Viime viikonlopulla näin sitten ensimmäisen kerran pojan tyttöystävän jonka kanssa poika seurustellut jo jonkin aikaa.
Molemmilla pojillani tapana ollut ettei ihan heti tuoda tyttöystävää äidin silmien alle, mutta nyt vanhempi poika sitten kysyi voivatko tulla viikonloppuna meille käymään (tyttö asuu naapurikaupungissa ja viettävät paljon aikaa siellä).
Kovasti jännitin millainen pimu sieltä tulee ja varsinkin kun hermostuksissani luin näitä juttuja täältä ja huomasin ettei miniöille tahdo oikein millainenkaan anoppi kelvata.
Kyselin pojalta etukäteen kaikki ruokailuasiat ja muut etten heti mokaa tarjotessani esim kasvissyöjälle lihapullia:).
Olen hyvin nuorekas (ulkoisesti ja luonteeltani) 45v mutta sitäkin jo mietin että uskallanko nyt viihtyä normivaatteissani vai pitääköhän yrittää näyttää ja käyttäytyä vähän anoppimaisemmin (jakkupukua ja humppamusiikkia).
Sitten tuli viikonloppu, poika ja tyttö kävelivät ovesta sisään, tyttö tuli ja halasi, jutteli kuin olisi aina tuntenut. Levittäytyivät pojan vanhaan huoneeseen ja olivat kuin kotonaan, tyttö kyseli saako auttaa ruoanlaitossa ja oma-aloitteisesti täytteli tiskikonetta ym. Saunottiin, juteltiin ja vietettiin tosi kiva viikonloppu. Sunnuntaina kun lähtivät, halasin sekä pojan että tytön ja nyt on jo molempia ikävä.
Nyt ainoa huoleni onkin se, että jospa heidän suhteensa ei kestäkään, jospa tästä niin kivasta tytöstä ei tulekaan minun miniääni.
Molemmilla pojillani tapana ollut ettei ihan heti tuoda tyttöystävää äidin silmien alle, mutta nyt vanhempi poika sitten kysyi voivatko tulla viikonloppuna meille käymään (tyttö asuu naapurikaupungissa ja viettävät paljon aikaa siellä).
Kovasti jännitin millainen pimu sieltä tulee ja varsinkin kun hermostuksissani luin näitä juttuja täältä ja huomasin ettei miniöille tahdo oikein millainenkaan anoppi kelvata.
Kyselin pojalta etukäteen kaikki ruokailuasiat ja muut etten heti mokaa tarjotessani esim kasvissyöjälle lihapullia:).
Olen hyvin nuorekas (ulkoisesti ja luonteeltani) 45v mutta sitäkin jo mietin että uskallanko nyt viihtyä normivaatteissani vai pitääköhän yrittää näyttää ja käyttäytyä vähän anoppimaisemmin (jakkupukua ja humppamusiikkia).
Sitten tuli viikonloppu, poika ja tyttö kävelivät ovesta sisään, tyttö tuli ja halasi, jutteli kuin olisi aina tuntenut. Levittäytyivät pojan vanhaan huoneeseen ja olivat kuin kotonaan, tyttö kyseli saako auttaa ruoanlaitossa ja oma-aloitteisesti täytteli tiskikonetta ym. Saunottiin, juteltiin ja vietettiin tosi kiva viikonloppu. Sunnuntaina kun lähtivät, halasin sekä pojan että tytön ja nyt on jo molempia ikävä.
Nyt ainoa huoleni onkin se, että jospa heidän suhteensa ei kestäkään, jospa tästä niin kivasta tytöstä ei tulekaan minun miniääni.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ja mitähän sinä asialle sitten mahtaisit? Anna mennä omalla painollaan. Jos ei kestä niin sitten ei. Turha tuollasia on pohtia ja miettiä mielestäni.
Onneksi olkoon! Hienoa kun kaikki meni hyvin :). Älä murehdi etukäteen sitä että kestääkö heidän suhde vai ei. Sitä kun ei koskaan voi tietää ennalta. Pelko on anopin pahin vihollinen, silloin voi tulla halu puuttua nuoren parin asioihin ja siitä syntyy herkemmin ikävä soppa. Jokainen valitsee itse oman elämänkumppaninsa, muista se! Et voi sanoa pojallesi että sinun on pakko olla tuon kiva tytön kanssa koska äiti tykkää. Rakkaus ei aina riitä. Kuten jo sanoin, älä maalaile piruja seinille, toivotaan että heidän liittonsa kestää ikuisesti :)!
Kiitos kommenteista. En nyt ihan tosissaan ollut siinä että murehdin sitä jos heidän suhteensa ei kestäkään:). Olen kyllä huomannut että tyttöystävät tahtovat vaihtua (varsinkin nuoremmalla) melko tiuhaan tahtiin ja hyvä niin. Nuorena pitääkin elää ja etsiä sitä "oikeaa" rakkautta jonka kanssa sitten mahdollisesti haluaa viettää lopun elämänsä. Ei kaksikymppisillä ole vielä kiirettä, parempi että oppivat elämään ensin omillaan ja sitten vasta hakevat sen puolison itselleen. Pointtini oli oikeastaan vaan se, että turhaan jännitin tilannetta, minun olisi pitänyt enemmän luottaa poikani arviointikykyyn ja siihen että hän kyllä osaa valita itselleen sen kumppanin joka tekee hänet onnelliseksi.
Nämä on vähän sellaisia asioita,joita ei pitäis heti ottaa tosissaan.Kerron tässä omaa tarinaa:Meidän tyttö seurusteli yhden pojan kanssa 2 vuotta.Tämä poika on tosimieleinen kaikinpuolin.Opiskelee hyvään ammattiin ja raitis,hyväluontoinen.Meille hän oli kuin omapoika.Oli mukava odottaa häntä meille.Hän oli meillä kuin kotonaan.Sitten se rakkaus vain loppui.Tämä tapahtui meidän tytön ajatuksena.Meille tämä oli hirveä järkytys.Muistan ikäni kun poika lähti meiltä viimeisen kerran.Tästä on jo 4 kuukautta ja vielä kaipaan tätä poikaa kylään.Opetuksena meille oli,että näitä nuorten seurusteluja ei kannata ottaa niin tosissaan.Minäkin kuvittelin saavani hyvän vävyn taloon,mutta näin ei olut meille suotu.Ainakaan tämä kyseinen poika.
Että kaikki ei ole sitä miltä päälle näyttää.
Tätä kommenttia en oikein nyt ymmärtänyt? Siis tarkoititko että moni kakku päältä kaunis...?
Vai tarkoititko että aina suhde ei ole sitä miltä se vanhempien silmissä näyttää?
Se on kyllä totta ettei edes omien lasten asioista ja tuntemuksista pysty koskaan sanomaan, meilläkin on poikien kanssa hyvin avoimet välit, mutta silti tuntuu että välillä putoaa täysin kärryiltä.
Tarkoitin lähinnä sitä, että tämä poika tuskin ihan todellista luonnettaan on sinulle näyttänyt, enkä tarkoita sitä, että hänessä mitään vikaa välttämättä olisi. Tottakai se suhde itsessään on myös hyvin erilainen usein kuin mitä vanhemille halutaan näyttää.
Heips Present-Deluxe...
pienenä vinkkinä kerron, että KAIKISSA ihmisissä on monta puolta kuin prismassa on särmiä.
Se todellinen luonne, mistä puhut, sitä ei ole olemassakaan. Kaikki on ihmisessä todellista, kaikki se mitä hän ilmaisee... jopa paradoksaalisesti valhekin on todellista.
Aika metkaa vai? Think.
En kiellä kun en tiedä, mutta kai meissä kaikissa jokin perusluonne on tai käyttäytymismalli jota useinmiten toteutamme.
tuollaisen tytön vuosia sitten. Nyt tuo sama tyttö on valmis repimään silmät päästäni kun harvoin tapaamme.
ja molempien kanssa tulen hyvin toimeen. Toinen pojistani oli aiemmin avoliitossa pari vuotta tosi kivan tytön kanssa, jonka kanssa tulin myös erittäin hyvin toimeen.
Olen ajatellut, että pojat valitsevat itselleen mieleisensä kumppanit ja siitä lähdetään. Meillä on kunnioitus puolin ja toisin. En ole lasteni perheiden asioihin puuttumassa, eivätkä he minun. Pidetään yhteyksiä ja autan esim. lasten hoidossa, kun he sitä pyytävät.
Joskus tehdään yhteisiä matkoja (yleensä he pyytävät minut mukaan seurakseen).
Ei kannata pelätä tulevaisuutta, vaan nauttia nyt hyvistä suhteista. Ja tulen aina olemaan näiden miniöiden kanssa väleissä, vaikka eroaisivat pojistani (mitä tietenkään en toivo).
Kun on lastenlapsia, miniät tulevat ainakin lastenlasteni äiteinä olemaan ihmisiä, joita lämpimästi kunnioitan.
Näin toivon minullakin tulevaisuudessa olevan. Olen kaikkien poikieni tyttöystävien (jotka minulle on esitelty) tullut toimeen. Yhdestä tytöstä mielessäni ajattelin, ettei tuosta kyllä hyvää seuraa, kun oli niin äärettömän mustasukkainen jopa sisareni tyttärelle jonka kanssa kuitenkin poika ollut kaveri suht vauvasta asti, samanikäisiä kun ovat. Siitäkään en kuitenkaan pojalle mielipidettäni sanonut ja niinhän siinä sitten kävi että tiet erkanivat omia aikojaan.
Olen joskus laskenut leikkiä että ne tytöt jotka juoksevat minun poikieni perässä ovat julkeita ja ne ketkä eivät, ovat tyhmiä...eli minun pojilleni ei mikään ole tarpeeksi hyvää:).
Vakavasti jos puhutaan, onko se vaan niin että äidille on hirveän raskasta kun pojan elämään tulee joku äitiäkin läheisempi nainen?
Ja vastaavasti, ovatko tyttöystävät ja vaimot niin omistushaluisia, että pelkäävät sitä mahdollisesti hyvinkin läheistä äiti-poika suhdetta?
Kyllähän meitä tietenkin on moneen junaan, mutta ei ainakaan minulla tulisi mieleenikään sekaantua aikuisten ihmisten elämään, muuta kuin tietenkin jos pyydetään esim jonkinlaista apua. En itsekään olisi suvainnut jos oma anoppini tai äitini olisi tunkenut nokkansa joka paikkaan.
Minullakin on kaksi mukavaa miniää, ollut monta vuotta eikä vähäistäkään valittamisen aihetta. En minä heitä etukäteenkään jännittänyt enkä pelännyt, tulivat perheeseen vähin elein ja luontevasti ottivat paikkansa perheessä. Oikeastaan luotin jo etukäteen siihen että pojat löytävät itselleen sopivat kumppanit, olisiko se se äidinvaisto joka tietää miten pojat tekee valintansa... ei ole käynyt edes mielessä olla huolissani. Ei minulle ole raskasta se että miniät ovat äitiä läheisempiä, koska niinhän se pitääkin olla.
Onnittelut!
Itse olen todellakin välimaastossa eli 20v tuttavuus anoppiin ja tulevaisuudessa siintää sitten omien poikien tuomat kokelaat.
Kantapään kautta viisastuneena asioita, joita yritän aikanaan itse muistaa anoppina:
1) en tuppaudu neuvomaan enkä tiedä kaikkea
2) vältän kuuntelijaksi joutumista ettei tulisi väärinkäsityksiä
3) jos joudun kuuntelijaksi, en ota kantaa enkä ota itseeni
4) alusta saakka selvät sävelet eli en tuppaudu mutta en myöskään ole itsestäänselvyys
5) jos tulee sanottavaa, sanon suoraan sortumatta selkään puukottajaksi
6) en hauku enkä huuda vaan käyttäydyn asiallisesti ja aikuismaisesti
Hyvää jatkoa!