Meillä on ollut jo pari vuotta todella surkeaa, olemme yhdessä kai vain tavan vuoksi. Kumpikaan ei uskalla ottaa sitä ensimmäistä askelta eroon.
Jokin aika sitten puhuimme ensimmäisen kerran vakavasti siitä, pitäisikö meidän erota. Vaikka olen vaistonnut tämän asian, tuli uutinen kuitenkin jotenkin järkytyksenä.
Vaimoni on se, joka liitostamme on lähdössä. Olemme kuulemma ajautuneet umpikujaan. Kevääseen nyt katsotaan, mitä teemme. Jos viimeiset pari vuotta on ollut surkeaa, mitä elämä on tästä eteenpäin, entä sitten kun vaimo lähtee...
Olen jo pakottautunut asennoitumaan tulevaan eroon, mikäs vaimon päätä enää kääntäisi. Raskasta on alkaa etsiä harrastuksia, ettei jäisi ihan yksin. Tähän saakka olen viettänyt kaikki aikani vaimoni kanssa. Siinäkö eron syykin sitten on? Olen tukahduttanut hänet liiallisella läheisyydellä... Missä kulkee raja, milloin rakastunut ihminen on liian lähellä...?
Jokin aika sitten puhuimme ensimmäisen kerran vakavasti siitä, pitäisikö meidän erota. Vaikka olen vaistonnut tämän asian, tuli uutinen kuitenkin jotenkin järkytyksenä.
Vaimoni on se, joka liitostamme on lähdössä. Olemme kuulemma ajautuneet umpikujaan. Kevääseen nyt katsotaan, mitä teemme. Jos viimeiset pari vuotta on ollut surkeaa, mitä elämä on tästä eteenpäin, entä sitten kun vaimo lähtee...
Olen jo pakottautunut asennoitumaan tulevaan eroon, mikäs vaimon päätä enää kääntäisi. Raskasta on alkaa etsiä harrastuksia, ettei jäisi ihan yksin. Tähän saakka olen viettänyt kaikki aikani vaimoni kanssa. Siinäkö eron syykin sitten on? Olen tukahduttanut hänet liiallisella läheisyydellä... Missä kulkee raja, milloin rakastunut ihminen on liian lähellä...?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oletko mies vai hiiri?
Mikään ei ole ikuista, ei avioliittokaan.
Vaatii monesti vahvuutta myöntää, että tämä avioliitton on nyt "loppuunkaluttu".
Ja antaa itselleen lupa rakastua uuteen ihmiseen ja aloittaa hänen kanssaa uusi yhteinen taival.
Tee vaan, niinkuin monet kaltaisesi. Heitä pyyhe nurkkaan ja eroa. Ota heti uusi kumppani ja sillähän se elo paranee...
Seitsemän vuoden päästä olet samassa tilanteessa, kuin nyt.
Rakastaminen on tahdon asia. Kaikista ei todellakaan siihen ole.
Ei elämää kannata hukata ikuiseen hienpyyhintään, vaan pitää osata heittää pyyhe kehäänkin.
riitä, että toinen rakastaa ja haluaa rakastaa!
Jos toinen sanoo, että nyt mä lähden, niin ei siinä paljon tahdot auta, perkele! Siinä sulle helppoa!
Esitinkö asiani huonosti, vai luitko sinä väärin?
Rakastan vaimoani edelleen, enkä haluaisi erota. Hän se on eron ottanut esille.
Enkä todellakaan ole ottamassa puolisoa vaimoni tilalle. Yksinäisyyden parantamiseksi voi tietysti palkata huoria yöseuraksi, mutta asumaan en aio ketään ottaa pelkän seksin vuoksi.
Viestisi sopisi paremmin vaimolleni. Ilmeisesti olet itse jätetty, katkeroitunut nainen. Otan osaa vilpittömästi!
myös eron jälkeen, siitä olen ihan varma. Jos avioliitto on todellakin tullut "tiensä päähän" eikä yhteiselämän jatkamiseksi ole mitään tehtävissä niin silloin ero on edessä. Elämä jatkuu mutta eroprosessi on rankka. Ainakin minulla elämä oli yhtä vuoristorataa tosi pitkän aikaa. Vaikka oli vaikeaa niin päätin, että elämä jatkuu ja jatkuu ihan hyvänä elämänä. Rupesin rakentamaan eräällä tavalla uutta elämää lasten kanssa. On löytynyt uusia ystäviä ja onneksi osa entisistäkin on jäänyt ystäväksi. Eli ne oikeat ystävät. Uusia harrastuksia on löytynyt ja olen toteuttanut muutamia haaveitani jotka avioliiton aikana olivat pelkkiä haaveita. Suruun, katkeruuteen ja vihaan ei saa jäädä "asumaan". Kaikki tunteet pitää kuitenkin läpikäydä eikä haudata tunteita syvälle sisimpäänsä.
Uuteen ihmissuhteeseen ei pidä rynnätä suinpäin mutta toisaalta jos sellainen eteen tulee, niin pitää olla rohkeutta tarttua tilaisuuteen. Se on kuitenkin varmaa, ettei toinen ihminen voi koskaan tuoda sinulle onnea vaan sinun on löydettävä elämänsisältö ja onni itsestäsi. On hieno tunne, kun huomaa miten elämä voi olla onnellista vaikka vierellä ei olekaan toista aikuista ihmistä. Miten onnellista se sitten onkaan jos rinnalle joku ilmestyy? En osaa edes kuvitella.
Parisuhteessa on tärkeää säilyttää oma vapaus ja oma elämä. Toinen voi tuntea itsensä ahdistetuksi jos puoliso elää vain hänelle ja unohtaa täysin oman elämänsä. Minä syyllistyin tähän; elin vain perheelle ja kodille. Unohdin itseäni kokonaan; en välittänyt oikeastaan itsestäni yhtään. Ja kun itse ei välitä itsestään niin ei sitten enää kukaan muukaan jaksa välittää.
Toivottavasti pystytte kevääseen mennessä ratkaisemaan pulmanne ja jatkamaan liittoanne.
>Uuteen ihmissuhteeseen ei pidä rynnätä suinpäin
>mutta toisaalta jos sellainen eteen tulee, niin
>pitää olla rohkeutta tarttua tilaisuuteen.
Joo ei rynnätä, eikä ryntäyksiä paljon ole jos haluaa jotain tavallsista ja luonnollista. Suomi on sellanen maa, että täällä ei nykyään miehet ja naiset tule lainkaan keskenään toimeen. Miksi siis ajatella uudelleen avioitumisia jne? Pelkkää itsensä kiduttamista.
Erosin kolme vuotta sitten eikä nykyään edes kiinnosta vilkuilla naisten suuntaan vaikka suuressa ja mahtavassa Helsingissä asustelenkin.
Kaikki on täällä pelkkää teennäistä paskaa.
Elämää on eron jälkeen, toisilla kituuttamista sekä täydellista uudelleen yksinelämiseen sopeutumista ja tosille taas jotain muuta.
Minä valitsin sen "jotain muuta" eli kuljen omia teitäni ja osittain rajojen ulkopuolla.
Tulipa ikävä entiseen kotikaupunkiin kun kirjoitit Helsingistä mutta -
en minä enää haluaisi siellä asua - kaikki on niin muuttunut.
Kun katselee ohiryntääviä paskantärkeitä ihmisiä miettii, tämäkö on se minun entinen kotikaupunkini?
Kyllä Hesa ennen oli toisenlainen.
Kaikki muuttui suuren muuton takia - siis silloin kun kaikenmaailman Ilomantsin ja taka Hikiän immeiset valtasivat Hesan.
Eivät osaa samperi edes kävellä oikein jalkakäytävällä - rynnivät ohi niin kuin Mansikilla olisi suurikin hätä siellä navetassa, kusevat joka paikkaan, ämmien naamat nyrpeitä kuin lehmänvee.
Koko Hesan keskusta on niin muuttunut, ettei entiseksi tahdo tuntea.
Asuin ihan keskustassa - Annankadulla - oli rauhallista elää ja antaa toistenkin elää.
Se, mitä kirjoitit - ettei kiinnosta edes naiset enää - ymmärrän täysin, mitä tarkoitat - itsekin olen eronnut, sinua paljon vanhempi akanretale eikä mieleen tulisi ikinä never never edes katsoa uutta äijää - miksi se siitä tulisi?
ei ole kuin yksi ihminen sinun lisäksesi.
Me vietimme harkinta-ajan saman katon alla ja vaikka miehelläni oli uusi suhde meneillään, me teimme tavallaan 17-vuotisen avioliiton jäähdyttelyt siinä. Se helpotti osaltaan, vaikka omilleni muuttaminen oli henkisesti kuitenkin raskasta. Jos olis ollut äkillinen repäisy, niin en enää olisi tässä kirjoittamassa. Shokkikuukausista selvittyäni aloin tajuta, että minulla on ja minulla on pakko olla oma elämä. Erilleen muutosta on nyt kaksi vuotta ja olen tottunut asumaan yksin ja nautin yksinolosta. Viha pyrkii joskus vieraaksi, mutta pidän sitä hetken luonani ja nautin parhaat palat siitä ja sitten heitän sen mäkeen. En halua vihata. Elän päivän kerrallaan, nyt kun tunnen pääseväni vahvoille. Tulevaisuus tuo kaikenlaista. Uusia ystäviä, jotkut vanhat jäi pois ja jotkut osoittautuivat tosi ystäviksi. Elämä on muutosta. Luin juuri erään kirjan missä sanottiin, "Jumala voi sulkea oven, mutta avaa ikkunan". Ei ole niin mustaa hetkeä, etteikö jotain hyvää ja ihanaa vielä löydy, kun vähän vielä jaksaa!
Paitsi että,vaimo muutti jo omaan osoitteeseensa viime viikolla,kun halusi katsoa tuleeko hänen tunteensa takaisin tai onko hänellä enää tunteita minua kohtaan.18 vuoden liitto oli tullut jo hänen mukaansa tunteettomaksi / onnettomaksi.Yhdessä ollaan oltu lähes joka päivä,ja lapsiakin on kaksi 11v. ja 14 v.Toinen asuu nyt äitinsä kanssa ja toinen minun kanssa.
Kahden keskinen aika on jäänyt erittäin vähäiseksi.Yleensä olemme perheen kanssa viettäneet kaiken vapaa ajan.
Yhdessä keskustelimme tästä jo noin kuukausi sitten aivan rauhallisesti,mitään riitelyä ei ole ollut.Avioero papereita emme ole vielä laittaneet vetämään.Kolmas pyörä ei tätä hänen mukaansa aiheuttanut.
Katsellaan nyt rauhassa mihinkä elämä kuljettaa yhteen vai eriteille ?
Tulevatko tunteet takaisin vai tuoko ne joku muu ?
Kyllä elämä kantaa.....voimia se vaan ensin vaatii.
Ikävä tunkeutuu kyllä aika ajoin mieleen itsellä.
Ihminen on onneton,koska hän ei tiedä olevansa onnellinen "Dostojevski"
Tuntuu lähes uskomattomalta lukea liki peilikuvaa omasta elämäntilanteesta. Meillä vain on mies se osapuoli joka ei enää tunne mitään eikä ole omien sanojensa mukaan oikeastaan koskaan mitään tuntenutkaan, on vaan jostain syntynyt meikätytölle se käsitys, että jotakin merkitsisi.. 14 vuotta yhdessä, 4 lasta, pankkilainoitettu koti, kaikki vain harhaa tai sitten leikkiä joka ei enää kiinnostanutkaan. Meillä ongelmana oli kai, että naisväen tapaan tyypillisesti otin vastuun kodista ja lapsista ja vieläpä appivanhemmistakin. Koitin tukea miestä töissä jaksamisessaan, antaa aikaa harrastuksillleen ja öisin rauhan nukkua jotta päivät jaksaisi. Pidin huolen perheen yhteisistä lomareisuista järjestelyjä ja maksamista myöten, järjestin syntymäpäivät ja muut juhlat vuosien varrella, tein yllätyksiä ja hoidin kaikki juoksevat kulut arjen ylläpitoon. Miehen kontolle jäi sitten itse asumiseen liittyvät menot, talolaina, sähkö, vesi, kiinteistövero, jätemaksu. Saman suuruiset taloudelliset velvoitteet, tosin perusäitiyspäivärahalla oli melkoista taiteilua saada suurimmillaan 8:lle hengelle vaatetta ja pottua pöytään mutta kaipa lapsena opittu tapa tehdä töitä ja etsiä omatoimisia ratkaisuja ongelmiin auttoi selviämään. Miehelle en rahahuolia tai muita hennonut puhua kun ajattelin pololla olevan tarpeeksi rankkaa muutenkin. Aikanaan appivanhemmat sairastivat ja kuolivat, toisen heistä hoidin pitkän sairauden myötä kotona arkkuun asti, rintalapsi ja 3 alle kouluikäistä samalla koko ajan hoitaen. Ja jälleen kannoin huolta puolison ja lasten jaksamisesta. Toki otimme yhteen vastuun jakamisesta ja toisen tuen tarpeesta, yhteen hiileen puhaltamisestakin kun remontoitava 70-luvun talo ei ihan vastaa 2000-luvun perheen tarpeita ja koin paranneltujen olosuhteiden antavan voimaa ja helpotusta arjen pyörittämiseen sekä sitä kipeästi kaivattua yhteistä aikaa. Seksi ei ollut koskaan ongelma, ainakaan sen puute, avoimesti siitä olin valmis nauttimaan toisin kuin vitsien päänsärky-rouvat. Mutta ajan myötä sekään ei tuntunut puolisoa kiinnostavan. Oma rauha jokaiselle mutta uskomattomasti se sattui ja sattuu kun aloitteen teko jäi vain minun kontolleni ja lopulta sain vain kielteisen selän käännön. Sitten tapasin useammin kuin kerran miehen tv:n äärestä yöllä sohvalta johon aina vain useammin jäi yöksi. Minua parempi seura onkin kanava 69 johon minulla ei salasanaa eli pääsyä ole ja omin käsin onneen, minulta asiaa ei edes peitelty, sain vain spermaiset kalsarit pyykkikoriin pesua vaille. Kerrottuani etten ymmärrä miksi tekee näin oli vastaus: luulisi siitäkin jo jotain tajuavan! Ikäväkseni keskusteluyritykset kaatuivat aina huutoon jolloin pyysin olemaan hiljaa lasten tähden joiden ei minusta pidä joutua näitä aikuisten asioita kuulemaan. Silloinkin sain vain kuulla keksiväni uusia vikoja joista miestä syyttää, lasten parhaasta ei edes puolta sanaa.. Nyt sitten olen täysin turta, vaikka itsekin tätä lukiessani tuntuu olevan ihme että moisessa helvetissä olen halunnut olla. Mutta kun minä siltikin vielä rakastan kuten niin usein olen kertonut, minä muistan sen miehen joka sai kylkiluut halkeamaan onnen tunteesta vain äänen kuullessani, minä näen sen kaiken ihanan mitä yhdessä voisimme saada. Olenkin siksi niin ymmälläni, miksi nyt kun olen jaksanu kaikki vaativimmat vuodet, lasten yöhoidot, tiukat lainan maksut, appivanhempien hoidot, nyt kun alkaisi helpottaa ja olla aikaa parisuhteellekin enemmän, miksi nyt joudan heittää pois. Miksi yhteiset vuodet eivät olekaan olleet molemmille arvokkaita, miksi meidän perhe onkin vaakakupissa sinkkumiestä kevyempi? Miksei yhdessä olo merkitsekään mitään? Anteeksi nyt, sorruin vuodattamaan omaa pahaa oloani vaikka tarkoitukseni kyllä oli toivottaa sinulle jaksamista ja uskoa tulevaan, se toivon siemen vielä minussakin elää, että keskustellen jotain vielä saisi korjattua. Ja vaikka minulle sanoin ja teoin toista kerrotaan, pidän itseäni arvokkaana ihmisenä jolla on oikeus onneen, sen toivon sinunkin osaltasi muistavan vaikka kuinka harmaalta näyttäisi!!
Elämä on ihmeellistä.Miks semmoset ihmiset ei kohtaa jotka kummatkin osaa arvostaa perhe-elämää? Toiset ei jostain syystä nää omaa napaansa pitemmälle,kuten miehesi.
Monta vuotta itekkin yritin pitää paketin kasassa,kasvatettiin kaksi lasta vaimon(vielä hetken) entisestäkin elämästä.Ja kaksi yhteistä siihen lisäks.Hyvä mies yritin olla,mut jos toisella veri vetää muitten perään ja oma perhe jää toiselle sijalle,minkäpä sille mahtaa.On elettävä sen mukaan tai lähettävä menemään.
Mut voimia sulle,ehkä jostain ulkopuolisesta keskustelu avusta ois hyötyä suhteellenne,perheneuvola ym?
että toinen ottaa suuremman vastuun ja pähkäilee asioita,niin toiselle jää aikaa itselleen miettiä ja hakea tyydytystä elämään,ihmetellyt minäkin olen ex-vaimon touhotusta nyt,kun kaikki rupesi olemaan järjestyksessä.jos olisi väsynyt ja lähtenyt "pesän rakentamisen"aikohin sen jotenkin ymmärtää.
Olenhan tuotakin koittanut tarjota avuksi, jos minulle ei voi tai kiinnosta puhua niin eikö sitten joku ulkopuolinen voisi olla oikea taho. Vaan siitähän on noussut riemu:"paskat minä millekään vitun kallonkutistajalle lähe itkemään!" Perheneuvolan väki ei ehkä taitaisi kovin arvostaa moisia kommentteja...
Ihmettelenkin miten joku voi kantaa sisällään niin perustava laatua olevaa vihaa, ettei mikään yritys keskustella saa tuulta alleen, kaikesta löytyy jokin negatiivinen piirre mitä suustani ulos päästän, vaikka eihän meikäläisestä ole kuulemma keskustelijaksi kun pidän vain "vitun natinaa", olipa aihe mikä tahansa.
Lähipiirissäni on useampi saman ikäpolven pariskunta, yhdessä vuosia 10 , joilla tilanne on yllättävän samankaltainen, ykskaks toinen vain on kaikkeen kyllästynyt ja tunteet loppu, ja valitettavasti lapsien tulevaisuus on toissijainen juttu. Ikäluokka on 40 v. molemmin puolin ja, anteeksi nyt kaikki lukijat, kaikissa tapauksissa kyllästyjä on mies. En toki tiedä tarkkoja yksityiskohtia onko kolmansia osapuolia asialla, kuten en muuten omalla kohdallakaan(!), mutta haluttomuus jatkaa liittoa on yhteinen tekijä.
Voiko siis olla, että 50-v- villitys onkin kokenut nuorennusleikkauksen ja vapauden kaipuu iskee jo alle 40-v? Selväähän se on, että suhteen alussa jokaisella on kivaa, on vapaus tehdä yhdessä kaikenlaista -kuten sitten niitä lapsia... Arki muuttuu, kiihkeä puoliso näyttäytyykin myös toisessa, äidillisessä valossa eikä olekaan enää vain miehen tapeita varten saatavilla, joku/jotkut muu onkin tärkeyslistan ykkönen. Parisuhde ei toki katoa mutta se joutuu ottamaan aikansa eri tavoin kuin ennen kun oli "vain me kaksi". Luonnollista minusta, ainahan vahvemmat kantavat heikommista huolta kunnes näiden omat siivet kantavat, pienin askelin kerrallaan. Eikä lasten aikuisen välitön tarve kestä kauaa, jo alle 1 v. osaa lukuisia asioita ihan itse ja aina oppiessaan jossain asiassa omatoimiseksi lapsi antaa aina saman verran omaa aikaa vanhemmilleen. Käykö tämä tavallinen, turvallinen arki kaikkine kohokohtineenkin liian tylsäksi, eikö häämöttävä paluu parisuhteen alun kahdenkeskiseen onneen olekaan houkuttava? Tokihan se tiedetään, että ukkomies-matematiikalla 40-v vaimo on sama kuin 2 20-v. neitoa, bonuksena jälkimmäisillä vielä suhteen helppous ilman yhteistä menneisyyttä, voi vain mennä ja pitää hauskaa miettimättä suuremmin mitä se muihin vaikuttaa.
Silti, eikö arki kutakuinkin samanlaista ole kaikilla, ei aina juhlaa mutta kun se juhlan puolelle joskus kääntyy se on sitä kunnolla! Miksei pitäisi huolta siitä mitä jo on saanut, miksi heittää huonolla hoidolla ollut pois yrittämättä laittaa sitä kuntoon, tietäisi ainakin mitä on mahdollisuus saada toimimaan. Onhan yhteen menemiseen ja kyseisen kumppanin valintaan ollut aikoinaan joku syy millä tämä on erottunut muista, tuskin se perusihminen miksikään muuttuu vaikka ikävuosia tulee lisää.
Perhe-elämähän noudattaa pitkälti vuoden kiertokulkua muutoinkin, juhlapyhät erottuvat arjesta juuri siksi, ettei kukaan jaksaisi katsella joulukoristeitakaan ympäri vuoden mutta joulun tienoilla ne tuntuvat juuri oikeilta ja siitä juhla-ajasta saa pirteyttä jaksaa taas arkea seuraavaan juhlaan. Sama kiertokulku on kaikille, myös niille 2-kymppisille kuin 4.kymppisellekin.
Mutta siis, se puhumisen puute. Vaikken sitä toivo, olisi selkeästi helpompi ymmärtää jos mies olisi suunnannut mielenkiintonsa toiseen naiseen, monin tavoin helpompaan ja varmasti fyysisesti viehättävämpäänkin. Voisin sitten saada itselleni selvyyden miksi en enää kelpaa vaikka hiusten kiharuus, tissien koko, peffan kiinteys ei elämässä tärkeintä saati pysyvintä todellakaan ole. (tähän on kai mahdollisia AHAA-elämuksen saaneita varten kerrottava käyttäväni edelleen saman koon vaatteita kuin tavatessamme 15 v. sitten)
Mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta eikä kiinnosta edes sanoa miksei kiinnosta. Selkeästi kyllä se mies johon aikanaan rakastuin astuu esiin kun on muita ihmisiä paikalla, naispuoliset saavat hurmaavan gentlemannin huomion osoituksia, miehet hauskan seuramiehen ja luotettavan talkoomiehen. Vain minä joka todella luulin olevani jotain yli muiden olenkin kaikkien muiden alla. Surullisinta on katsoa kuinka kaikki tämä tehdään tietoisesti minulle nähtäväksi, myös provosoivasti pukeutuneen laulajattaren ulkoisia avuja ääneen halukkaasti ihaillen ja katsellen kun järjestin lapsille hoitajan ja meille kahdenkeskisen konsertti-illan.
Voi kun joku saisi tämän solmun auki, minulla on konstit loppu kun kerran miehen mielipide on vain ettei mikään tunnu miltään. Ja hei, masennuksesta ei miehen kohdalla ole kyse, sen olen työni puolesta tarkistanut kuten myös fyysisen kunnon.
Eilinen viestini oli muuten elämäni ensimmäinen ja tämä on toinen mutta rohkenen silti toivoa teiltä kokeneemmilta niin netin kuin parisuhteenkin saralla, että annatte neuvoja jos niitä suinkin löytyy, itseltä kun ne on täysin hukassa...Kaikkeen olen valmis, onnellista perhettä toivon takaisin!
Miehesi kuulostaa tyhmältä ja nyhveröltä jolla on (alemmuus?)kompleksi.
Tuskin tuo mikään viidenkympin villitys on?
Ehkä hän on kyllästynyt "erinomaisuuteesi" jos olet hänelle kehuskellut samoilla asioilla mitä täällä?
Ei mies halua kuulla kuinka uhrautuvasti ja ahkerasti olet tehnyt työtä perheen eteen paljon enemmän kuin hän itse.
Se on sitä "vitun natinaa".
Asiat tehdään tai ei tehdä, eikä niistä kalastella kehuja tai valiteta.
Hommien jakaminen onkin sitten kiinalaisempi juttu.
Se ei nyt kovin liity aiheeseen, mutta jos et esim. halua enää tehdä jotain, niin sano se suoraan mitenkään perustelematta.
Mies kyllä kysyy jos kiinnostaa.
Sohvalla runkkaaminen on merkki siitä, että jotain on todella pahasti vialla.
Miehesi inhoaa edes koskettaa sinua ja tiedän tunteen omakohtaisesti.
Se aiheuttaa kylmiä väreitä jos lähestyt metriä lähemmäs ja on olemassa mahdollisuus, että kyynärpäänne koskettavat.
Minä pidin tuolloin vaimoani narsistina joka ei antanut arvoa kenellekään muulle kuin itselleen. Ei edes lapsen etu mennyt sen edelle.
Siitä vihasta ei ollut ulospääsyä.
En tiedä olinko oikeassa vai väärässä, mutta ex:n puheita olisin minäkin voinut kommentoida kuten miehesi.
Jokaisesta sanasta olin aistivinani omakehun jota tietenkin pidin minun vähättelynäni.
Meillä ex oli se joka ei halunnut perheneuvolaan.
En oikein vieläkään tiedä millaisen lauseen olisin hyväksynyt ex:n suusta, sillä kaikki kuulosti omakehulta (mitä aivan erityisesti inhosin), haukkumiselta tai mairealta teeskentelyltä.
Perheneuvolaan voi mennä yksinkin.
Ehkä he osaavat sanoa mikä puhetavassasi inhottaa miestäsi?
Itse olisin kaivannut enemmän tekoja ja vähemmän puhetta.
Pääni tuntui aivan halkeavan ex:n puhuessa, eikä hän ollut koskaan hiljaa.
Joskus ihan oikeasti laskin sekunteja lauseiden välillä. Pahimmillaan pääsin seitsemään.
En tiedä paljonko puhut, mutta tekstisi ovat pitkiä...
Sen kyllä ymmärrän, sillä minäkin voisin kirjoittaa vaikka romaanin.
Jos olet puhelias, kokeile mykkäkoulua. Toimi silti aivan normaalisti.
Ota seksiä puhumatta sanaakaan, älä ruinaa. Sitä miehesi saattaa jopa toivoa.
Mielipiteitäsi hän ei selvästikään juuri nyt halua kuulla.
Enempää en osaa neuvoa (arvailla), mutta sen tiedän, että jonkin on muutututtava totaalisesti.
Jatka kirjoittelua, mutta tee se salaa. Kukaan "tosimies" ei anna tälläiselle mitään arvoa.
Onnea ja mnestystä yrityksellesi!
Kiitos niistä asiallisista vastauksista! Asiattomien kirjoittajille osanottoni, ette selvästikään ole vielä selvinnet omasta erostanne... tsemppiä kuitenkin!
Eron ajatteleminen on kauheaa! Millaiseksi elämä muuttuu 20 vuoden yhteiselon jälkeen? Mielessä pyörii elämä silloin ennen vaimoni tapaamista, en haluaisi palata tuohon aikaan! Onnettomana ja yksinäisenä sitä kulki joka viikonloput ympäriinsä seuraa etsimässä. Sitähän se loppujen lopuksi on, vaikka moni väittää esimerkiksi tanssipaikoilla kulkevansa vain "harrastuksen vuoksi".
Onneksi minulla ei ole ollut tapanani juoda suruuni. Vaikeat ajat tässä on tulossa. Tiedän kyllä, etten ole yksin. Jonkinlaista lohtua sitä kaiketi haluaa hakea kohtalotovereiltaan...
Itselläni ero kesällä, 20 vuoden jälkeen.
Kyllä se elämä tuntui loppuvan siihen,
päivät menevät kuin sumussa, vailla merkitystä.
Menetyksen tuntee vasta kun se on totta, jokainen
omalla tavallaan. Eksällä uusi 'ystävä', kuten
asian halusi kauniisti ilmaista, valmiiksi kat-
sottuna.
Mitään isompaa syytä ei eroon tarvittu, riitti
se klassinen ' vain yksi elämä elettävänä'.
Haluaako enää aloittaa kaiken alusta, täysin
tyhjästä, usko ei siihen riitä, ainakaan minulla.
vasta eron jälkeen. Minä olin meistä se, joka halusi erota. Exmies ei olisi halunnut sitten niin millään. Ahdistaa vieläkin, kuinka pitkitin eroa kolme vuotta (ex ei olisi saanut sitä vielä sillonkaan aikaiseksi). Toisaalta voi olla niin, että juuri sen takia tuntuikin, että elämä vasta alkaa, kun vanhaan oli niin totaalisen kyllästynyt eikä se enää vastannut alkuunkaan tarkoitustaan; kumppanuutta ja läheisyyttä (niin henkistä kuin fyysistä). Näin jälkeenpäin ajatellen "meidän perhe" oli alusta lähtien minä ja lapset. Ex saapui paikalle silloin kun hänellä sattui olemaan töiltään aikaa. Kunnes viimein keksi laittaa yrityksensä meidän kotiin pystyyn, vaikka sitä rajusti vastustin. Siten hän oli alituiseen paikalla, mutta hyvin harvoin kuitenkaan (henkisesti) läsnä. Kiukutteli lapsille ja vaati edelleen, että "saan" hoitaa kotityöt kuten ennenkin. Tottamooses niitä silloin mieluummin yksin teki, kun hän oli aina poissa. Kun hän asettui kotiin tyrannisoimaan kaikkien vapaa-aikaakin (illat viikonloput ml) niin siitä lähti suhteemme loppusuora.
Kerroin vain esimerkin miten eroon voi päätyä ;). Sinun tilanteesi on varmasti aivan toisenlainen. Ehkei mietteesi siitä, että olet jotenkin tukahduttanut vaimosi liiallisella yhdessäololla ole kuitenkaan ihan tuulesta tempaistu. Itseään voi lohduttaa kuitenkin esimerkiksi sillä, että jatkuva poissaolokin on pahasta, ellei se sitten satu tyydyttämään molempia.
Sille ei mitään voi kun nainen päättää lähteä.
Siinä ei auta perheneuvolat eivätkä mitkään.
Muutaman viikon minäkin olin aivan maassa, mutta sitten huomasin, että elämä onkin HUOMATTAVASTI HELPOMPAA!
Kohta löysin uuden kumppanin joka tuntuu olevan kotoisin eri planeetalta kun on NIIN IHANA!
Elämä toki muuttui, eikä se kunnon avioliittoa korvaa, mutta huonon kylläkin.
On hellyyttä ja läheisyyttä 24/7.Seksikin lisääntyi pyöreästi satakertaisesti. Pari kertaa vuodessa tuntuisi nyt käsittämättömältä.
En tiedä millainen sinun vaimosi on, mutta arvaan, että minäminä-tyyppi.
Olenko väärässä?
Jos en, niin yhden neuvon annan; Valikoi uusi kumppanisi todella huolella sillä ex:n jälkeen jokainen tuntuu ihanalta.
Aikuisella iällä ei tarvitse kulkea naisia iskemässä, sillä naiset iskevät sinua!
Hyviä miehiä on harvassa, joten valinnanvaraa tulee riittämään.
Eivät ne kaikki naisetkaan mitään enkeleitä ole, joten ole varovainen ettet tee uutta virhettä.
Liiallista läheisyyttä ei ole jos kumppani on oikea!
Paarempaa loppuelämää!