Tänään on kulunut 10 kk siitä, kun koko elämäni romahti.Sin vistin "Poikani on kuollut". Vieläkin jotenkin käsittämätön asia. Poikani nimi hautakivessä. Ikinä en saa enää mitään kanssasi. En ainakaan tässä elämässä. Kuolit liian nuorena 33 v 9 kk 6 pv. Elit kuitenkin kokonaisen elämän, oman elämäsi.
Tässä kohtaa erkanivat tiemme, tässä elämässä se
tie, jonka samimme yhdessä kulkea
En ottanut koskaan mitään itsestään selvyytenä
Kaipaukseni tuntuu kuitenkin kipuna rinnassani
Olet oleva aina osa minua
Niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä
Enkeli vieköön terveiseni sinulle
Olet ikuisesti oleva osa minua
Äitisi
Tässä kohtaa erkanivat tiemme, tässä elämässä se
tie, jonka samimme yhdessä kulkea
En ottanut koskaan mitään itsestään selvyytenä
Kaipaukseni tuntuu kuitenkin kipuna rinnassani
Olet oleva aina osa minua
Niin kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä
Enkeli vieköön terveiseni sinulle
Olet ikuisesti oleva osa minua
Äitisi
Vastaukset 9
Vanhimmat
Alkoi itkettää. Ei voi ymmärtää miksi toiset menevät niin aikaisin sinne taivaan kotiin. Mutta ihmiselämä on lyhyt, kohtaamme taas pian rakkaamme jälleen. Luulenpa että sillä puolella on onnellisia tavallisia ihmisiä, ja me murehditaan vaan täällä. Jotkut ehkä "näkevät" rajan tuolle puolen, sielun silmillä, sydäelläkin.
neljä vuotta vanhemman pikkuveljeni myös 10 kuukautta sitten.
Kaipaus ja ikävä on käsin kosketeltavaa.
Joulun tulo ahdistaa. Tuntuu, ettei halua laittaa joulua. Tuntuu siltä, ettei ole mitään syytä juhlistaa sitä. Haluisin mennä kauas pois näistä maisemista, johonkin, missä hänen poismenonsa ei olisi koko ajan mielessä.
On niin paljon ihania muistoja yhteisistä jouluista.
Jotenkin mieleen tulee sallainen ajatuskin, kuin lohdutuksena, että hänen on nyt parempi olla.
Hän oli täällä niin paljon kokenut kärsimystä, että nyt uskon hänellä olevan niin ihanaa, että hän ei tänne haluaisi takaisin.
Ensiksikin otan osaa suureen suuruusi lämpimien halausten kera.Olen tosi huono kirjoittamaan enkä tiedä miten tämän kaiken aloittaisin,voin vain kuvitella miltä sinusta nyt tällä hetkellä tuntuu vaikka jokaisella on oma tapansa käsitellä suruaan.Minun veljeni kuolemasta tuli nyt 11.10 kymmenen kuukautta,hän oli vasta elämänsä alussa vasta 16v ja kaikki näytti että kaikki olisi hyvin mutta viime joulukuusa sain puhelinsoiton joka murensi koko minun maailman hän oli päättänyt itse elämänsä.Ja kaiken piti olla hyvin,kaiken...Ei mitään merkkiä mistään..Kamppailen tällä hetkellä oman jaksamisen kanssa,ikävä on suuri,ei voi enää nähdä ei koskettaa ja kertoa kuinka rakas hän oli,vaikka hän kyllä tiesikin sen.Pelottaa joulu ja ensilumentulo kaikki tulee mieleeen ei vaan voi vielä tajuta että hän on poissa.Ikävä on vaan niin suuri ja tuska joka tuntuu että se ei helpota koskaan,tämä aika joka lähestyy kun hän meni pois tuntuu niin tuskaiselta että ei voi vaan käsittää,miksi kävi näin..Toivon sinulle paljon paljon voimaa ja jaksamista
Kiitos sinulle Suurisuru. Karin ja Suru n, niin snomattoman vaikeata on käsittää sitä, että emme enää saaneet pitää näitä rakkaitamme. Olen täällä kirjoitellut ja lukenut kaikki nämä 10 kk, olette tukeneet minua niin suurenmoisesti. Aina olen lohtua saanut toisten ajatuksista. Jollakin voi olla sellainen näkökulma suruun ja kuolemaan, mitä en itse ole tullut ajatelleeksi.
Joulua en pysty laittamaan, siinä ei ole enää mitään mieltä. Pelottaa koko joulu.
Olemme tilanneet etelän matkan ja jos elämä menee suunnitelmien mukaan, niin olemme Uudenvuoden yli poissa. Ymmärrän kyllä, että ei tätä surua pakoon pääse,mutta ympäristön vaihdos auttaa jaksamaan toivottavasti. Ei enää ikinä mitään kinkun paistoa, vieläkin kinkun hajun tunnen sieraimissani, kun olin sitä viime jouluksi valmistamassa ja kaksi poliisia tuli ovelle kertomaan poikani kuolleen.
Tuo, mistä kerrot suurisuru, että koskaan et voi enää tehdä mitään veljesi kanssa, on juuri se, mikä tekee kaiken niin vaikeaksi. Sitä pitää nyt opetella koko loppuelämänsä, ei koskaan enää mitään.Se viiltää välillä niin syvältä.
Näillä rakkaillamme oli lyhyt elämä täällä maan päällä, mutta ihan oikeasti minäkin ajattelen, että kenties poikani onkin nyt paremmassa paikassa jossakin, missä ei näitä maallisia murheita ole. He eivät vanhene koskaan ja he jättivät meihin sydämenmuotoisen jäljen. Jaksakaa kaikki, sitä toivon teille.
yhdessä minun kanssani kokeneet elämän suurimpiin asioihin kuuluvan menetyksen.
Rakkaan poismenosta on jäänyt jäljelle reikä sydämeen, murhe ja ikävä.
Minäkin olen saanut tukea ja lohtua tiedän sanoistanne. Kiitos niistä!
Violalle toivon lempeää joulua kaukana täältä.
Omat vanhempanikin jättivät kotimaan kamaran, kun heidän poikansa kuoli juuri joulun alla. Oli varmasti helpompi hengittää vieraassa maassa, pois
surun luota.
Kun menetin Rakkaan Esikois Poikani toukokuussa ja tänne palstalle löysin, niin Sinun kirjoituksesi olivat ne jotka huomioni ensin kiinnittivät.
Varmasti ymmärrät ettei minulla ole Sinulle sanoja,
-mutta lujasti Sinua rutistan!!
Kiitos sinulle sanoistasi. Enkelipoikamme näkevät meidät, vaikka itse emme pysty heitä enää täällä näkemään.
Luen juuri Ritva Fagerströmin kirjaa "Portti elämän jälkeen", aihetta käsittelevät kirjat ovat kuin tippuneet käsiini poikani kuoleman jälkeen. Kirja on kirjoitettu 1996 ja ei voi kuin ihmetellä, miten paljon siinä kirjoitettuja asioita on jo tapahtunut kaikkialla maailmassa.
Yksi kirjan keskeinen viesti on juuri se, että kuolemaa ei oikeasti ole, siirrymme vain sinne, mistä tulimmekin. Kirja puhuu paljon myös positiivisten ajatusten, positiivisen energian luomisesta ihmisten kesken. Kuinka paljon hyvää saisimme aikaan, kun luomme positiivista energiaa ympärillemme.Koetan lähettää sellaisia hyviä ajatuksia sinulle nyt, kun olemme kohdanneet tällä surun tiellä. Oikein paljon voimia sinulle
haluaisin jutella, miten poja kuolemasta voi selviytyä.
Isäni kuoli hyvin nuorena. Hyvä, sillä hän ei ollut onnellinen, myös äitini kärsi.
Yksi lapseni, leikki-ikäinen, kuoli 10 vuotta sitten. Ilman mitään syytä, terve lapsi. Hyväksyin asian koska siinä oli jotain hyvin pyhää.
Paljon vaikeapaa oli kestää se, että vain vähän ajan päästä kuolemasta, juuri ennen seuraavan lapsen synnytystä lasteni isä jätti perheemme yksin, hylkäsi lopullisesti. Pahinta tuskaa aiheutti yksinäisyys, se että on ihan käytännön asioissa avuton pienen vauvan kanssa - ja se että vanhin lapseni kärsi suunnattomasti isänsä menetyksestä, juuri veljensä menettäneenä.
Tästä selvisimme hengissä. Runsas pari vuotta taistelimme lasten kanssa, vauvalle jäi raskaudenaiaisesta stressistäni sairaus, onneksi ei kauhean vakava.
Sitten löysin uuden miehen - samalla menetin kuitenkin kuin noiduttuna vuosiksi työpaikkani jossa olin ollut todella kauan ja menestynyt hyvin. Tässä liitosssa koin köyhyyden ja mielisairauden.
Tein kaikkeni ja enemmänkin, menetin ison osan omaisuuttani - ja epäonnistuin mieheni auttamisessa. Jouduimme taas äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen lasten kanssa, kannattelin jälleen yksin ihan kaikkea. Rahavaikeudet olivat musertavia.
Sitten paloi kotini, äitini siellä mukana, oli lähellä ettei toinenkin lapseni kuollut.
Ystäviä minulla ei juurikaan kaiken tämän jälkeen ole, ei kai kukaan keksi mitään sanottavaa :) Tai ehkä he kokevat että heidän omat murheensa näyttävät pieniltä minun murheideni rinnalla, eivät halua nähdä sitä - että heillä menee sittenkin aika hyvin?
Ihan kaikkea en kertonut edes tässä. Haluan vain sanoa, että raskaimpia eivät ole olleet perheenjäsenten kuolemat, dramaattisetkaan. Raskainta on ollut yksinjääminen, hylätyksi tuleminen, se että ystävät jättävät yksin sellaisen, jolle tapahtuu ikään kuin 'liian paljon' pahaa. Ihmiset ovat hyvin taikauskoisia, pelkäävät. Ja se joka kärsii menetysten sarjoista, vaikka hän olisi kuinka reipas ja elämänhaluinen, sellainen on ystävilleen kuitenkin taakka.
Sukuakaan ei meillä ole, mummot ja ukit kuolleet aikoja sitten. Jos minä en jaksa ei lapsille (niille jotka vielä elävät) jää mitään eikä ketään. Pysyttelen siis hengissä, vähintä mitä voin tehdä :)))