tätä nykyaikaa..hypitään sängystä toiseen...
Olen varmasti tosi vanhanaikainen, mutta en koe menettäneeni mitään.
Olen elänyt avioliitossa ja minulla on lapsia. Nykyisin elän yksin lapsieni kanssa, en ole kuitenkaan yksinäinen.
Työkaverit ihmettelevät etten seurustele, olen fiksun näköinen ym..
Onko se todellakin jokin pakkomielle harrastaa yhden illan suhteita tai vaihtaa miestä...
En lähde kenenkään miehen matkaan tosta noin vaan, jos tapaan kiinnostavan miehen, mielelläni tapaan häntä muutamia kertoja ja katson ulkoisen puolen ja miten meillä muuten synkkaa noin muuten.
Ehkä jonain päivänä tapaan sen ihanan rakastavan miehen..Olen romantikko.
En etsi ketään, mutta koskaan ei tiedä.
Niin kauan vietän hauskoja hetkiä ystävien kanssa.
Olen varmasti tosi vanhanaikainen, mutta en koe menettäneeni mitään.
Olen elänyt avioliitossa ja minulla on lapsia. Nykyisin elän yksin lapsieni kanssa, en ole kuitenkaan yksinäinen.
Työkaverit ihmettelevät etten seurustele, olen fiksun näköinen ym..
Onko se todellakin jokin pakkomielle harrastaa yhden illan suhteita tai vaihtaa miestä...
En lähde kenenkään miehen matkaan tosta noin vaan, jos tapaan kiinnostavan miehen, mielelläni tapaan häntä muutamia kertoja ja katson ulkoisen puolen ja miten meillä muuten synkkaa noin muuten.
Ehkä jonain päivänä tapaan sen ihanan rakastavan miehen..Olen romantikko.
En etsi ketään, mutta koskaan ei tiedä.
Niin kauan vietän hauskoja hetkiä ystävien kanssa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Dont worry be happy!!
That is the solution.
Minä olen ajatellut ja ajattelen hyvin samalla tavalla kuin sinä. Mutta tarinani ei suinkaan ole onnellinen, koen menettäneeni ja paljon.
Menin naimisiin kymmenen vuotta sitten, samalla tavalla ajattelevan naisen kanssa. Arvostin hyvin paljon hänen itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan. Sitä, että hän ei etsinyt aktiivisesti itselleen miestä. Sitä, että hän oli onnistunut siirtämään läheisyyden tarpeensa eläimiin ja kummilapsiin. Sitä, että hän harrasti, opiskeli työn ohessa, vietti aikaansa ystäviensä kanssa. Ja ei harrastanut irtosuhteita, vaan odotti sitkeästi sitä oikeaa. Minulla oli tunne, että hän eli täyttä elämää ja että olin vihdoin löytänyt elämäni naisen.
Mutta jatko ei ollutkaan yhtä onnellinen. Menimme naimisiin, mutta me emme ikinä löytäneet toisiamme seksuaalisesti. Meillä ei ikinä tullut suhteeseen fyysistä rakkautta, ei seksiä eikä hellyyttä. Sain seksiä anelemalla, siinä ei ollut kahta halukasta ihmistä, ei intohimoa eikä iloa. Vihdoin tajusin, että elämä ei ehkä olekaan mustavalkoista. Että riippumattomuus voi olla myös kykenemättömyyttä läheisyyteen, että itsenäisyys voi olla myös uskalluksen puutetta ja että korkea moraali voi olla myös haluttomuutta.
Ja näissä ankeissa tunteissa olen, menen illalla nukkumaan omaan huoneeseeni, yritän tyydyttää omaa hellyyden antamisen ja saamisen tarvetta lastemme kautta ja yritän olla katkeroitumatta tästä selibaatista. Yritän ulkoilla, lukea ja unohtaa, että minussa on olemassa myös seksuaalinen puoli. Siinä onnistumatta.
en eläisi onnettomassa suhteessa, en edes lasten takia.
Itse erosin juuri siksi, eli en saanut sitä rakkautta ja läheisyyttä mieheltäni.
Kuitenkin hän nukkui vieressäni ja se ei ollut oikein.
Parempi "yksin", kun yksin olin.
Avioliittoni oli pettymys, se jättää jäljet.
Joten nyt elän lasten kanssa, jos ja kun tapaan
miehen joka on kiinnostunut minusta ja minä hänestä, aion todellakin pitää hänestä "huolta".
Niin, lasten takiahan minä tässä suhteessa vielä olen! Olen ajatellut, että haluan kantaa vastuuni lapsistani. He ovat kuitenkin elämäni tärkeimmät ihmiset.
Mutta samalla en ota vastuuta itsestäni, tiedän sen. Joka ilta minua ahdistaa mennä nukkumaan yksin omaan huoneeseeni, aivan joka ilta mietin että ero olisi sittenkin parempi. Olisin paljon mieluummin yksin kuin tällaisessa suhteessa ja siinä ajattelen samalla tavalla kuin sinä. Mutta olen jotenkin pelännyt tuottaa lapsilleni tuota erosta aiheutuvaa tuskaa.
Ehkä minulla on jotenkin vääristynyt kuva traumoista, jotka lapselle tulevat vanhempien erosta. Ehkä kuvittelen että ne ovat suurempia kuin ne oikeasti ovatkaan. Ehkä ne traumat liittyvät jotenkin myös siihen, häviääkö toinen vanhempi lapsen elämästä kokonaan vai onko hän edelleen elämässä mukana vaikka asuukin muualla. Nämä kysymykset ovat minulle hyvin vaikeita ja en tiedä niihin vastauksia!
En ehdota mitään puolesta,enkä vastaan-ajattelin vain,että millaisena lapset näkevät suhteenne?Kuinka he oppivat hellyyttä,kun huomaavat ettei sitä isällä ja äidilläkään ole?
Voittehan sitä hellyyttä lapsillennekin jakaa,mutta eivätkö he näe läpi-onko sekään aitoa?Lapsista tulee aikaa myöten tunnevammaisia-hekään eivät osaa rakastaa,ketään.
Mikä on se tapa,jolla hemmottelette lapsianne-onko se sitä,että lahjotte monenlaisin tavaroin,vai sitä että keskustelette heidän kanssaan ja halitte yms.?Jos aikuisten välisestä suhteesta puuttuu hellyys yms.niin miten sitä voi antaa lapsellekaan?
Olen eräässä liitossa huomannut kyseisenlaisia piirteitä(makuuhuone-asioista en tiedä),mutta perheen äiti on todella kylmäkiskoinen-aina kun siellä kyläilee,ei saa paljon sanaa suustaan,saatikka hymynhäivää..lapset on tosiaan lahjottu jne.ja kyllä oikeastaan naamastakin näkee...mitä se Junnu Vainio aikoinaan lauloikaan...että semmosta..tee itse päätelmät...
Tilanteemme ei ole tuollainen! Me kumpikin vanhemmista olemme suhteessamme lapsiimme hyvinkin rakastavia ja lämpimiä. Luemme heille, leikimme, halaamme, olemme heidän kanssaan ja välitämme heistä aidosti. Olemme hyvin koulutettuja, meillä on "hyvä" koti ja me olemme vaimoni kanssa kavereita.
Se tässä onkin uskomatonta, me olemme vaimoni kanssa vain kavereita. Elämme sulassa sovussa ihan niin kuin sisar ja veli, hoidamme yhdessä kodin ja lapset, mutta täysin ilman seksuaalisuutta. Me emme halaa toisiamme, emme suutele, emmekä harrasta seksiä. Se tässä onkin kaikista uskomattominta. Jos otan seksuaalisuuden puheeksi, siitä tulee riita. Jos en siitä puhu, olemme sulassa sovussa. Tuo kaava on noin yksinkertainen.
Itse asiassa olen halunnut uskotella itselleni ja vaimoni on vakuutellut sitä minulle, että kaikissa parisuhteissa elämä on jotain tämän suuntaista. Vaimoni on vuosikaudet kertonut minulle juttuja tuttavistaan, jotka rakastelevat pari kertaa vuodessa. Vain rakastelutilastot ovat kertoneet minulle jotain toista ja niiden näkeminen on herättänyt minussa suuren katkeruuden tunteen. Näin epärealistisessa maailmassa minä olen elänyt. Nyt olen vihdoin havahtunut todellisuuteen. Eihän tämä ole ollenkaan normaalia, että suhteesta puuttuu seksuaalisuus. Ja että se ei ole ollenkaan epänormaalia, että sen näkee naamasta...
ihan samaa eli lasten takia pakko olla saman katon alla.
Sinun kannattaa miettiä asiaa..
Ennenmmin on epänormaalia elää avioliitossa ilman seksiä.
Normaalin ihmisen se ajaa äkkiä ns.vieraisiin.
Ota itse selvää mikä on normaalia liitossa.
Mieti myös mitä haluat ja haluatko elää elämäsi noin!!!!!!!!!
Elämä on aika harmaata pitää pelkästään kulisseja yllä....
Niin, kyllähän minä kaikista mieluiten eläisin suhteessa,
johon kuuluu myös hellyys, intohimo ja seksuaalisuus.
Seuraavaksi mieluiten eläisin yksin ja vasta viimeisenä tällaisessa
suhteessa kuin nyt olen.
Erossa minua kalvaa tunne, että aiheutan lapsilleni trauman. Toinen
pelko on, että elän yksin loppuelämäni. Tällaisia "vanhoillisia" arvoja
kannattavia ihmisiä kun on niin vähän. Kyllähän sen näkee tästä sinunkin
aloittamasta viestiketjusta. Eipä tästä aiheesta kovin vilkasta keskustelua
herännyt... joten vaikeaa tulee olemaan!
Lapsille siitä tuskin tulee traumaa, jossain vaiheessa lapsesi alkavat ihmetellä miksi äiti ja isä eivät halaile, suukottele toisiaan..
Vaikeata on aina jollakin tavalla. Tässä elämän vaiheessa,kuten aloittamassani viestissäni mainitsin, nautin elämästäni yksin lasteni kanssa.
Viihteellä käyn todella harvoin.
Ei ole tarvetta nyt minkäänlaiseen suhteeseen.
Olen nuorena sitoutunut ja koen tämän vapaana olemisen nyt nautintona.
En murehdi tulevaa.
Ainoastaan ihmettelen nykypäivän nuorten seksielämää.
Kyllä minäkin olen aika ihmetyksellä seurannut nykypäivän nuorten seksielämää. Mitähän tuostakin voi seurata?
Minusta rakkaus ja seksi kuuluvat yhteen. Niin, että kerrallaan on vain yksi ja sama henkilö, jolle noita asioita osoitetaan. Se on puoliso, joka on samalla myös kaveri ja seksikumppani. Mielestäni vain silloin parisuhteelta voi saada sen, mitä se parhaimmillaan voi tarjota. Eli aitoa turvallisuutta ja välittämistä.
Minä en ole täällä hakemassa seksiseuraa tai uutta puolisoa. Sellainen ei ole minua varten, haluan erota rauhassa ja alkaa uuteen suhteeseen sitten, kun sen aika on. Ystävyyden kanssa on tietenkin toisin. Minusta on ollut kiva keskustella kanssasi kun tiedän, että me ajattelemme näistä seksihurjasteluista samalla tavalla!
Miten sattuikin muukalainen, että kirjoituksesi muistutti samantyylistä elämää jota itse elin.
Minullekin oli tärkeää se että lapset vaan voi hyvin, vaikka mulla itsellä ei ollut mitään.
Itkin monet yöt sitä kuin epätoivosessa tilanteessa oli, kun en kokenut sitä hellyyttä,rakkautta saati sitten seksiäkään.
Otin askeleen kuitenkin uuteen elämään, eli erosin. Helppoa se ei ollut ja uuden elämän aloittaminen tällä iällä on vaikeempaa...on löydettava uudet kaverit, uusi alku miten jatkaa eteenpäin. En ole hakenut uutta, ajattelen vaan et kait sellainen tulee jos on tullakseen. Ex-mieheni rynnisti uuteen suhteeseen heti, se teki kipeetä, nähdä kun hän toi uuden esille lapsille vaikka eroamme ei ollut vielä vahvistettukkaan.
Sen olen vaan huomannut että enää minun ei tarvi hakea sitä hyväksyntää muualta, saati mitään irtojuttujakaan. Saan olla ihan tällainen, kun olen. Tietysti kaipaan läheisyyttä,kosketusta mitä jokainen meistä kaipaa.
Menipäs jaaritteluksi..mut se mitä haluan sulle sanoa, niin tee niin kuin sydämmesi sanoo...älä kuuntele muita. Jaksamisia =))
Tiedän, että uuden elämän aloittaminen tulee olemaan minulle varmasti tuskaa. Kaikki tuttavamme ovat perhetuttuja, ja uusien kavereiden löytäminen ei todellakaan ole helppoa tässä iässä (36 v).
Jotenkin minulla on takaraivossa pelko, että joudun erossa lopulta ojasta allikkoon. Tilanteeseen, jossa asun yksin, en löydäkään uusia kavereita ja mikään ei muutu. Käyn edelleen yksin konserteissa, taidenäyttelyissä, teatterissa. Ulkoilen edelleen yksin, luen edelleen yksin ja nukun edelleen yksin. Aivan niin kuin nytkin, erona vain se, että vietän koti-illatkin yksin ja että olen tuottanut trauman lapsilleni. Tätä asiaa olen pohtinut viime aikoina paljon!
Kerrotteko minulle, kuinka löysitte uusia kavereita eronne jälkeen? Otitteko jonkun uuden harrastuksen vai miten?
Mulle itselle se on ollut vaikeaa, löytää uusia kavereita, kuten sanoinkin et tässä iässä(38) ei ole helppoa. Mulla on kuitenkin sisarukset lähellä jotka on auttaneet minua eteenpäin, olen aika paljon reissaillut lasten kans viikonloppuisin. Se on avartanut maailmaani ja olen oivaltanut sen että ne hetket jotka kävelen yksinäni tai nukun yksinäni...on ollut minulle tärkeää. Sillä nyt osaan arvostaa hyvää parisuhdetta ja mitä voisin tehdä toisin. Tällä hetkellä en harrasta mitään erityistä, aikani menee lasten kans ja töissä.
Mikäli sinun sydämmesi on avoin kaikille asioille mitä teet vaikka teksitkin sen yksin, on kuitenkin parempi kun olla suhteessa joka ei anna sulle mitään.
Ja muista et ole yksin..olenhan minäkin olemassa ;-))
Puhuit siitä, että osaat arvostaa parisuhdetta ja että tekisit asioita toisin. Niin minäkin tekisin asioita toisin, moniakin!
Tämä liitto on ollut minulle kyllä varsinainen koulu. Ehkä tärkein ymmärtämäni asia on jatkuvan vuorovaikutuksen tärkeys. Se, että mitään asioita ei yksinkertaisesti saa jättää puhumatta ja selvittämättä. Mitä vaikeammasta asiasta on kysymys, sitä tärkeämpää sen selvittäminen on ja sen minä olen tajunnut.
Myös puolisoiden keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen merkitys on avautunut minulle aivan uudella tavalla. Jotta hankalimmatkin asiat voitaisiin selvittää, on luottamuksen ja kunnioituksen oltava kunnossa. Niin, että ne asiat eivät tule takaisin sitten seuraavassa riidassa.
Olen ollut katkera näistä selibaattivuosista vaimolleni. Mutta siitä huolimatta nämä vuodet eivät todellakaan ole menneet hukkaan!
Tällainen suhde jättää aika syvät jäljet ja en voi kuvitellakaan, että heti suhteen loputtua rientäisin uuteen suhteeseen, saman katon alle asumaan jonkun toisen naisen kanssa. Ystävyydestä se lähtee, vuorovaikutustaitojen opettelusta, yhteisestä tekemisestä.
Jos haluat, voimme kyllä kirjoitella joko täällä tai sitten vaikka sähköpostilla!
Vaikutat hyvin ajattelevaiselta ihmiseltä ja oikeassa olet siinä suhteessa, että ei anna periksi. Sitten kun niistä vaikeudestä pääsee, mitä teilläkin on, uskon et liittonne kestää pitempään.
En minäkään kadu sitä että tuli oltua 11v avioissa, olihan se osaksi hienoa aikaa. Mutta en voi enää ajatella menneisyyttä vaan ajatella tulevaisuutta, mitä lie se tuo tullessaan.
Oletteko te puhuneet koskaan tuosta teidän ongelmasta ja voiko sille tehdä jotain??
Ajattelin vaan ettet ihan katkeroidu elämäsi suhteen.
Toki voin kirjoitella täällä tai sähköpostiakin...
ihan miten vaan on parempi ;-))
Jotenkin vain tuntuu, että nämä ovat aika henkilökohtaisia asioita kirjoitettavaksi internetin keskustelupalstoilla, joten voisimme kirjoitella sähköpostilla. Tulisipahan ainakin muuta ajateltavaa kuin tämä kurjuus.
Minä olen nyt pari päivää työmatkalla, voisimme aloittaa kirjoittelun viimeistään sitten. Voisimme avata sähköpostiosoitteet vaikka luukku.comista tai hotmail.comista!
sitten kun ehdit: [email protected]