Moi,
32 vuotias olen jo ja olen ihan hukassa... Avovaimo ilmoitti 7 vuoden jälkeen haluavansa muuttaa pois, murruin ihan täysin..
On ollut paljon ongelmia, niin kuin varmaan kaikilla.. On haavoja jäänyt raolleen..
Rakkautta olisi kuitenkin jäljellä vielä ja tullaan toimeenkin ihan hyvin.. Mitä ihmettä voisin tehdä?
Keskustelu jokapäiväisistä asioista sujuu, mutta syvällinen keskustelu ei. En saa mitään vastauksia asioihin..
Kertokaa nyt miten tilannetta voisi alkaa korjaamaan tai edes saamaan asioihin selvyyttä.
Menee liikaa hukkaan jos tämä päättyy, talo juuri hankittu jne...
32 vuotias olen jo ja olen ihan hukassa... Avovaimo ilmoitti 7 vuoden jälkeen haluavansa muuttaa pois, murruin ihan täysin..
On ollut paljon ongelmia, niin kuin varmaan kaikilla.. On haavoja jäänyt raolleen..
Rakkautta olisi kuitenkin jäljellä vielä ja tullaan toimeenkin ihan hyvin.. Mitä ihmettä voisin tehdä?
Keskustelu jokapäiväisistä asioista sujuu, mutta syvällinen keskustelu ei. En saa mitään vastauksia asioihin..
Kertokaa nyt miten tilannetta voisi alkaa korjaamaan tai edes saamaan asioihin selvyyttä.
Menee liikaa hukkaan jos tämä päättyy, talo juuri hankittu jne...
Vastaukset 18
Vanhimmat
pariterapia voisi auttaa, tuskin pystytte selvittämään asioita ilman ulkopuolisen apua. Aina kannattaa yrittää ennen lopullista päätöstä, jos vaan saat hänet mukaan. Kysy perheneuvolasta tai väestöliitosta tms
Yritin jo ehdottaa perheneuvolaa, varasin jo ajankin, mutta vaimo ei suostu lähtemään.
Luulisi että minun kuuluisi olla se joka ei lähde ulkopuolisen puheille.
Onko hyviä ideoita miten vaimon saisi lähtemään?
Tai yks vaihtoehto on tietysti että menen sinne yksin ja yritän saada apua, sitten vaimokin voisi tulla joskus mukaan. Näin teki eräs tuttavani miehelleen. Mutta olisi niin mukava saada asiat puhuttua läpi, ei mitään niin pahaa asiaa olekkaan ettei sen kertominen poista kiveä sydämmeltä.
Mutta ideoita suostutteluun?
parisuhdeneuvojalla. Kuvio oli sikäli sama, että minun tahdosta mentiin sinne, exä ei ollut innokas. Ei siinä sen kummempia niksejä tarvittu, kyllähän se lähti,kun tivasin mukaan.
Parisuhdeneuvoja kyseli niitä, kyseli näitä. Vastailtiin. Lopputulema oli, että ei teillä mitään hätää ole, menkää kotiin ja rakastakaa toisianne. Ei käyty toista kertaa, mutta exä pariin otteeseen muistutti, miten hyödytön se käynti oli. Pari vuotta sen jälkeen erottiin, exän tahdosta.
No joo. Tässä ei ole siis mitään neuvoa sulle. Ajattelin vain sanoa, että vaikka sen puolisosi sinne terapiaan / neuvojalle tms. saisitkin, niin siitä ei ole ainakkan tavoittelemaasi hyötyä, jos toiselta puuttuu se tahto.
Mutta tuo nyt on vain mun yksi kokemus. Koskaan ei voi tietää, miten päin kenenkin asiat kaatuvat. Teillähän asiat voi mennä eri tavalla.
Kiitos kokemuksista.
Kyllä mä ainakin haluan kokeilla terapiaa. Ei siinä mitään häviä, jos ei voitakkaan.
kai voin sanoa että jos eron musta haluaa niin on velvollinen edes tulemaan sinne että asiat selviäis.
Se on ainakin mulle yks tavoite että todella saatais asiat selville. Epätietoisuus on pahinta.
Olen samaa ikäluokkaa oleva mies kuin sinä, suhteessa olin yli 10 vuotta ja erosta on aikaa jo toista vuotta. Ero tapahtui puolison aloitteesta.
Olen edelleen hyvissä väleissä ex:n kanssa, pysymme puhumaan aioista laidasta laitaan.
Kuitenkin edelleenkään kumpikaan ei taida täysin ymmärtää miten tähän tultiin, mitkä on ne syvimmät syyt eroon, jne. Ehkä niitä ei lopulta ole tai ne on vain satojen pienten asioiden summa.
Kai se vuosien arkinen yhdessäolo tuli tiensä päähän. Ehkä toiselta on jäänyt kokematta joku itsenäistymisen vaihe elämässä, tms. Eiköhän jokainen esitä itseleen kysymyksen "tätäkö tämä elämä nyt on", ehkä toisilla tarve isoihin muutoksiin on suurempi kuin toisilla.
Puhuit, että tellä on juuri hankittu talo. Ehkä tuollainen isompi asia sai puolisosi tajuamaan, että haluaa toisenlaisen elämän. Vaan koita ajatelle, että parempi, että tämä tapahtuu nyt, eikä vasta 2 vuoden kuluttua.
Muistan hyvin alun ahdistuken tulevasta erosta. Se toivonkipinä mielessä, että kyllä tämä korjaantuu, kun puhutaan ja tehdään niin tai näin.
Ero kuitenkin tuli.
Yksi asia, mitä kehotan välttämään on painostus. On osattava antaa aikaa itsele ja etenkin toiselle.
Jos puhut epäröivän puolisosi pyörryksiin ja jatkamaan yhteiseloa, saatat vain pitkittää väistämätöntä. Kysy itseltäsi 'haluatko puolison, joka on kanssasi omasta halustaan vai ainoastaan sen takia, että sinä haluat niin?'
Vaikeita asioita, mutta pakko näistä on selvitä.
Kiitos hyvästä vastauksesta.
Kaikista pahinta on se että en pysty olla puhumatta asioista. Tiedän että painostan, mutta tuntuu siltä että jos en tee ny jotain niin toista mahdollisuutta ei tule.. Se on raastavaa.. Miten olla painostamatta?
Haluan tämän naisen enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Haluan tehdä hänet taas onnelliseksi. Tottakai haluan myös että hän omasta vapaasta tahdosta valitsee minut. En halua mitään pakko suhdetta, enkä ikuista tappelua.
Olen itse elänyt vähän "jarrut päällä" ja luulen että se kostautuu nyt. Luulen.. Nyt kun kovasti haluaisin mennä eteenpäin niin siihen ei ole mahdollisuuksia. Haluaisin jo lapsia, jos ero tulee niin kyllähän niitä toisenkin naisen kanssa voi hankkia, mutta haluan tämän naisen lasteni äidiksi..
Taloudesta ei kannata edes puhuakkaan, pankki kriisi ja pienen kunnan budjetin verran lainaa..
Mukava elämä.... minne se katosi..
olla painostamatta?
Vaikeaa tosiaan, kun itse kenties haluaisi korjata asiat tässä ja nyt.
Tiedän tuon piinallisen olon, kun itse olisi valmis vaikka mihin muutoksiin. Tuskallista on tajuta, että puoliso ei ehkä halua enää kuin päästä irti suhteesta.
Puhut 'jarrut päällä' elämisestä ja siten suurista askelista eli talosta ja perheestä.
Siitä tuli vai mieleen omat pohdintani omassa shteessani, että tiesinkö oikeasti, mitä toinen halusi tai otinko toisen mielipiteet huomioon kunnolla, jos ne eivät olleet linjassa omieni kanssa.
Se on todella vaikeaa olla painostamatta. Kerroin suoraan vaimolle tietäväni että painostan häntä, mutta haluan antaa hänelle kaiken ajan minkä hän tarvitsee asioiden miettimiseen. Halusin että hän ymmärtää miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Vertasin tilannetta siihen että istuisi talomme yläkerrassa ja alakerrassa olisi tulipalo. Odottaakko että tulipalo sammuu vai mennä tekemään asialle jotain.. Luonnollinen vastaus on että asialle pitää tehdä jotain.
Yksi hulluimmista asioista on että nämä kaikki muutokset elämään ja eteenpäin meno ovat olleet nimenomaan vaimon toiveita. Itse olen jarrutellut näissä asioissa. Nyt kun aika on kypsä myös minulle, niin hän haluaa jättää koko suhteen. Olen ihan pyörällä päästäni...
Olen myös miettinyt että mikä oikein on se viimeinen todellinen syy, asiat menee niin pahasti ristiin. En jaksa uskoa että kyseessä olisi toinen mies tai jotain sellaista. Ehkä vaan tein muutoksia elämään liian myöhään, ehkä toinen oli jo katkeroitunut koko suhteeseen.
Pitäisi jotenkin päästä vähän yli itsensä syyttelystä, se auttaisi näkemään asioita selkeämmin.
Jos yrittäs vaikka kirjoittaa kirjeen, se vaan tahtoo mennä yliampumiseksi vaikka miten yrittäisi olla ralistinen.. Toisaalta ainakin mut kirje laittaa miettimään asioita syvemmin, ei voi heti vastata toiselle, vaan joutuu miettimään asioita..
Onko puolisosi typpiä, joka elää aina tulevassa, eikä ole tähän hetkeen tyytyväinen. Eli haluaa aina jotain uutta, mutta kun saavuttaa asiat ei niistä osaa iloita vaan haluaakin jotain muuta?
Ymmärrän hyvin toivottomuuden, jos on paljon panostanut tulevaan ja huomaa sen turhaksi.
Itsesyytökset varmaan kuuluu eroon, mutta ei tosiaan kannata itsesääliin vajota tai sylkykupiksi ruveta.
Kirjeen kirjoittaminen kyllä panee miettimään asioita paremmin, etenkin jos vastaukseksi saa myös kirjeen.
Hän on juuri tuota tyyppiä... valitettavasti.
Ihmettelen vaan että jos nyt jättää leikin kesken kun on talo yms, niin eikö se ole taas kova homma aloittaa alusta...?
Surullista kun huomaa muidenkin elävän samassa tilanteessa, vaikka jollain tapaa lohduttavaa ettei ole yksin tämän kanssa. Meillä avomies halusi eron yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen ja sai sen. Itse en osaa laskea irti vielä, etenkään kun mies vkloppuna soitti ja halusi olla hetken vieressä. Pariin kuukauteen ei ole pystynyt olemaan onnellinen vieressäni ja siinä hän sitten oli. Ja näin sen saman onnen silmistä, minkä joskus aikaa sitten, hän myönsikin, että oli hyvä olla, mutta kaikki on liian sekaisin. Tämäkin hetki loppui tietysti aikanaan.
Itselläni on kamala tarve selvittää virheitä ja syitä niihin. Ja puhua kaikesta kauniista, mitä on ollut ja mitä ei saisi heittää hukkaan. Omassa mielessä kaikki tuntuu, niin ainutkertaiselta, ettei usko löytävän tällaista uudelleen. Huomaan, kuitenkin juuri tämän painostavan häntä ja olen yrittänyt antaa aikaa ja olla pitämättä yhteyttä. Pelkään vain, että antamaani aikaa ei käytetä miettimiseen vaan unohtamiseen :/ Mutta aikaa antamallahan hän sitten itse soitti ja tuli luokse, syytä ei pystynyt kertomaan. Mietinkin, miksi hän tuli?? Juuri kun minä olin pääsemässä jotenkin jaloilleni..
Tällä hetkellä luulen, että aika ja päivät näyttää meille molemmille haluaako hän palata ja kuljenko minä eteenpäin. Laatikossa on vino pino kirjeitä, jotka haluaisin lähettää, mutta en todellakaan halua painostaa. En halua laskea irti ja antaa kaiken rikkoutua, mutta en halua hänen olevan kanssani vääristä syistäkään. Pelkään, että luovutan liian helpolla, mutta yhtä paljon pelkään ajavani hänet kokonaan pois...
Sinulla on vaikea tilanne, mut kyllä se selviää jotenkin...kai.. Itse olen liian pohjalla kertoakseni mitään positiivista.
Oon miettinyt paljon sitä että muistaako jättäjä huonot asiat ja jätettävä hyvät asiat. Kai se niin menee..
Mun mielestä jos toinen on tehnyt virheitä, hänen pitää ensinnäkin ymmärtää virheensä. Pitäs myös antaa mahdollisuus korjata virheet. Kyllä eron uhka tai asuminen erossa on niin pysäyttävä asia, että siinä punnitaan haluaako toinen korjata virheensä vai ei..
Tietysti riitoihin tarvitaan aina kaks...
Vaikeita asioita, pää hajoaa miettimiseen..
...että en ole yksin ongelman kanssa. Meillä vaimo sitä mieltä että enää ei ole mitään tehtävissä. Pariterapiassa käydään, mutta hänellä ei ole todellista halua yrittää. Kuulemma rakkaus on "loppunut" minua kohtaan. Tässä sitä kirjoitetaan vajaan seitsemän vuoden seukkaamisen jälkeen; uuden talon sisällä ilman onnea.
Ei ole kiva huomata että en riitä puolisolle. Itse rakastan häntä kovasti ja haluaisin tehdä kaikkeni, että tämä voitaisiin pelastaa. Elämä on perseestä, kun ei (tässä tapauksessa avioliittoon) mihinkään voi uskoa. Myötä- ja vastamäessä. Niinpä!
Kuukausien sisällä on harkittu lapsentekoa ja rakennettu pesää, kaikki on vaikuttanut olevan hyvin. Sitten eräänä aamuna halutaankin erota. Piste.
Jotenkin on mahdotonta olla ahdistamatta toista kysymyksillä. Mikä hitto tässä meni pieleen. Meilä on vain yksi elämä. Ero voi olla viimeinen tai sitten ei. Opitaanko tästä sitten mitään? Alkaako kaikki taas alusta jonkun toisen kanssa? Mikä todella muuttuu? Vain ääni sohvalla?
halusin erota miehestäni juuri vastaavassa tilanteessa, oli ostettu talo ja puhuttiin lapsista. Se sai minut ajattelemaan suhdettamme ja sitä minkälaisista asioista olin haaveillut ennen parisuhdetta ja joita kuvittelin saavani (hellyys, se että olisi joku joka välittää ja kuuntelee, yhteiset saunaillat mökillä, että hän olisi edes yhden kerran sanonut jotain nättiä, jne.) parisuhteessa. Karu totuus oli, etten saanut mieheltäni yhtä ainoaa niistä asioista, jotka olisivat olleet oleellisen tärkeitä minulle. Tajusin, että mieheni ei rakasta minua, vaan sitä mitä minä teen(annan seksiä, siivoan, rakastan häntä) ja siitä ei sitten ollutkaan pitkää matkaa vihaan. Kadun syvästi että tuhlasin 8 vuotta häneen, eikä todellakaan kiinnostanut mikään terapia tai vastaava mitä hän olisi halunnut. Et ehkä halua kuulla tätä, mutta aika vahvasti epäilen, ettei teillä ole toivoa. Sinuna vain ottaisin uuden naisen.
Sopisi vaimoni kommentiksi: "Sinuna vain ottaisin uuden naisen"
Vaimollani on hieno tapa kertoa pohtineensa asioita tarkoin ja naureskella samalla. Tuntuu oikein hyvältä, samalla kun oma maailma on romahtanut. En uskoisi enää jos se sanois rakastavansa mua.
Ei niitä puolisoita niin vaan oteta. Mistähän sitä keksis luottamusta siihen että jonkun kanssa alkais elämää rakentamaan? Miksi?
Kaikki vanhat maailman arvot on nykyään poissa ihmisten mielistä. Ollaan yhdessä jos on kivaa ja sit heippa.
No, vähän synkkää tekstiä. Mutta olen todella katkera, hyväksikäytetty ihminen.
Sepäs sitten siitä..... :(
Oli koti, talo ja perhe.. Jäljelle jäi velat ja tuska. No, kaippa olen sen ansainut. Olen vain TAVALLINEN mies joka yritti rakentaa elämää. Toiselle kaikki olikin vain kokeilua mitä kivaa elämässä voisi olla.
Kun ei ollutkaan hetkeen kivaa niin voi siirtyä uusiin kuvioihin.. Kukapa sitä haluaisi elää elämää jossa ei ole mitään uutta ja kivaa joka päivä.
Herää kysymys että miksi enää yrittää elää..
Niin sitä kuvitteli itsekin, että vaikeudet korjattas yhdessä. Varsinkin kun toinenkin aiemmin ajatteli, että olis ihan järjetöntä joskus erota ilman, että asiat yritetään korjata :/ Vaikea uskoa miten läheinen ihminen on niin muuttunut. Kaikki yhteinen ja sovittu on menettänyt merkityksensä. Toinen sanoo, ettei haluaisi minun aattelevan et kaikki on ollut turhaa. Onhan tässä oppinut joo, mutta turhalta nää vuodet silti nyt tuntuu. En tiedä toivonko enemmän sitä et toinen tulis "järkiinsä" vai sitä et itse vaan unohtas kaiken.
Jos haluat juttukaverin niin voit laittaa mailia acantho @ suomi24.fi tuskin minä auttaa osaan, mutta minua helpottaa jutella jonkun kanssa, ja tuntuu et kaverit on saanut kestää sitä jo tarpeeks...
Viestisi kirjoittaja olisin voinut olla minä.. Erittäin samankaltaisia tuntemuksia..
Laitan sulle mailia, multa puuttuu juttukaveri. En mäkään varmaan osaa auttaa, mutta juttelu helpottaa.