Hyvin helposti, aivan kuin johdatuksen ohjaamana löysin oikean hautausmaan ja pian paikankin, vaikka jotkut joilta kysyin neuvoa, esittivät, ettei rakkaan lepopaikka ole niinkään helposti löydettävissä vanhalta ja laajalta kirkkomaalta. Taisivat kirkon reissun sijasta suositellakin paluumatkaa, ja takaisin päin liikennöivien bussien pysäkin kyllä osasivat neuvoa perusteellisesti :)
Vuosien, parin vuosikymmenen, kestänyt kaipaus on ohitse. Tunsin haudalla, katsellessani valkoista ristiä, rauhaa ja tyyneyttä - kerrankin ei ollut kiirettä mihinkään, eikä tarvinnut enää ikävöidä ketään. Olin arvaillut, että mitenhän mahdan kokea haudallakäynnin, tekisikö mieli jutella toiselle ääneen niin kuin ne elokuvissa joskus :) vai itkettäisikö minua siinä, vai vilisisivätkö mielessäni muistot. Ei ollut mitään näistä, vaan kaiken tyyneyden ja tyytyväisyyden tunteen lisäksi en vain tahtonut päästä poistumaan paikalta. Lukemattomat kerrat lähdin haudalta pois - ja palasin takaisin.
Ei edes surettanut yhtään se, kun emme saaneet kohdata yli kahteen kymmeneen vuoteen toisiamme.
On vaikea kuvailla miltä tuntuu. Välillä tuntuu hyvältä, välillä sietämättömän kipeältä, toisaalta tunnen kuin tietäisin tosiasiana, että toinen on nyt taivaassa ja siellä voi hyvin, varmassa tallessa. Jotkut kokevat sietämätöntä surua ja menetystä omaisen poismenon johdosta, ja osanottoni heille. Minä vain en tunne lopullista menettämistä, erittäinkin ystäväni elää ja voi hyvin muistoissani, sydämeni ikuisen rakkauden peittelemänä. Hän on nyt omani. Muistot elävät. Hän on yhtä hyvä, kuin olisi paikan päällä. Jotakin sellaista tunsinkin haudalla seistessäni, kuin arkipäiväistä, kuin ei oltaisi koskaan erottukaan, missään mielessä.
Tämä kaikkihan tuntuu myöskin hyvältä, kauniilta ja kasvattavalta. Rohkenen väittää olevani nyt parempi ihminen kuin ennen tätä ensimmäistä kertaa todella kalliin ihmisen menettämistä, sen verran paljon kaikkea uutta olen hänen poismenonsa johdosta oppinut ja saanut lisättyä itseeni.
Monet ovat lohduttaneet ja kuunnelleet minua. Tahtovat vielä kohdella minua hyvin. Mutta tahdon pitää suruni, sillä siihenhän liittyy se kokemus rakastetun läsnäolosta.
Rakkaus ei tasan pääty kuolemaan, se sattuu olemaan sitä vahvempaa tavaraa. Iät ajat sitten kadonnut ja nyt jo edesmennyt ystäväni antoi jälleen - aivan kuin viimeksi 1980-luvun puolivälissä minulle suunnattoman määrän voimaa, taitoa - ja onneakin. Kerran aikoinaan raskaan koulupäivän jälkeen pysäkille talsiessani, lumisateen leijaillessa, en olisi voinut ilahtua enempää kuin jos vastaan olisi kävellyt ihan oikea taivaan enkeli.
Vuosien, parin vuosikymmenen, kestänyt kaipaus on ohitse. Tunsin haudalla, katsellessani valkoista ristiä, rauhaa ja tyyneyttä - kerrankin ei ollut kiirettä mihinkään, eikä tarvinnut enää ikävöidä ketään. Olin arvaillut, että mitenhän mahdan kokea haudallakäynnin, tekisikö mieli jutella toiselle ääneen niin kuin ne elokuvissa joskus :) vai itkettäisikö minua siinä, vai vilisisivätkö mielessäni muistot. Ei ollut mitään näistä, vaan kaiken tyyneyden ja tyytyväisyyden tunteen lisäksi en vain tahtonut päästä poistumaan paikalta. Lukemattomat kerrat lähdin haudalta pois - ja palasin takaisin.
Ei edes surettanut yhtään se, kun emme saaneet kohdata yli kahteen kymmeneen vuoteen toisiamme.
On vaikea kuvailla miltä tuntuu. Välillä tuntuu hyvältä, välillä sietämättömän kipeältä, toisaalta tunnen kuin tietäisin tosiasiana, että toinen on nyt taivaassa ja siellä voi hyvin, varmassa tallessa. Jotkut kokevat sietämätöntä surua ja menetystä omaisen poismenon johdosta, ja osanottoni heille. Minä vain en tunne lopullista menettämistä, erittäinkin ystäväni elää ja voi hyvin muistoissani, sydämeni ikuisen rakkauden peittelemänä. Hän on nyt omani. Muistot elävät. Hän on yhtä hyvä, kuin olisi paikan päällä. Jotakin sellaista tunsinkin haudalla seistessäni, kuin arkipäiväistä, kuin ei oltaisi koskaan erottukaan, missään mielessä.
Tämä kaikkihan tuntuu myöskin hyvältä, kauniilta ja kasvattavalta. Rohkenen väittää olevani nyt parempi ihminen kuin ennen tätä ensimmäistä kertaa todella kalliin ihmisen menettämistä, sen verran paljon kaikkea uutta olen hänen poismenonsa johdosta oppinut ja saanut lisättyä itseeni.
Monet ovat lohduttaneet ja kuunnelleet minua. Tahtovat vielä kohdella minua hyvin. Mutta tahdon pitää suruni, sillä siihenhän liittyy se kokemus rakastetun läsnäolosta.
Rakkaus ei tasan pääty kuolemaan, se sattuu olemaan sitä vahvempaa tavaraa. Iät ajat sitten kadonnut ja nyt jo edesmennyt ystäväni antoi jälleen - aivan kuin viimeksi 1980-luvun puolivälissä minulle suunnattoman määrän voimaa, taitoa - ja onneakin. Kerran aikoinaan raskaan koulupäivän jälkeen pysäkille talsiessani, lumisateen leijaillessa, en olisi voinut ilahtua enempää kuin jos vastaan olisi kävellyt ihan oikea taivaan enkeli.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.