uraauurtavan ja aikanaan Elgarin oratorion Gerontiuksen unen, kardinaali Newmanin tekstiin, varjossa moderniksi englantilaiseksi musiikiksi mielletyn orkesteriteoksen Appalachian lyhyempi varhaisversio päättyy patrioottisiin jenkkiläisiin marsseihin ja sotilassoittokuntien kantarepertoaariin kuuluvine paraatirenkutuksiin kun se lopullisessa versiossaan 40 minuuttisena järkäleenä orjalaulun
muunnelmiin pohjautuneena kantaa riemukkaaseen loppuhuipennukseensa yltyneenä gospelina; O honey i am going down the river in the morning,hee hoo hee hoo, going down the mighty river sädehtivässä apoteoosissaan. Kaikkiaan 4 kevytystä joista taiteellisesti lyömättömin on Beechamin 1937 taltiointi mononakin sähköistävän intensiivisessä otteessaan kun Barbirolli lankeaa ehkä hiukan liian laahaaviin ja verkkaisiin tempoihin jossain suhteessa soinnillisesti uhkeampanakin tulkintanba hyvin mollivoittoisen nostagisesti virittäytyneessä mutta affekteiltaan äärimmäisenb kontrastoivassa vapaaseen ja avoimeen muunnelmamuotoon sävelletyssä brittiläisen sinfonisen kirjallisuuden vuosisadahn vaihteeseen integroituvassa merkkiteoksessa joka heijastelee vain yhtä puolta deliusin kaleidoskooppimaisesta taiteesta semminkin kun hän oli mitä epäsentimentaalisimmin ajatteleva säveltäjä toisin kuin ystävämme Sibelius.
Tiedättekö että absoluuttisessa musiikissa, jota esim. sinfonia ilman ohjelmallista sisältöä edustaa, informoijan ja informoitavan välinen yhteys kaihtaa juuri siksi kaikkea laskelmointia ja analyysiä, että se ei välitä mitään ei-musiikillista semanttista sisältöä.
Musiikilla on siis täysi tehonsa ilman tekstiäkin koska se pystyy ilmaisemaan kaikki inhimilliset intohimot ja affektit omin keinoin paljon nopeammin kuin sanat jotka ovat siihen liitetyt ja siksi säkeiden täytyy pysyä alisteisessa asemassa ja suhteessa musiikkiin eikä niistä saa tehdä pointtia vaikka niiden myötä tarjoutuvat niiden, intohimojen kohteet ja motiivit.
Eikä mainitsemasi teos ole suinkaan helppoa tonaalista musiikkia vain siksi että että sen lait eivät ole niin tarkkaan säädetty kuin dodekafoniassa, joka toitottaa logiikkaansa olemassaolonsa oikeutuksen orgaanisella todisteella, joka mistä tahansa klassisen aikakauden sinfoniasta kolmisointuharmoniikasta sävellajkeskisessä sointusysteemissään lukuunottamatta puuttuu mutta sisältäen elementin joka ei ole täysin toteen näytettävissä jossain määrin kätkettynä ja alitajuisena
Bagdadin veijareiden baletti ja sotilaiden kuoro Deliusin tilapäistyönään säveltämästä näyttämömusiikista James Elroy Fleckerin arabialaiseen näytelmään ylsi aikansa jymymenestykseen 281:llä esityskerralla Hänen majesteettinsa kuninkaallisessa teatterissa 1923, joiden lukuisista numeroista pari emsin mainittua ilmentävät vuoroin maskuliinista uhoa ja pisteliästä ironiaa valloittavassa melodisessa charmissaan ja nokkelassa prosodiassaan ja tekevät vastustamattoman kiihkeässä ja groteskissa epätyypillisen deliaanisessa rytmisessä draivissaan häikäisevän vaikutuksen muotokieleltään häilyvämmmin aistillisen impressionistisiin mestarin teoksiin tottuneelle kuulijalle äärimmäisen kontrastoivassa jännitteessään vapaasti muokatun näytelmämusiikkisarjan naiskuoronumeroiden ja III-näytöksen alkusoiton haaveellisuuteen saakka vajoavaan, tunteikkaan aistilliseen ja eroottiseen, unelmoivien harmonioiden utuverhon sointihurnioon pitkitetyn kuolon kulkueen viiltävään ja pysähdyttävään traagisuuteen.
Koska oopperassa emme tietenkään voi irrottaa musiikkia siitä kontekstista ja teemasta, jota sen on määrä palvella, niin kernaasti kuin sen usein tekisimmekin lienee oopperasta nauttiminen sen luonnollisessa ympäristössä parhaan irtisaamiseksi mitä sillä on taidemuotona musiikkidraamana ja yleistaideteoksena tarjottavanaan enemmän kuin suotavaa, kun eleet ja liikkeet eivät ole sattuman varaan jätetyt vaan tarkoin musiikin määräämät wagnerin myöntäessä myöhäisemmissä teoksissaan vielä suuremman sijan pantomiimille antaen näin todistuksen siihen Schopenhauerin musiikillismetafyysiseen väittämään että sanakieli on vihamielinen jokaiselle aidolle soittotaiteilijalle väkivaltaisena ja vieraana lisänä joka ei yleensä edistä musiikin nautittavuutta. Ja siksi on parempi tajuta musiikki puhtaana mikä tuntuu tietysti paradoksaaliselta väitteeltä musiikkidraaman olemusta ajatellen jossa kaikki taiteet ovat sulautuneet yhteen musiikin seuratessa draaman jokaista vivahdetta.
Saadessani kunnian kuulla Deliusin orkesterikoloriitissaan hehkuvan varhaisen musiikkidraaman Koanga, jossa Voodoo-rituaalien ilmentäminen musiikin keinoin draamallisessa näyttämöteoksessa luo suggestiivisessa voimassaan jo sinänsä kiehtovan elementin multi-tekstuaalisilla alluusioillaan ja tunnelmiltaan hyvin vaihtelevan teoksen karakteristiikkaan ja ilmaisurekisteriin aineettoman henkisessä ja ajattomissa tunnelmissaan hypnoottisessa vaikutuksessaan kuulijaan, tulenlieskoihin pirskotetun uhrien veren auki viillettyjen pappien käsivarsista Voovoo-seremonioita palvelevan villin tanssirytmin säestämänä kliimaksissaan.
I-näytökseen sisältyy muiden muassa kohottavan kauniita ensemble-numeroita, harvinaisia Deliusilla, ja II-näytöksessä kuulemme Koangan ja Palmyran hääseremonioissa tuon klassikoiden klassikon, jo Florida-sarjan Daybreak-osasta tutun Kreolitanssin La Calindan, jonka tässä versiossa soolo-ja kuoroäänet ovat kuin ylimääräinen kudelma muutoin itseriitoisessa orkesterikudoksessa muodostaen huomiota herättävän kontrastin oopperan tumman grandioosille draamalliselle yleisilmeelle, jota luonnehtii lisäksi kuoron aiempaa suurempi rooli säveltäjän näyttämöteoksissa..
Koangan ja Palmyran laulusoolot lienevät oopperan kauneinta ja koskettavinta antia sydäntä riiopaisevassa, satuttavan ekspressiivisessä emotionaalisessa hehkussaan. juuri kukaan muu säveltäjä Schubertia lukuunottamatta ei synnytä minussa oopperoillaan samanlaista tunnetta ja intohimoa kuin Delius..
Tuskin koskaan aiemmin Deliusin näyttämönerolle oli suotu luoda ja kirjoittaa näyttämölle yhtä kontrastoivista ja tunnelmiltaan vastakkaisista draamallisesti karakterisoivista aineksista punottua draamaa siten kuin Hassanissa, lähemmäs 300 esityskertaa hänen majesteettinsa teatterissa saaneena aikansa menestysteoksena, hittinä, nauttien huomattavaa suosiota englantilaisen yleisön keskuudessa vaikka edes itseoikeutettuna delius-auktoriteettina mielletty Beecham ei sitä luultavasti 26 nroa käsittävässä kokonaismuodossaan tiettävästi koskaan levyllä julkaissutkaan, vaan tyytyi valikoivaan, 10:stä erilaisesta numerosta koottuun vapaasti mukailtuun ja muokattuun sarjaan, jossa säveltäjänsä kaikkein tunnetuin yksttäinen sävellyksensä, lumoavan kaunis, herkin siveltimenvedoin piirretty serenadi kuullaan 2:sti, viulu-ja alttoviulusooloille sovitettuna, Serenadissa tenorille ja orkesterille on sitä hienostunutta ja herkkää lyyristä sointihurmiota ja melodista sulokkuutta, jota hän osasi loihtia tämän kaltaisiin toivotuksiin..
Serenadin nauttiman suosion ohella Hassanin loppukuorosta tuli aikanaan hyvin tunnettu ja soitettu numero, joka oli yleisön pyynnöstä esityksissä usein toistettava, vaikka Beecham huomauttikin sen kuoron laulaman loputtomasti toistuvan fraasin we take the golden road to Samarkand herättävän epäilyksiä heidän todellisista tarkoitusperistään ja aikeidensa ehdottomuudesta kyseenalaistaessaan draamallisen uskottavuutensa alituiseen tautologiaan, joista v. 1955 versio on kaikkein onnistunein taltiointi.
Kieltämättä tuo varhaisempi 30-luvulla äänitetty finaalikuoroversio vaikuttaa tahattoman koomiselta ajoittaisesta antiikkisesta äänitysteklniikasta johtuvasta vääristyneestä sointiuvastaan 50-luvun taktioinnin ideaalisempaan sointipuhtauteen verrattuna joidenkin rytmisoittimellisten poikkeavuksien ja niiden välisen balanssin sekä dynaamisten korostusten lisäksi.
muunnelmiin pohjautuneena kantaa riemukkaaseen loppuhuipennukseensa yltyneenä gospelina; O honey i am going down the river in the morning,hee hoo hee hoo, going down the mighty river sädehtivässä apoteoosissaan. Kaikkiaan 4 kevytystä joista taiteellisesti lyömättömin on Beechamin 1937 taltiointi mononakin sähköistävän intensiivisessä otteessaan kun Barbirolli lankeaa ehkä hiukan liian laahaaviin ja verkkaisiin tempoihin jossain suhteessa soinnillisesti uhkeampanakin tulkintanba hyvin mollivoittoisen nostagisesti virittäytyneessä mutta affekteiltaan äärimmäisenb kontrastoivassa vapaaseen ja avoimeen muunnelmamuotoon sävelletyssä brittiläisen sinfonisen kirjallisuuden vuosisadahn vaihteeseen integroituvassa merkkiteoksessa joka heijastelee vain yhtä puolta deliusin kaleidoskooppimaisesta taiteesta semminkin kun hän oli mitä epäsentimentaalisimmin ajatteleva säveltäjä toisin kuin ystävämme Sibelius.
Tiedättekö että absoluuttisessa musiikissa, jota esim. sinfonia ilman ohjelmallista sisältöä edustaa, informoijan ja informoitavan välinen yhteys kaihtaa juuri siksi kaikkea laskelmointia ja analyysiä, että se ei välitä mitään ei-musiikillista semanttista sisältöä.
Musiikilla on siis täysi tehonsa ilman tekstiäkin koska se pystyy ilmaisemaan kaikki inhimilliset intohimot ja affektit omin keinoin paljon nopeammin kuin sanat jotka ovat siihen liitetyt ja siksi säkeiden täytyy pysyä alisteisessa asemassa ja suhteessa musiikkiin eikä niistä saa tehdä pointtia vaikka niiden myötä tarjoutuvat niiden, intohimojen kohteet ja motiivit.
Eikä mainitsemasi teos ole suinkaan helppoa tonaalista musiikkia vain siksi että että sen lait eivät ole niin tarkkaan säädetty kuin dodekafoniassa, joka toitottaa logiikkaansa olemassaolonsa oikeutuksen orgaanisella todisteella, joka mistä tahansa klassisen aikakauden sinfoniasta kolmisointuharmoniikasta sävellajkeskisessä sointusysteemissään lukuunottamatta puuttuu mutta sisältäen elementin joka ei ole täysin toteen näytettävissä jossain määrin kätkettynä ja alitajuisena
Bagdadin veijareiden baletti ja sotilaiden kuoro Deliusin tilapäistyönään säveltämästä näyttämömusiikista James Elroy Fleckerin arabialaiseen näytelmään ylsi aikansa jymymenestykseen 281:llä esityskerralla Hänen majesteettinsa kuninkaallisessa teatterissa 1923, joiden lukuisista numeroista pari emsin mainittua ilmentävät vuoroin maskuliinista uhoa ja pisteliästä ironiaa valloittavassa melodisessa charmissaan ja nokkelassa prosodiassaan ja tekevät vastustamattoman kiihkeässä ja groteskissa epätyypillisen deliaanisessa rytmisessä draivissaan häikäisevän vaikutuksen muotokieleltään häilyvämmmin aistillisen impressionistisiin mestarin teoksiin tottuneelle kuulijalle äärimmäisen kontrastoivassa jännitteessään vapaasti muokatun näytelmämusiikkisarjan naiskuoronumeroiden ja III-näytöksen alkusoiton haaveellisuuteen saakka vajoavaan, tunteikkaan aistilliseen ja eroottiseen, unelmoivien harmonioiden utuverhon sointihurnioon pitkitetyn kuolon kulkueen viiltävään ja pysähdyttävään traagisuuteen.
Koska oopperassa emme tietenkään voi irrottaa musiikkia siitä kontekstista ja teemasta, jota sen on määrä palvella, niin kernaasti kuin sen usein tekisimmekin lienee oopperasta nauttiminen sen luonnollisessa ympäristössä parhaan irtisaamiseksi mitä sillä on taidemuotona musiikkidraamana ja yleistaideteoksena tarjottavanaan enemmän kuin suotavaa, kun eleet ja liikkeet eivät ole sattuman varaan jätetyt vaan tarkoin musiikin määräämät wagnerin myöntäessä myöhäisemmissä teoksissaan vielä suuremman sijan pantomiimille antaen näin todistuksen siihen Schopenhauerin musiikillismetafyysiseen väittämään että sanakieli on vihamielinen jokaiselle aidolle soittotaiteilijalle väkivaltaisena ja vieraana lisänä joka ei yleensä edistä musiikin nautittavuutta. Ja siksi on parempi tajuta musiikki puhtaana mikä tuntuu tietysti paradoksaaliselta väitteeltä musiikkidraaman olemusta ajatellen jossa kaikki taiteet ovat sulautuneet yhteen musiikin seuratessa draaman jokaista vivahdetta.
Saadessani kunnian kuulla Deliusin orkesterikoloriitissaan hehkuvan varhaisen musiikkidraaman Koanga, jossa Voodoo-rituaalien ilmentäminen musiikin keinoin draamallisessa näyttämöteoksessa luo suggestiivisessa voimassaan jo sinänsä kiehtovan elementin multi-tekstuaalisilla alluusioillaan ja tunnelmiltaan hyvin vaihtelevan teoksen karakteristiikkaan ja ilmaisurekisteriin aineettoman henkisessä ja ajattomissa tunnelmissaan hypnoottisessa vaikutuksessaan kuulijaan, tulenlieskoihin pirskotetun uhrien veren auki viillettyjen pappien käsivarsista Voovoo-seremonioita palvelevan villin tanssirytmin säestämänä kliimaksissaan.
I-näytökseen sisältyy muiden muassa kohottavan kauniita ensemble-numeroita, harvinaisia Deliusilla, ja II-näytöksessä kuulemme Koangan ja Palmyran hääseremonioissa tuon klassikoiden klassikon, jo Florida-sarjan Daybreak-osasta tutun Kreolitanssin La Calindan, jonka tässä versiossa soolo-ja kuoroäänet ovat kuin ylimääräinen kudelma muutoin itseriitoisessa orkesterikudoksessa muodostaen huomiota herättävän kontrastin oopperan tumman grandioosille draamalliselle yleisilmeelle, jota luonnehtii lisäksi kuoron aiempaa suurempi rooli säveltäjän näyttämöteoksissa..
Koangan ja Palmyran laulusoolot lienevät oopperan kauneinta ja koskettavinta antia sydäntä riiopaisevassa, satuttavan ekspressiivisessä emotionaalisessa hehkussaan. juuri kukaan muu säveltäjä Schubertia lukuunottamatta ei synnytä minussa oopperoillaan samanlaista tunnetta ja intohimoa kuin Delius..
Tuskin koskaan aiemmin Deliusin näyttämönerolle oli suotu luoda ja kirjoittaa näyttämölle yhtä kontrastoivista ja tunnelmiltaan vastakkaisista draamallisesti karakterisoivista aineksista punottua draamaa siten kuin Hassanissa, lähemmäs 300 esityskertaa hänen majesteettinsa teatterissa saaneena aikansa menestysteoksena, hittinä, nauttien huomattavaa suosiota englantilaisen yleisön keskuudessa vaikka edes itseoikeutettuna delius-auktoriteettina mielletty Beecham ei sitä luultavasti 26 nroa käsittävässä kokonaismuodossaan tiettävästi koskaan levyllä julkaissutkaan, vaan tyytyi valikoivaan, 10:stä erilaisesta numerosta koottuun vapaasti mukailtuun ja muokattuun sarjaan, jossa säveltäjänsä kaikkein tunnetuin yksttäinen sävellyksensä, lumoavan kaunis, herkin siveltimenvedoin piirretty serenadi kuullaan 2:sti, viulu-ja alttoviulusooloille sovitettuna, Serenadissa tenorille ja orkesterille on sitä hienostunutta ja herkkää lyyristä sointihurmiota ja melodista sulokkuutta, jota hän osasi loihtia tämän kaltaisiin toivotuksiin..
Serenadin nauttiman suosion ohella Hassanin loppukuorosta tuli aikanaan hyvin tunnettu ja soitettu numero, joka oli yleisön pyynnöstä esityksissä usein toistettava, vaikka Beecham huomauttikin sen kuoron laulaman loputtomasti toistuvan fraasin we take the golden road to Samarkand herättävän epäilyksiä heidän todellisista tarkoitusperistään ja aikeidensa ehdottomuudesta kyseenalaistaessaan draamallisen uskottavuutensa alituiseen tautologiaan, joista v. 1955 versio on kaikkein onnistunein taltiointi.
Kieltämättä tuo varhaisempi 30-luvulla äänitetty finaalikuoroversio vaikuttaa tahattoman koomiselta ajoittaisesta antiikkisesta äänitysteklniikasta johtuvasta vääristyneestä sointiuvastaan 50-luvun taktioinnin ideaalisempaan sointipuhtauteen verrattuna joidenkin rytmisoittimellisten poikkeavuksien ja niiden välisen balanssin sekä dynaamisten korostusten lisäksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"" Tiedättekö että absoluuttisessa musiikissa, jota esim. sinfonia ilman ohjelmallista sisältöä edustaa, informoijan ja informoitavan välinen yhteys kaihtaa juuri siksi kaikkea laskelmointia ja analyysiä, että se ei välitä mitään ei-musiikillista semanttista sisältöä. ""
Kai kirjoittaja esitti tämän vitsinä ?
...Johann Strauss juniorista? Onko hän lahjaton ja hienosteleva keikari?
Nää sun jutut on pitkiä ja hankalia. Kokeile omaa blogia, joku Delius-taivaanranta-hölynpölyhomma, jonne voit suoltaa kaiken ja tänne sitten vain tiivistelmänomiaset tärkeimmät.
Ei pahalla, mutta kun olet pahimman luokan trolli ja kuitenkin haluat ilmaista omia näkemyksiäsi.
Ja oikeastikin blogi on helppo perustaa ja se antaa varmaan ryhtiä sun ajatuksille ja niiden muotoilemiselle.
hyvä idea kiitos vinkistä, johann strauss on pinnallista viihdettä
Tee Deliusin henkilökohtaisesti kommentoitu teosluettelo, keräätt teostiedot ja faktat ja sitten laitat omat kommenttisi, olisi varmaan puuhaa vähäksi aikaa...
kuunteleminen tuottaa enemmän nautintoa sielun kuoramnan kirvoittavassa katharsiksessaan sydäntä avartavassa kiiihottuneessa romanttisessa poltteisuudessaan jota on vaikea savuttaa patakonservatististen säveltäjien akateemisesti oikeaoppisesta musiikista joka rytmisessä vitaalisuudessaan kiehtoo normaaliälyä