En ole uskaltanut kirjoittaa aiemmin mitään. Asiat ovat olleet niin arkoja ja vaikeita, ettei niistä ääneen voinut puhua. Toisaalta olen pelännyt asioideni tyrmäämistä täälläkin.
Menetin ystäväni kauan aikaa sitten. Olin silloin yläasteella ja jäin suruni kanssa aivan yksin. Muut ystäväni eivät tunteneet mennyttä ystävääni, eivätkä suruani. Välillä sain koottua itseäni niin, että kykenin elämään normaalia elämään ja olemaan myös kavereideni kanssa. Tämän "surutyön" kanssa taistelin neljä vuotta, epätoivon ja masennuksen kanssa.
Sitten isäni todettiin kuoleman sairaaksi. Järjestin elämäni isäni ympärille pariksi vuodeksi ja menetin setäni. Taistelin suruni kanssa ja yritin jaksaa. Isäni oli vihainen minulle, koska en kyennyt antamaan itsestäni tarpeeksi. Ja isän kuolinvuoteella isäni ei halunnut edes pitää minua kädestä - muut sisareni saivat pitää kädestä. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo muutama kuukausi, suru alkaa vasta todella painamaan.
Olen alkanut menettämään otetta perheestäni ja ystävistäni - en tule kenenkään kanssa toisinaan toimeen. En riitele, mutta minusta on tullut itkuherkkä ja tuntuu, että kaikki inhoaa sekä on kääntynyt minua vastaan. Tuntuu, kuin kaikilla olisi tarve tuhota elämääni. Iltaisin pelottaa, pelottaa talo, pelottaa öiset äänet ja tuntuu, että silloinkin tarkkailtaisiin.
Tiedän, että kaikki tapahtuu pääni sisällä. Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia? Neuvoja, miten jatkaa?
Menetin ystäväni kauan aikaa sitten. Olin silloin yläasteella ja jäin suruni kanssa aivan yksin. Muut ystäväni eivät tunteneet mennyttä ystävääni, eivätkä suruani. Välillä sain koottua itseäni niin, että kykenin elämään normaalia elämään ja olemaan myös kavereideni kanssa. Tämän "surutyön" kanssa taistelin neljä vuotta, epätoivon ja masennuksen kanssa.
Sitten isäni todettiin kuoleman sairaaksi. Järjestin elämäni isäni ympärille pariksi vuodeksi ja menetin setäni. Taistelin suruni kanssa ja yritin jaksaa. Isäni oli vihainen minulle, koska en kyennyt antamaan itsestäni tarpeeksi. Ja isän kuolinvuoteella isäni ei halunnut edes pitää minua kädestä - muut sisareni saivat pitää kädestä. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo muutama kuukausi, suru alkaa vasta todella painamaan.
Olen alkanut menettämään otetta perheestäni ja ystävistäni - en tule kenenkään kanssa toisinaan toimeen. En riitele, mutta minusta on tullut itkuherkkä ja tuntuu, että kaikki inhoaa sekä on kääntynyt minua vastaan. Tuntuu, kuin kaikilla olisi tarve tuhota elämääni. Iltaisin pelottaa, pelottaa talo, pelottaa öiset äänet ja tuntuu, että silloinkin tarkkailtaisiin.
Tiedän, että kaikki tapahtuu pääni sisällä. Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia? Neuvoja, miten jatkaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla ei ole sanoja sinua lohduttaa vaikka kovasti haluaisin. Lähetän vain lämpöisen halauksen.
Ehkä sinua auttausi hakeutua johonkin sururyhmään. Ainakin seurakunnat järjestävät sellaisia. Ajattelen niin, että tunteista pitää päästä puhumaan, muuten ne pulpahtavat aina uudestaan esiin. Etenkin ne pulpahtavat silloin, kun kokee jotain saman tapaista uudestaan. Tuo uusi kokemus vain voimistuu niistä vanhoista käsittelemättömistä asioista ja silloin saa yhtä aikaa päälleen kaikki onnettomat asiat tai pikemminkin niihin liittyvät käsittelemättömät tunteet.
Mutta tämänhän sinä olet jo huomannutkin....
Paljon voimia sinulle.
Hei!
Ihan samoja tunteita käyn minäkin läpi, menetin äitini muutama kuukausi sitten. Kaikki tuntuu uskomattomalta painajaiselta, elämä on tyhjää ja yksinäistä.Viimeiset päivät ja hetket pyörivät piinaavina ja kauheina mielessä (äiti meni erittäin huonoon kuntoon ja oli kipuja)
Minunkin äitini oli torjuva kuolinvuoteellaan, ei halunnut paijattavan jne. Näitä asioita paljon miettii että miksi näin. Mutta olen järkeillyt että äiti halusi kuolla "rauhassa", ikinä hän ei ole koskettelua muutenkaan halunnut.
Sureva tuntee usein valitettavasti syyllisyyttä mitä pienemmistä asioista.Kuolema kun on niin lopullinen. Toinen kun ei ole enää sanomassa että "mitä sä tollaisia mietit".Olen kirjoittanut äidille,kiittänyt siitä mistä en muistanut kiittää ja pyytänyt anteeksi.
Minunkin on hyvin vaikea tulla nyt toimeen ihmisten kanssa,arkinen jutustelu tuntuu sietämättömältä kuunnella ja loukkaannun hyvin vähästä.Olen vain niin rikki.Olen jutellut tästä psykologille ja hän sanoi että tämä on ihan normaalia, henkiset voimat eivät voi riittää kaikkeen.Varsinkin vähänkin "hankalampien" sukulaisten kanssa voin henkisesti todella huonosti ja muutenkin olen ärtyisä.Olenkin ystäville viestittänyt että he ovat tärkeitä mutta kaipaan nyt omaa hiljaisuuta ja rauhaa.
Todella raskas koettelemus tämä on käydä läpi.Ei jaksaisi uskoa parempaan huomiseen. Mutta jokaiselle tämä kai tulee jossain vaiheessa vastaan.Sururyhmää suosittelen minäkin, siellä näkee että muita on samassa veneessä!
Voimia sinulle surussasi!
Ehkä sinun kannattaisi hakeutua terveyskeskuksesi psykologin jutttusille. Tuo tilasi kuullostaa masennukselta, joka tulee helposti menetyksien jälkeen. Terveyskeskuksessa on henkilöitä, joiden kanssa voi käydä keskustelemassa ja purkaa tuntojaan.Keskustelu auttaa pikkuhiljaa käsittelemään vaikeat asiat.
Älä jää kotiin miettimään asioita yksin,
se pahentaa vain tilannettasi.
Voimahalaus samankaltaisia kokeneelta
en voi tietää, mutta oli miten oli, se oli kuitenkin isältäsi itsekästä ja anteeksiantamatonta.hän oli kuitenkin teistä kahdesta se vanhempi.kaikesta huolimatta ole iloinen että osaat surra surusi nyt, tulee hetki jolloin huomaat että olet surrut riittävästi ja ymmärrät että elämä jatkuu kohdallasi ja sinä olet kasvanut ihmisenä.halit ja muista;kaikesta huolimatta isäsi rakasti sinua.
Kiitos teille! Annoitte uskoa ihmisiin ja parempaan huomiseen.
Kiitos!