Taannoin keskustelin miespuolisen tuttavani kanssa kyseisestä aiheesta ja se jäi mietityttämään minua.
Ja haluaisinkin mielipiteitänne asiasta,mistä te olette parisuhdemallinne saaneet ja vaikuttaako siihen kuinka paljon se kuinka omat vanhempanne ovat suhteessaan käyttäytyneet?
Tämä mies itse kertoi elävänsä ns tapasuhteessa.Kuin sisko ja sen veli.Hellyyttä ja läheisyyttä,rakkauden osoituksia ei heidän välillään ole.Ei myöskään riitoja.Mutta lasten takia ei ole valmis eroamaan vielä.Haluaisi että lapset olisivat 10 vuoden paremmalla puolella ennen eroamista.
Kun sitten kysyin häneltä,että minkälaisen parisuhdemallin hän ajattelee antavansa tyttärilleen jos heillä ei ole läheiset välit vaimonsa kanssa niin hän vastasi että riittäähän se kun sitä läheisyyttä ja rakkautta antaa lapsille.
Itse olen eri mieltä.Kyllähän se on juuri vanhemmistaan mistä lapsi oppii parisuhdemallin.Jos ei vanhemmat osoita tunteita toisilleen niin kuinka se lapsi siitä voisi oppia kuinka miehen ja naisen tulisi keskenään elää ja olla.
Eli mielipiteitä asiasta?
Ja haluaisinkin mielipiteitänne asiasta,mistä te olette parisuhdemallinne saaneet ja vaikuttaako siihen kuinka paljon se kuinka omat vanhempanne ovat suhteessaan käyttäytyneet?
Tämä mies itse kertoi elävänsä ns tapasuhteessa.Kuin sisko ja sen veli.Hellyyttä ja läheisyyttä,rakkauden osoituksia ei heidän välillään ole.Ei myöskään riitoja.Mutta lasten takia ei ole valmis eroamaan vielä.Haluaisi että lapset olisivat 10 vuoden paremmalla puolella ennen eroamista.
Kun sitten kysyin häneltä,että minkälaisen parisuhdemallin hän ajattelee antavansa tyttärilleen jos heillä ei ole läheiset välit vaimonsa kanssa niin hän vastasi että riittäähän se kun sitä läheisyyttä ja rakkautta antaa lapsille.
Itse olen eri mieltä.Kyllähän se on juuri vanhemmistaan mistä lapsi oppii parisuhdemallin.Jos ei vanhemmat osoita tunteita toisilleen niin kuinka se lapsi siitä voisi oppia kuinka miehen ja naisen tulisi keskenään elää ja olla.
Eli mielipiteitä asiasta?
Vastaukset 22
Vanhimmat
... itse en osaa rakentaa ollenkaan paljon mitään, paitti keiken mitä on pitänyt sitten itse opetella ja tajuta.
haukkumisen ja riitelyn osaan , kiitos isin ja äidin
osaltani ole samaa mieltä.. Teen lähes kaikki asiat päinvastoin.. :)
Mies taas sitten ehkä enemminkin toimii tuon mallin mukaan..
No olisikohan tuolla miehellä oma lehmä ojassa.
Eli olisi jonkunverran sinusta kiinnostunut ja
koittaa kepillä jäätä, että olisitko mahdollisesti kiinnostunut salasuhteesta.
Siinä tilanteessahan mies puhuu, mitä sylki suuhun tuo. Eli välttämättä asiat ei niin huonosti olo kotona kuin antaa ymmärtää.
Arvaus tämäkin, mutta tuli vaan tuosta mieleen, koska muuten mies tuskin olisi sinulle asioistaan avautunut.
Itse kuulun siihen sukupolveen, joiden kotona ei tunteita pahemmin näytetty eikä jaettu.
Itse olen oman parisuhdemallini rakentanut,
mikä tosin meni metsään 12 vuodessa.
ei todellakaan ole kysymys.Eikä ihastumisista.
Tunnen hänet vain niin pitkältä ajalta,kuten myös vaimonsakkin.Ja meillä nyt vain sattuu olemaan sellainen suhde että kykenemme puhumaan erinlaisista asioista,kuten myös hänen vaimonsa kanssa.
Tämä nyt sattuu olemaan miehen logiikka-palsta ja halusinkin miesten ajatuksia asiasta enemmänkin kuin naisten.
Vaimon aatteet asiasta tiedän ja en ala niitä ruotimaan tässä.Aika samankaltaiset on tunnelmat sielläkin.Valitettavasti.
Ehkä se suurin pointti on pelko tuntemattomasta.Siitä tutusta ja turvallisesta ei uskalleta irrottautua,vaikka se ehkä olisi parempi kaikille osapuolille.Vaikea sanoa,mutta jäin vain asiaa pohtimaan ja hyvä on kun saan erinlaisia ajatuksia asiasta eri ihmisiltä.Ehkä ymmärrän heitä paremmin,ehkä en.
Niin siis ovatko he molemmat tilanteeseen parisuhteensa kohdalla tyytymättömiä? Vai ovatko molemmat sitä mieltä, että sisko&veli-asetelma menettelee vielä tässä vaiheessa?
Sisko&veli-asetelmakin voinee mun mielestäni olla sellainen, että ihmiset tulevat keskenään hyvin toimeen. Eikö sellainen, että vanhemmat tulevat hyvin ja ilman riitoja toimeen keskenään sinänsä voisi toimia parisuhdemallina nuorille lapsille? Miksei?
Missä menee se vanhempien toisilleen antama läheisyyden raja lasten nähden? Jos ihmiset tulevat hyvin toimeen vaikkeivat nyt toisiaan kourisikaan tai pussailisi LASTEN nähden, niin onhan sekin omanlaisensa parisuhdemalli lapsille. Eikö?
Eikö sinänsä, jos molemmille käy ja he tulisivat hyvin keskenään toimeen, ole toisaalta fiksua odotella lasten olevan hieman vanhempia, vaikka yli 10-vuotiaita ennen eroa? Siinä iässä heillä voisi olla vähän parempi kyky ymmärtää eroasioita, varsinkin jos vanhemmat sen malttavat selittää järkevästi.
"Ehkä se suurin pointti on pelko tuntemattomasta.Siitä tutusta ja turvallisesta ei uskalleta irrottautua,vaikka se ehkä olisi parempi kaikille osapuolille."
Voi olla, tai voi olla sitäkin että molemmat nyt vaan ehkä epäitsekkäästikin ovat tapa/tyytymissuhteessa lasten tähden. JOS se passaa heille, niin millä muulla on silloin väliä? Lasten tähdenkö sitä pitäisi erota jotta voitaisiin mahdollisesti näyttää roolimallia miten kumppanit vaihtuvat kun on ah niin sitä tunteenpaloa. Isi tai äiti komuaa baari-iltansa ja -pokansa kanssa nussimaan kotiinsa, siis sinne missä lapsetkin ovat. Sekö se sitten olisi se oikea roolimalli? Joo, tiedän jo vastauksen: ensin pitää tutustua tähän kumppaniin ja olla varma että tämä kestää, lässyn lässyn... Mutta no shit, mistäs sen voi tietää etukäteen kestääkö se vaiko ei? Ei yhtään mistään.
Lapsia ei varmaankaan voi kasvattaa yhdellä ainoalla oikealla tavalla.
joka sana.
Ja miksi ei,voihan se noinkin toimia.Ja eihän se huonoa mallia anna ,välttämättä.Antaa todennäköisesti ihan ok mallin.
Kaikkea ei voi tietää kun ei saman katon alla elä.
Parempi malli toki tuo sisko ja sen veli kuin tuo toinen että kaikki mahdolliset tapaukset vedetään himaan.
Vaimokaan ei ole tyytyväinen,mutta kukas sen totuuden tietää,enkä väitäkkään että tietäisin täysin heidän tilanteensa.Eikä onneksi minun tarvitsekkaan.
Ja todellakaan ei ole vain ja ainoastaa yhtä ja ainoata oikeaa mallia kasvattaa lapsia.
Mutta ainakin tämä laittoi ihmiset miettimään.Ja se on hyvä.
Kaikilla on omat näkemykset,toivomukset ja tavat.Ja kukin varmasti yrittää tehdä parhaansa omien kykyjensä mukaan.
Ja ei,todellakaan ei voi tietää etukäteen mikä kestää ja mikä ei.Eikä niin voi alkaa elämäänkään,että en mä voi kun,jos,ehkä jonain päivänä tämä kuitenkin päättyy.
Niinkuin jo tuolla edellä sanoin,nämä on todella vaikeita asioita,ei todellakaan yksselitteisiä ja yhtä ja ainoaa oikeaa mielipidettä ei ole.
Mietin omalla kohdalla ihan samoja juttuja,kuinka omien vanhempien jutut on itseeni ja omaan parisuhteeseen vaikuttanut.Ja kuinka eron jälkeen voisin itse käsitellä asiat niin etten vedä niitä mukana uuteen suhteeseen.Ja minkälaisen mallin annan omille lapsilleni.Työsarkaa siis riittää.
Jaa-a... ehkä ne mun "parisuhdemallit" ovat pääosin tulleet vanhemmilta ja heidän esimerkeistään, tai siitä millainen kuva niistä on jäänyt. Eli jos yhdessä ei ole halua olla, niin ei tarvitse / kannata / hyödytä / ole siistiä väkisinkään puskea.
Muttamutta, nyt en kyllä osaa sanoa jotta mistä mun ideaalihko parisuhdemallini on lopulta kehkeytynyt, siis se että en varmaan ihan hevillä voisi olla tyytymissuhteessa. Joku halu on nimittäin pohjalla, että kyllä sen on tunteeseen perustuttava jos se kerran johonkin perustuu. Voihan se olla, ja varmaan onkin, jotta mahdollisessa pitkässä suhteessa tunteet muuttuvat paljonkin, mutta mitäs siitä. Onhan se ainakin alussa perustunut sille mun mielestäni ainoalla oikealla syylle, eli sille tunteelle, halulle olla juuri kyseisen ihmisen kanssa.
Sitä en tiedä jotta onko tuollainen, tai edes tuontapainen suhde naisineen jossain odottamassa vaiko ei. Olisihan se kiva varmaan uskotella itselleen jotta onhan sellainen jossain, mutta enpähän usko jotta saisin huijattua itseäni. Eli on jos on.
"Kyllähän se on juuri vanhemmistaan mistä lapsi oppii parisuhdemallin.Jos ei vanhemmat osoita tunteita toisilleen niin kuinka se lapsi siitä voisi oppia kuinka miehen ja naisen tulisi keskenään elää ja olla."
Näistä asioista yleensäkin tahtoisin kyllä edelleenkin olla hiukan eri mieltä. Siis jotta lapsi oppisi tyyliin kaikki käyttäytymismallit vanhemmiltaan. Kyllä varmaan oppii niin, mutta eikö silloin kyseessä ole joku ohjelmoitu robotti joka ei kykene omaan ajatteluun? Onko tuollainen ihminen myöhemmässä vaiheessa jotenkin niin sanottuun vastuunkantoon kykenemätön? Vähemmän itsenäiseen, omakohtaiseen ajatteluun kykenemätön? Ehkä (osin) sälyttää syitä epäonnistumisistaan yms. lapsuutensa roolimalleille?
Minä nimittäin tahtoisin jotenkin uskoa jotta lapsi osaa varttuessaan, myös nuorella iällä, ajatella itsekin, ja valita sieltä mieleisiään ominaisuuksia. Siis jos tällaiseen kykenee.
ja tuo mitä tuossa lopussa totesit niin pitää todellakin paikkaansa.
Tottakai lapsi kasvaa ja oppii ja ajattelee omilla aivoillaankin.Niinkuin pitääkin.
Ja sitä tässä yritänkin ajaa takaa,ehken vain osaa oikein tuoda ajatuksia oikein esille.Lapsi kun sisäistää suurimman osan vanhemmiltaan/muilta lähipiirin aikuisilta.Mutta myöhemminhän se todellisuus toki tulee vastaan ja lapsi oppii kyseenalaistamaan asioita.Ehkä siinä vaiheessa herääkin kysymys että miksi muilla asiat onkin erilailla kuin meillä?Miksi minun vanhempani toimivat niinkuin toimivat?
Toivon mukaan jokainen pystyy ja omaksuu ne hyvät asiat joita kasvaessaan saa ja näkee ja oppii myös niistä muidenkin tekemistä virheistä.
Mutta ensimmäinen ajatus oli vain että mitähän se mies miettii kun itse ei ole onnellinen(eikä myöskään vaimokaan) ja silti pidetään kynsin hampain kiinni huonosta suhteesta?!Ja minkä kuvan se lapsille antaa?
Alkaa taas rönsyillä juttu ihan muihin asioihin ja aika sekavasti tuon asioita esille,mutta..jokatapauksessa ymmärsin sun pointin ja olen samaa mieltä.
ylempään vähän samasta aiheesta, mutta kirjoitanpa tähän sitten siitä että jos se yhteiselämä onkin kinkkistä tyyliin kissa ja koira, niin eihän se sellainen mun mielestäni ole järkevä roolimalli lapsille. Olen aina ollut sitä mieltä, että ennemmin ero kuin väkisin väkertäminen. Olipahan lapsia tai ei. Vanhempi voi olla muutenkin kuin saman katon alla asumalla. Lienee jopa hyvät mahdollisuudet siihen, jotta olisi parempi vanhempi koska kenties se sisäinen harmonia lisääntyy kun about 50-150kg ärsytystä asustaa eri osoitteessa.
Tästä eräänlaisesta ääripäästä vähän lievempään, eli jos yhteiselo olisikin sellaista tullaan kyllä toimeen, mutta kuitenkin töksäytellään ja töksähtelee, niin eipä se sekään liene hyvä roolimalli.
antama malli lakkaa vaikuttamasta ihmiseen? Tuskin koskaan.
Omat vanhemmat kohtasivat kriisinsä kun olin ehkä 13-v. Elämä muuttui aika repiväksi, pelkkää riitaa, syyttelyä, katkeruutta, joka ei sitten koskaan oikeastaan lakannutkaan. Se vain jäähtyi vuosikymmenien saatossa. Mutta mikään ei heidän välillään enää koskaan korjaantunut ihan hyväksi. Se antoi mulle pitkäksi aikaa tuon ajatuksen, että "ennemmin ero kuin väkisin väkertäminen".
Mun vanhemmat ei koskaan eronneet ja kiukuttelevat toisilleen vieläkin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen paremmin kuitenkin ymmärrän myös heitä: mitä se todellinen sitoutuminen tarkoittaa.
Tuota olen joutunut miettimään aikuisella iällä ja se on vaikuttanut mun parisuhde-elämään. Olen oppinut siitä vielä kypsemmässäkin iässä.
Itsellä kaikki mietiskelyt myös menossa ja aina ja joka päivä oppii jotain lisää.
Omien vanhempien erosta ja suhteesta,sisarusten.Omasta erosta opin todella paljon ja edelleen tulee esille asioita joita täytyy miettiä.
Oma ero satutti,koska toinen oli se joka halusi erota tapasuhteesta(itsellä tunteita oli paljonkin vielä).Mutta tänä päivänä ymmärrän häntä aina vain paremmin ja olen sitä mieltä että ero oli se paras ratkaisu meille.
En haluais elää ihmisen kanssa joka ei enää välitä.Mitä elämää se oikeasti on?Tapa ja tottumus,kun asiat voi olla toisinkin.Ja minkälaisen kuvan antaisin siitä todellakin eteenpäin lapsilleni.
Mutta myös se että suhde on sitä tahtoa ja halua on toki se asian ydin.Ja sitähän se pitkä parisuhde onkin.Välillä sataa ja välillä paistaa.Mutta jos ei enää mitään tunteita ole niin mitäs se hyödyttää yksin yrittää.Niin,vaikeita asioita ja riippuu aivan minkä osapuolen kanssa keskustelee,mitkä ne mielipiteet on.
Paljon on opittavaa vielä ja tuskin ihan valmiiksi näissä asioissa tulee koskaan.
Juu, tuskin koskaan se vanhempien "antama" malli lakkaa vaikuttamasta. Ainakin kun mietin itseäni. Mun vanhemmat erosivat kun olin aika pieni, ja kyllä se heidän eripuransa oli aistittavissa äidin kuolemaan saakka. Tulivathan he toimeen, siis milloin harvoin, todella harvoin, olivat tekemisissä, mutta jotenkin sellainen kireys oli aistittavissa. Ehken jotain keskinäistä katkeruuttakin oli mukana, toisella varmaan hiukan enemmän kuin toisella. Kumpikaan ei kuitenkaan mitenkään sen kummemmin mustamaalannut toistaan, isä ei muistaakseni ikinä ja äitikin, milloin harvoin, todella harvoin, sattui sanomaan, niin kyllä ihan aiheesta. Ja tuskinpa ihan sitä todellista totuutta silloinkaan, vaikka varmasti totta puhuikin.
Olihan heillä suhteita senkin jälkeen, mutta eipä he taineet sen suurempaa onnea kuitenkaan löytää. Tai ei ne ainakaan kestäneet tyyliin vuosikymmentä. No, isällähän on vielä mahiksia.
Että ehkä varmaan jostain tuolta, lapsuudestani, se mun ideaali parisuhdemalli on tullut. Ja se todellisen onnen odottaminen ja ehkä vähäinen toivominenkin. Ja muutenkin, viihdyn liian hyvin yksin voidakseni tyytyä suhteeseen, ja tietenkin vähintään yhtä suurena osasena tuon yksin viihtymisen kanssa on se, että omatunto ei anna periksi vedättää toista uskomaan johonkin sellaiseen, mitä en itse tunne. Hassua.
lapsille ei voisi antaa rakkautta ja hellyyttä eron jälkeen.
varmaankin tulee vanhemmilta alunperin - ylimalkaan se, että on olemassa sellainen malli kuin parisuhde.
Monissa asioissa itse sitten olen luonut oman mallini, sen ajan mukaan missä olen itse elänyt. Kyllähän se, miten sitä parisuhdetta on yrittänyt toteuttaa on hyvin pitkälle riippuvainen tuosta ajasta: itse olen 70-luvun kasvatti ja mun käsitys siitä, mitä parisuhde tarkoittaa, on ihan selvästi saanut myrkytyksen hippiajan asenteista. Se on aika eri asia, kuin mun vanhempien parisuhde, jossa on toteutettu 50-luvun, sodan jälkeisen maailman ihanteita.
Mutta jos nyt jätetään tuo hippihapatus omaan arvoonsa, niin kyllä mulle on se perhekeskeisyys ja perinteinen puolison "omistamisen" ajatus tullut kotoa. Ollaan pari, kaikissa asioissa.
http://www.topsexiness.com/worldsex/oct108/08p/21.jpg
Lapsuusiän elin ehjässä perheessä. Isäni ja äitini erosivat kun olin juuri muuttanut pois kotoa 19-vuotiaana. Se oli miulle vaikeaa ja etenkin oli vaikeaa kestää ne syyt mitkä siihen eroon johti.
Varmasti se vaikutti omaan suhtautumiseeni parisuhdeasioihin. Miulle on jäänyt aika ristiriitaiset ajatukset parisuhteista yleensäkin. Lähipiirissä on muutenkin sattunut sillä rintamalla kaikenlaista. Ja etenkin kun kesällä huomasin, etten itsekään ole täydellinen siinä suhteessa..
Mutta nyt olen onnellinen omassa parisuhteessa ja luotan siihen että se tulee kestämään vaikka tiedän että kaikki ei aina menekään suunnitelmien mukaan.
Mun vanhemmat menivät naimisiin käsittääkseni osittain siksi kun eivät muutakaan keksineet. Äiti halusi pois ahdistavasta ympäristöstä ja isä tarjosi siihen hyvän mahdollisuuden, isä taas sai kiltin ja nöyrän vaimon. Kyllä he toisiaan varmasti jollain tapaa rakastivat, sitoutuneita ainakin olivat.
Enpä tiedä olenko ottanut heistä kovinkaan paljon mallia. Jo lapsena päätin että tulen tekemään tietyt asiat toisin kuin äitini ja etten hyväksyisi omalta mieheltäni kaikkia niitä asioita joita äiti isältä hyväksyi.
Isä ei ollut kotona koskaan, aina duunissa tai baarissa, kuulemma naisissaki. Äiti ei välittäny kunhan rahaa tuli eikä ite tarvinu käydä töissä. Äiti halus lapsia koska vauvat on ihania eikä ymmärtäny millasta se oikeesti on (ite sanonu). Meillä lapsilla ei ollu rajoja, rahaa oli. Me kasvatettiin toisemme.
Meilläkin äiti ja isä yhä kovin rakastuneita kaikesta huolimatta. Ikinä en ite mee naimisiin tai tee lapsia. Ei o mun juttu.
Faija kävi vieraissa ja mutsi huusi kuin hinaaja ja kantoi faijan tavaroita autotalliin harva se viikko. Että läheisyydestä ja hellyydestä ei heidän välillään ollut puhettakaan. Kaiken huipuksi sitä lystiä kesti kuusi vuotta.
Silti se ei tarkoittanut, ettenkö minä ja siskoni olisi saanut rakkautta ja huolenpitoa osakseen molemmilta vanhemmilta. Ja meillä molemmilla lapsilla on onnellinen ja hellyydentäyteinen parisuhde päinvastaisesta mallista huolimatta.
Että ainakin meidän tapauksessamme vanhempien käyttäytymismallilla ei ollut mitään merkitystä. Korkeintaan varoittavana esimerkkinä.
Lapsena/nuorena saatu parisuhteen malli saattaa kantaa pitkälle aikuisessa elämässä, sekä hyvässä että pahassa.
Itse en nähnyt yhtään hyvää parisuhdetta ennen täysi-ikäisyyttäni. En vanhempieni, sukulaisteni tai ystävieni taholta. Ikävä kyllä, kaikissa näkemissäni suhteissa mies oli joko juoppo, petturi tai väkivaltainen. Oli seksiin pakottamista, hakkaamista, henkistä sekä fyysistä alistamista, uhkailua, panettelua, jopa raiskaamista yms. Lista on karu.
En ole koskaan seurustellut kunnolla vaikka ikää on jo päälle kolmenkympin. Ei kiinnosta. En luota miehiin. Minulla on hyvä näin, en aio riskeerata että minulle kävisi kuin kymmenille näkemilleni naisille.
Olen monilapsisesta ydinperheestä ja lapsuuteni oli onnellinen. Parisuhdemallin olen kehittänyt itse ja tuntemieni alakulttuurien pohjalta. Olen onnellisessa suhteessa samoin ajattelevan ihmisen kanssa.
Lukuvinkkinä Judith Rich Harrisin Kasvatuksen myytti. Tuonne joku on tehnyt arvostelun siitä:
http://ihmissuhteet.blogspot.com/2004/07/kasvatuksen-myytti-judith-rich.html
"Judith Rich Harrisin kirja Kasvatuksen myytti on kiinnostava ja hyvä, sisältäen paljon rohkeita väitteitä. Kirjan perusväite on, että vanhemmilla ei paljoakaan osaa eikä arpaa siinä, millaiseksi lapsi lopulta kehittyy. Tärkeintä lapselle ovat vertaisryhmät, eli kaverit. Eräänä esimerkkinä Harris käyttää siirtolaislapsien sopeutumista uuteen yhteiskuntaan. Siirtolaisten lapsista ei kasva suinkaan vanhempiensa kaltaisia, mahdollisesti nukkavieruja ulkomaalaisia, vaan täysin uuteen maahansa kaikin puolin sopeutuneita kansalaisia. Eli tuossa tapauksessa lapset imevät vaikutteet aivan muualta kuin vanhemmiltaan."
mallit voi vaikuttaa paljonkin. Isovanhempieni suhde oli täydellistä kumppanuutta loppuun asti. Äiti oli yh joka esimerkillään näytti että yksinkin voi ihan hyvin pärjätä.
Itse vaadin ihmissuhteilta liikaa, ja yksin ollessani on välillä vaikea myöntää etten aina meinaa pärjätä.