireet. sydänfilmejä on otettu ja yhden yön vietin sairaalassa tarkkailussa. ei löytynyt kuitenkaan mitään hälyttävää mutta oireet jatkuvat. tänään on ollut parempi päivä kun palasin syysloman jälkeen töihin.viime yönä nukuin neljä tuntia rauhoittavalla lääkkeellä. vietimme yhdessä syyslomaa muutaman päivän ja koko aja voin huonosti.paniikkia tuli vähän väliä ja joka kerta olin varma että kuolen sydänkohtaukseen.viime lauantaina viimeksi kävin lääkärissä ja hän totesi että selkäni on täysin jäykkä,eikä ole mikään ihme että elimistö oirii näinollen,siis sydän nimenomaan.
Minä voin siis huonosti sekä henkisesti että fyysisesti. tämä on sitä reaktioaikaa,sen tiedän,mutta kun olen aika lopussa,en jaksaisi enää yhtäkään uutta oiretta.alakulo ja masennus ovat tämänhetkiset oireet.työni on onneksi sellaista että se vie ihan kokonaan mukanaan,ei ehdi ajatella omia murheitaan.
puhuttu on miehen kanssa,pääasiassa kylläkin minä puhun. hän kokee syyllisyyttä ja vakuuttaa että asia on ohi. vaan minä en oikein luota.näen ja koen merkkejä hänen käytöksessään,että jotain on ..vielä..en tiedä ..en todellakaan tiedä ,uskallanko jo luottaa.
mietin myös sitä missä viippyy vihaisuus minussa?! en osaa olla vihainen.katkera olin välillä,mutta huomasin että se jos mikä sai minut voimaan huonosti.
kanssakärsijät,nyt odotan teidän purkauksianne..
miten te voitte? mikä on ollut pahinta?joudutteko käyttämään lääkkeitä? mitä tunteita koette?MITEN SELVIYDYTTE?
(en ole tässä tekstissä välittänyt kielioppi -ym.virheistä,olen vain kirjoittanut,suonette anteeksi)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin tarinasi. Olen hyvin pahoillani puolestasi. Muista silti, ettet ole yksin. Meitä petettyjä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Se ei silti yhtään väheksy kunkin petetyn omaa pahaa oloa ja petoksen vääryyttä. Hyvä, ettet syytä tapahtuneesta itseäsi, sillä petetty ei ole koskaan syyllinen uskottomuuteen. Parisuhteen ongelmia, joihin petettykin voi toki olla syyllinen, ei koskaan sovi ratkaista toisella naisella/miehellä. Toivottavasti miehesi tajuaa tämän ja sen, että hän voittaa luottamuksesi ja ennen kaikkea sinut elämäänsä takaisin vain täyden rehellisyyden ja avoimuuden kautta.
Siitä on nyt kolme viikkoa, kuten sanoit, ja se on erittäin lyhyt aika. Jossain on sanottu, että luottamuksen palautumiseen voi mennä hyvinkin vuosi, jos se on ylipäänsä koskaan palautettavissa. Älkää kiirehtikö asian kanssa. Sinulla ei ole mikään pakko luottaa kumppaniisi. Älä tee siitä pakkoa itsellesikään. Se on miehesi ongelma ja hänen on osoitettava olevansa luottamuksen arvoinen. Sinä et voi tehdä sitä hänen puolestaan, vaikka mielesi varmasti tekisi.
Tunteetkin voivat ja saavat heitellä sontasaavillisesta ruusunlehtikylpyyn. Älä häpeä tunteitasi, vaikka ne olisivat mitä. Sinulla on niihin täysi oikeus.
Ennen kaikkea toivon, että sinulla on läheisiä, joihin turvata. Oman miehesi seura ei tällä hetkellä ole välttämättä kaikkein elvyttävin, mikä on teidän molempien ymmärrettävä ja hyväksyttävä, jos siltä tuntuu.
Petetyn henkisen ja fyysisen terveyden kannalta onkin tärkeää voida keskittyä itseensä. Toki pettäminen koskettaa suhteen molempia osapuolia (ja esimerkiksi mahdollisia lapsia), mutta itseään ei saa kuormittaa liikaa yrittämällä samalla hoitaa sekä itsensä, kumppaninsa että yhteinen suhde kuntoon. Se on liikaa vaadittu.
...
Ja tässä välissä pyydän anteeksi, kun en ole purkautunut omasta tapauksestani, omasta petetyksi tulemisesta. Ehkä hain sinun kuuntelemisellasi apua myös itselleni. Olen itse voinut melko vaihtelevasti sen jälkeen, kun oman avovaimoni uskottomuus tuli julki kuukausi sitten. Hän oli pettänyt minua yhteisen työtoverimme kanssa. Pahemmilta fyysisiltä oireilta ja lääkkeisiin turvautumiselta olen onneksi välttynyt, vaikka olenkin joutunut katselemaan kummankin luuserin naamaa päivittäin. Helppoa se ei ole ollut, varsinkaan kun kumppanini on itku kurkussa myöntänyt tavanneensa tätä toista miestä - tai oikeammin säälittävää pojankloppia - ainakin kahdesti varsinaisen pettämisen tultua julki. Luottamukseni häneen onkin nyt aika lailla pakkasen puolella. Eilen lunastin hänelle antamani lupauksen ja jätin hänet, kun hän oli kertonut viimeisimmästä tapaamisesta.
En tiedä, onko ero lopullinen. En tahdo erota, hän tahtoo sitä vielä vähemmän, ainakin jos on uskominen hänen hysteeriseen perään itkemiseen. Molemmat haluamme olla yhdessä, mutta tilanne tuntuu sietämättömältä ja järjettömältä.
Suurin kysymysmerkki minulle onkin, että jos hän kerran niin paljon haluaa luokseni ja elää kanssani, miksi hän sitten tapasi työtoveria uudelleen ja uudelleen tietäen sen satuttavan minua entistä enemmän. Olinhan kaiken lisäksi tehnyt ennen viimeistä tapaamista harvinaisen selväksi, että tämä on viimeinen varoitus ja seuraava johtaa eroon. Onko työtoverin harrastama sinnikäs vonkaaminen ja yltiöavoin ihailu liian houkuttelevaa huomionhakuiseksi tunnustautuneelle nuorelle naiselle, jonka itsetunto on muutenkin alhaalla. Paniikkihäiriönkin hän on sairastanut ja hyvää vauhtia siitä toipumassa.
Hän on nyt eilisestä saakka yrittänyt tavoittaa minua. Lähdin eilen kotoa ja hän taas sanoi lähteneensä ystävättärensä luokse. Lähettämissään tekstiviesteissä hän vannottaa rakastavansa minua ja tuntuu selvästi yrittävänsä kaikkensa saadakseen minut takaisin. En ole vastannut sen enempää näihin viesteihin kuin soittoyrityksiinkään. En voi pettää itseäni ja luottaa häneen kaiken valehtelun jälkeen. Toivon vain, että hän ymmärtäisi hoitaa oman päänsä kuntoon, koska hänen käytöksessään ei tunnu olevan mitään järkeä.
Vaikka se sattuu, en jää tilanteeseen satuttamaan itseäni vielä enemmän. Tiedän ansaitsevani parempaa, vaikka kieltämättä rakastan häntä suunnattomasti, minkä hänkin kyllä tietää. Toista naista en koe tarvitsevani eikä kostaminenkaan mitään auttaisi. Toki myönnän saavani tyydytystä, kun saan näpäytettyä työtoveria töissä. Vähän ironisesti olin sanonut kumppanilleni, että jos näkisin tämän työtoverin henkihievereissä, niin pelastaisin hänet ihan vain siksi, että työtoverilla olisi entistä suuremmat tunnontuskat. Työtoveri kun ei osaa edes pyytää anteeksi, eikä kuulemma edes suudella - tai ainakin niin kumppanini väittää... Viha työtoveria ja syvä pettymys omaa puolisoa kohtaan eivät ota laantuakseen.
Nyt täytyy kuitenkin mennä nukkumaan ja huomenna taas töihin. Pettäjäiseni ei kestänyt tulla tänään työpaikalle ja on ilmeisesti vielä jonkin aikaa sairaslomalla. Se, kenen seurassa hän viettää sairaslomansa, on uskoakseni yksin Jumalan tai Juhon tiedossa. Ja minä olen ateisti.
Tutulta kuulostaa. Yli 20 vuoden suhde takana ja
varsin onnellinen kaikin puolin. Vaimo jäi hieman yllättäen (?) kiinni yli kaksi vuotta kestäneestä suhteesta. Pääsin vahingossa jäljille
tekstiviesteistä. Suhde oli todella intensiivinen ja täynnä ikuisen rakkauden tunnustuksia ja salaisia sekstailuja mitä
ihmeellisimmissä paikoissa. Tämän mahdollisti molempien liikkuva työnkuva. Emme ole riidelleet vaan asiat puhuttu halki. Suhde on nyt kuulemma ohitse. Luottamus meni totaalisesti. Elämme yhdessä (2kk tapahtuneesta) vielä ja katsomme mitä tapahtuu. Jos lapsia ei olisi olisin jo pakannut kamani. Petetyn rooli ei ole kadehdittava, ei varmaan pettäjänkään. Miten nainen voi hoitaa rakastajan, äidin, aviopuolison ja aktiivisen sosiaalisen harrastavan ihmisen roolit tyylikkäästi kaiken aikaa?? Kuinka naisen ajatusmaailma toimii?
Kommentoikaa pettäneet naiset kunka te selviydyitte tilanteesta ja oliko paluuta vastaavan rakkaussuhteen jälkeen entiseen? Edes teoreettista mahdollisuutta? Molemmat haluaisimme palata entiseen, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Voin vain yrittää luottaa jälleen puolisooni ja antaa anteeksi. Vaikeaa, tosi vaikeaa on. En ole edistynyt lainkaan. Eropaperit vireillä jo. Hyviä neuvoja - pliis.
kuulin 9 kk sitten että mies on harrastanut yhden yön juttuja useampia ja käynyt maksullisellakin. 15 v avioliittoa takana, kolme lasta. maailmani romahti, samoin terveyteni. menin ihanrikki en jaksanut enää. sain lääkkeet maennukseen ja ahdistukseen, ne ovat ainoa iloa muistuttava asia elämässäni. vannoin eroavani, muta kun lopulta kaikki oli selvää, rohkeuteni petti, en ole uskaltanut erota. jouduin aivan kauhean paniikkiin kun lopullinen päätöksen hetki tuli, en ole siitä paniikin tuntesta vieläkään päässyt, pelottaa koko ajan enkä edes tiedä mikä.
eli me jatkamme edelleen. mies on ollut varpasillaan, koittanut olla mahdollisimman hyvä ja hellä, kärsii huonosta omastatunosta. en osaa enää luottaa. tulen hulluksi epillessäni ja kytätessäni, epäillessäni koko ajan.
en toivo enkä u nelmoi mitään. näin nyt jatketaan ja elämä on nyt sitten tällainen. olen hirveän pettynyt elämään. olen kyllästynyt olemaan minä.
eli n.20 vuotta, ennenkin on mies pettänyt, mutta ne on "unohdettu". nyt uusi suhde, pari kk vanha, ei tiedä mitä haluaa, itse oireilin jo vuoden toistakin, rytmihäiriöitä, vatsakipua, jännitystiloja, tänä kesänä menin lääkäriin ja tutkittiin sydän ja kaikki, ei muuta, kuin joku ylimääräinen lyönti. No, sitten tuli romahdus, sairausloma ja masennuslääkkeet. Kaikki sen patoutuneen pahan mielen ja epävarmuuden takia.
Mies ei halua päättää tässä ja nyt, koska kerran on pitkä historia. Minä en voi enää olla tallottavana. Sydän on rikki ja pelkää. olen vuoroon hysteerisen itkuinen ja vuoroon vaan kylmää täynnä koko nainen. Että mitä tein väärin. Seksiä ei puuttunut. Ehkä se sitten vaan paha 50 villitys hänellä (vajaa 50). Tosin, vaihdossa on tulossa ei 20vee vaan "vanhempi". meillä ikäeroa 5v. Minä nuorempi. Hän on minun ensimmäinen vakava suhde. Ja nyt se on loppu. Tai- se on loppu, kun minä alan järjestää asioita niin. Hän ei saa aikaiseksi tehdä mitään asialle. Terapiassa käydään molemmat tahoillamme. Ehkä päivä vielä paistaa ja kevät koittaa kunhanon päästy näistä vuodenlopun perhejuhlista.