välinpitämätön mies

Olen puhunut hänelle asiasta ja näistä ongelmista, välillä jopa raivonnut. Silti hän ei reagoi tilanteeseen juuri mitenkään. Tai lähinnä alkaa puolustelemaan itseään. Ja lisäksi, sovimme tuona päivänä, jolloin tein hänelle "yllätyksen" tietyn kellonajan, milloin hän tulisi kotiin. Kellonaika ei ainakaan tullut hänelle yllätyksenä. Ja hänelle on aina ollut selvää, että kaikenlaiset merkkipäivät ovat minulle tärkeitä. En odota häneltä mitään materiaalista, mutta henkistä panostusta sitäkin enemmän. Paljon olisi sekin, että hän yleensä muistaisi päivän ja mainitsisi siitä.

Ja kyllä, nyt koen, että olen kahlinnut itseni naimisiin mennessäni vain paremman huomisen toivossa. Tai ehkä sitä häiden jälkeen on alkanut ajattelemaan asioita selkeämmin, että mihin sitä on oikeasti päänsä pistänyt.

Nyt olen kuitenkin tehnyt miehelle selväksi, etten enää jaksa tehdä suhteemme eteen mitään. Hän saa vuorostansa yrittää. En vain enää jaksa välittää.

Camilla* kirjoitti:

Olen puhunut hänelle asiasta ja näistä ongelmista, välillä jopa raivonnut. Silti hän ei reagoi tilanteeseen juuri mitenkään. Tai lähinnä alkaa puolustelemaan itseään. Ja lisäksi, sovimme tuona päivänä, jolloin tein hänelle "yllätyksen" tietyn kellonajan, milloin hän tulisi kotiin. Kellonaika ei ainakaan tullut hänelle yllätyksenä. Ja hänelle on aina ollut selvää, että kaikenlaiset merkkipäivät ovat minulle tärkeitä. En odota häneltä mitään materiaalista, mutta henkistä panostusta sitäkin enemmän. Paljon olisi sekin, että hän yleensä muistaisi päivän ja mainitsisi siitä.

Ja kyllä, nyt koen, että olen kahlinnut itseni naimisiin mennessäni vain paremman huomisen toivossa. Tai ehkä sitä häiden jälkeen on alkanut ajattelemaan asioita selkeämmin, että mihin sitä on oikeasti päänsä pistänyt.

Nyt olen kuitenkin tehnyt miehelle selväksi, etten enää jaksa tehdä suhteemme eteen mitään. Hän saa vuorostansa yrittää. En vain enää jaksa välittää.

Lue lisää

Ota ero tuollaisesta miehestä! Turhaa tuhlaat elämääsi tunnekylmän miehen kanssa. Usko, että ansaitset parempaa.

Itse elin vuosia välinpitämättömän miehen kanssa. Alkuun kun tutustuimme hän oli kiireinen opiskelut, työ ja harrastukset veivät aikaa. Kuvittelin että mies alkaisi viihtymään minun seurassani kun valmistui ja opiskeluista olisi jäänyt aikaa meille. Mies lisäsi harrastuksiaan. Olin yksinäinen suhteessa koska mies ei koskaan halunnut olla kanssani. Kaikki vapaa-aika vietettiin miehen määrämällä tavalla, aina toiminnallista.
Vasta myöhemmin ymmärsin, että mies ei odottanut parisuhteelta mitään henkistä yhteyttä koska minä en merkinnyt hänelle mitään. Mies alkoi olemaan myös todella ilkeä ja nälvi minua kun esitin mitään omia mielipiteitä. Minun elämäntehtäväni oli mielistellä miestä 24/7 pyyteettömästi.

Mies kiukutteli koko ajan jostain. Häntä ärsytti se, että hänen kaverinsa olivat "tossun alla" eivätkä lähteneet miehen kanssa harrastamaan. Mies ei ymmärtänyt että hänen kaverinsa viihtyivät perheensä kanssa, sellainen ajatus oli hänelle vieras. Kotoa piti aina paeta harrastuksiin, se oli hänen elämänsä.

Kyllä se välinpitämättömyys miehen puolelta pahenee ajan myötä.

Yksi tarina. kirjoitti:

Itse elin vuosia välinpitämättömän miehen kanssa. Alkuun kun tutustuimme hän oli kiireinen opiskelut, työ ja harrastukset veivät aikaa. Kuvittelin että mies alkaisi viihtymään minun seurassani kun valmistui ja opiskeluista olisi jäänyt aikaa meille. Mies lisäsi harrastuksiaan. Olin yksinäinen suhteessa koska mies ei koskaan halunnut olla kanssani. Kaikki vapaa-aika vietettiin miehen määrämällä tavalla, aina toiminnallista.
Vasta myöhemmin ymmärsin, että mies ei odottanut parisuhteelta mitään henkistä yhteyttä koska minä en merkinnyt hänelle mitään. Mies alkoi olemaan myös todella ilkeä ja nälvi minua kun esitin mitään omia mielipiteitä. Minun elämäntehtäväni oli mielistellä miestä 24/7 pyyteettömästi.

Mies kiukutteli koko ajan jostain. Häntä ärsytti se, että hänen kaverinsa olivat "tossun alla" eivätkä lähteneet miehen kanssa harrastamaan. Mies ei ymmärtänyt että hänen kaverinsa viihtyivät perheensä kanssa, sellainen ajatus oli hänelle vieras. Kotoa piti aina paeta harrastuksiin, se oli hänen elämänsä.

Kyllä se välinpitämättömyys miehen puolelta pahenee ajan myötä.

Lue lisää

Ei näihin voi kyllä mitään muuta kommentoida kuin että voih... :(....
Näissä asioissa olen oppinut, että nainen tarvitsee naisten seuraa ja ymmärrystä tunnejutuissa, jos miehen kanssa ei aina suju tuo puoli. Näin nainen saa myös vahvuutta henkisesti pistää hanttiin miehen kylmyydelle ja kykyä ilmaista omia haluja ja tuntoja niin, ettei miehen kylmyys voi hallita koko ilmapiiriä. Womanpower! :)
Enkä nyt todella tarkoita tässä mitään hysteeristä naisten jatkuvaa tunteiden ylipursuavaa setvimistä vaan sellaista rehellistä vakavastikin kohtaavaa arjen tuntojen jakamista. Voihan näitä mieskin tarvita, kyllähän nainenkin voi olla se kylmä, vaikka varmaan useammin mies..ehkä.

Yksi tarina. kirjoitti:

Itse elin vuosia välinpitämättömän miehen kanssa. Alkuun kun tutustuimme hän oli kiireinen opiskelut, työ ja harrastukset veivät aikaa. Kuvittelin että mies alkaisi viihtymään minun seurassani kun valmistui ja opiskeluista olisi jäänyt aikaa meille. Mies lisäsi harrastuksiaan. Olin yksinäinen suhteessa koska mies ei koskaan halunnut olla kanssani. Kaikki vapaa-aika vietettiin miehen määrämällä tavalla, aina toiminnallista.
Vasta myöhemmin ymmärsin, että mies ei odottanut parisuhteelta mitään henkistä yhteyttä koska minä en merkinnyt hänelle mitään. Mies alkoi olemaan myös todella ilkeä ja nälvi minua kun esitin mitään omia mielipiteitä. Minun elämäntehtäväni oli mielistellä miestä 24/7 pyyteettömästi.

Mies kiukutteli koko ajan jostain. Häntä ärsytti se, että hänen kaverinsa olivat "tossun alla" eivätkä lähteneet miehen kanssa harrastamaan. Mies ei ymmärtänyt että hänen kaverinsa viihtyivät perheensä kanssa, sellainen ajatus oli hänelle vieras. Kotoa piti aina paeta harrastuksiin, se oli hänen elämänsä.

Kyllä se välinpitämättömyys miehen puolelta pahenee ajan myötä.

Lue lisää

Samassa henkisessä tyhjiössä ja kiukuttelija kehtaa syyttää vielä kylmyydestä itseäni. Ei jaksa kuunnella enää, kun joku kaveri ei pääse, kun vaimo on niin tiukka. Mitä marinaa? Auttaisiko, jos tiukkaisi otteen yhtä tiukaksi, vaikka vaikeaa se on, kun koskaan en ole toista milläänmuotoa kahlinnut?

Välinpitämättömyys, sitä se varmaan on. Ja se pahanee ajan myötä, sen olen huomannut.

Parempi toki lähteä ajoissa, kuin ei milloinkaan. Mikset muka itse voisi lähteä nytkin?! tunnetason ollessa pieni tai lähes olematon, mitä järkeä jatkaa koko avioliittoa?

En tiedä onko tämä oikea paikka purkaa tuntojani, mutta en enää keksinyt muuta... Pelkään juurikin sitä, että olen vielä toisetkin 15 vuotta tässä samassa yksinäisyyden jamassani, jos en jotain muutosta saa aikaiseksi. Mutta niin kovin välinpitämättömän miehen, kuin puolisoni on, kanssa on todella surullista elää, on vaikea nimetä onnellista aikaa. On toki hyviä päiviä, hetkiä, mutta aina ne muuttuvat silmänräpäyksessä. Tiedän ja myönnän, etten itsekään ole ollut helppo ihminen, mutta olen aina yrittänyt puhua ja selvittää asioita. Olen myös oppinut ymmärtämään, miten ikävät lapsuuden/nuoruuden tapahtumat vaikuttavat minuun, ja luottaminen toiseen on vaikeaa. Mutta kun toiseen ei vain kerrassaa saa mitään yhteyttä, ei vastakaikua, eikä ymmärrystä. Kaipaisin suunnattomasti lohdutusta ja kun olen ikävistä asioista myös hänelle kertonut, kaipaan myös ymmärrystä. Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat koko elämäni. En halua viedä heiltä perhettä, mutta tuntuu että olen ainoa joka yrittää sitä epätoivoisesti pitää kasassa. Olen useasti ajatellut eroa, mutta en voi kuvitellakaan sitä tilannetta että joudun olemaan erossa lapsistani ja pelkään myös mieheni vievän lapset minulta kokonaan... Yritän jatkuvasti tavoittaa häntä ja kertoa miten pahalta hänen käytöksensä tuntuu, mutta hän vastaa vaan että älä tee taas niin suurta numeroa/ongelmaan, tai että eihän meillä ole mitään hätää. Kyllä hän on hyvä mies, hän huolehtii meistä, ostelee lahjojakin merkkipäivinä jne.. Mutta hän tekee paljon valintoja joilla loukkaa. Nykyään harrastukset ovat tulleet niin tärkeiksi ja rakkaiksi, että koen hänen asettavan minut lapset samaan "lokeroon" kuin työn, ja vapaa-aika on sitten erikseen. Siihen me emme kuulu. Todella usein suhteemme aikana harrastus ja kaverit ovat menneet perheemme edelle, jotta hieman selventäisin itseäni, kerron esimerkkinä kolmannen lapsemme syntymän, vauva oli viikon ikäinen kun hänen piti lähteä kavereiden kanssa reisuuun... Pyysin jäämään kotiin, sillä olisin tarvinnut apua ja tukea.. Lapsen parin ensimmäisen kuukauden aikana hän oli reissussa 3 kertaa.. En todellakaan enää tiedä mitä tekisin, tilanne pelottaa minua..

xy kirjoitti:

En tiedä onko tämä oikea paikka purkaa tuntojani, mutta en enää keksinyt muuta... Pelkään juurikin sitä, että olen vielä toisetkin 15 vuotta tässä samassa yksinäisyyden jamassani, jos en jotain muutosta saa aikaiseksi. Mutta niin kovin välinpitämättömän miehen, kuin puolisoni on, kanssa on todella surullista elää, on vaikea nimetä onnellista aikaa. On toki hyviä päiviä, hetkiä, mutta aina ne muuttuvat silmänräpäyksessä. Tiedän ja myönnän, etten itsekään ole ollut helppo ihminen, mutta olen aina yrittänyt puhua ja selvittää asioita. Olen myös oppinut ymmärtämään, miten ikävät lapsuuden/nuoruuden tapahtumat vaikuttavat minuun, ja luottaminen toiseen on vaikeaa. Mutta kun toiseen ei vain kerrassaa saa mitään yhteyttä, ei vastakaikua, eikä ymmärrystä. Kaipaisin suunnattomasti lohdutusta ja kun olen ikävistä asioista myös hänelle kertonut, kaipaan myös ymmärrystä. Meillä on kolme ihanaa lasta, jotka ovat koko elämäni. En halua viedä heiltä perhettä, mutta tuntuu että olen ainoa joka yrittää sitä epätoivoisesti pitää kasassa. Olen useasti ajatellut eroa, mutta en voi kuvitellakaan sitä tilannetta että joudun olemaan erossa lapsistani ja pelkään myös mieheni vievän lapset minulta kokonaan... Yritän jatkuvasti tavoittaa häntä ja kertoa miten pahalta hänen käytöksensä tuntuu, mutta hän vastaa vaan että älä tee taas niin suurta numeroa/ongelmaan, tai että eihän meillä ole mitään hätää. Kyllä hän on hyvä mies, hän huolehtii meistä, ostelee lahjojakin merkkipäivinä jne.. Mutta hän tekee paljon valintoja joilla loukkaa. Nykyään harrastukset ovat tulleet niin tärkeiksi ja rakkaiksi, että koen hänen asettavan minut lapset samaan "lokeroon" kuin työn, ja vapaa-aika on sitten erikseen. Siihen me emme kuulu. Todella usein suhteemme aikana harrastus ja kaverit ovat menneet perheemme edelle, jotta hieman selventäisin itseäni, kerron esimerkkinä kolmannen lapsemme syntymän, vauva oli viikon ikäinen kun hänen piti lähteä kavereiden kanssa reisuuun... Pyysin jäämään kotiin, sillä olisin tarvinnut apua ja tukea.. Lapsen parin ensimmäisen kuukauden aikana hän oli reissussa 3 kertaa.. En todellakaan enää tiedä mitä tekisin, tilanne pelottaa minua..

Lue lisää

Tiedät, kun on aika tehdä valintoja. Jos sellainen aika siis tulee.

Kertomuksesi on identtinen omaan elämääni. Myös tuo kolmannen lapsen syntymä jne. Tosin mies lähti reissuilleen jo esikoisen synnyttyäkin. Harrastukset, ystävät ja miehen lapsuuden perhe ohittivat meidät oikealta ja vasemmalta.

Puhuin miehelle pahasta olosta ja parisuhteen kaipuusta. Turhaan. Erosimme 19 yhteisen vuoden jälkeen. Mies yllättyi. Ei ollut ottanut vaatimuksiani tosissaan. Halusi jatkaa niin kuin ennenkin, rakasti, aneli ja vakuutti. Mutta en minä halunnut jatkaa niin kuin ennenkin, minä halusin parisuhteen.

No, kerrotakoon että tuo kunnollisena pitämäni, harrastuksiinsa uppoutunut mies olis itten aktiivinen myös naisasioissa. Se tosin selvisi minulle vasta myöhemmin. Siitä oli ollut kyse myös niinä kertoina kun jäin vastasyntyneiden kanssa kotiin, toisen lähteissä kavereiden kanssa harrastusreissuille.
'
Kun olet valmis tiedät mikä on oikea päätös sinulle. Jos se päätös on suhteesta irrottautuminen niin se päätös tulee vahvana etkä enää epäröi. Jos epäröit, sinun kannattaa edelleen yrittää suhteessa ja rakastaa miehesi karrelle.

Älä kiirehdi kirjoitti:

Tiedät, kun on aika tehdä valintoja. Jos sellainen aika siis tulee.

Kertomuksesi on identtinen omaan elämääni. Myös tuo kolmannen lapsen syntymä jne. Tosin mies lähti reissuilleen jo esikoisen synnyttyäkin. Harrastukset, ystävät ja miehen lapsuuden perhe ohittivat meidät oikealta ja vasemmalta.

Puhuin miehelle pahasta olosta ja parisuhteen kaipuusta. Turhaan. Erosimme 19 yhteisen vuoden jälkeen. Mies yllättyi. Ei ollut ottanut vaatimuksiani tosissaan. Halusi jatkaa niin kuin ennenkin, rakasti, aneli ja vakuutti. Mutta en minä halunnut jatkaa niin kuin ennenkin, minä halusin parisuhteen.

No, kerrotakoon että tuo kunnollisena pitämäni, harrastuksiinsa uppoutunut mies olis itten aktiivinen myös naisasioissa. Se tosin selvisi minulle vasta myöhemmin. Siitä oli ollut kyse myös niinä kertoina kun jäin vastasyntyneiden kanssa kotiin, toisen lähteissä kavereiden kanssa harrastusreissuille.
'
Kun olet valmis tiedät mikä on oikea päätös sinulle. Jos se päätös on suhteesta irrottautuminen niin se päätös tulee vahvana etkä enää epäröi. Jos epäröit, sinun kannattaa edelleen yrittää suhteessa ja rakastaa miehesi karrelle.

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi. Minusta tuntuu että oma itseni kuihtuu tässä suhteessa. Olen jo niin monesti pettynyt ja joutunut yksin pahaa mieltäni murehtimaan, että en pysty olemaan oma itseni, koko ajan olen hieman varuillani, ja ikäänkuin muuri ympärillä. Tunteiden näyttäminen on tosi vaikeaa, vaikka olen pohjimmiltani todella hellä ja läheisyyttä rakastava ihminen. Haluaisin taas sitä spontaaniutta, hellyyttä, iloisuutta ja kaikkea mitä kuuluu toisen ihmisen rakastamiseen. Parisuhdetta juurikin. Vaikea enää sanoa mitä omista tunteistani on jäljellä. Ei minunkaan mieheni ota tosissaan puheitani. Joskus on tullut se tilanne, että olen ollut ihan tosissani lähdössä, ja silloin hän vähän heräsi. Mutta kun jäin, niin enää hän ei usko että olen edes tosissani. Tuntuu että olen täysin yhdentekevä. Olen myös yrittänyt ehdottaa hänelle että eroaisimme, jos hänestä tuntuu että liitto on jotenkin tiellä tai hänelle este, mutta ei hän halua.. En tiedä miksi... Rakastaako...?
Kyllä tosiaan vielä epäröin, en tunnu olevan varma mihinkään suuntaan, haluaisin tietysti että lapsillani olisi aina koti, mitä minulla ei ollut. Mutta uskon, että asiat selviävät minulle pikkuhiljaa. Ja toki kun lapset kasvavat, jää minulle aikaa keskittyä omiin asioihini, ystäviin ja harrastuksiin, kuten hänelläkin. Toivottavasti meille kuitenkin käy hyvin! :)

X:Kuulostaa tutulta.
Mä luulen, että kyseessä on toiseen itsekkyys ja itsellä liika kiltteys. Jotkut ei vaan tajua vaikka selittäisi samat asiat uudelleen.
Mun miesystävä ei halua tavata perhettäni tai kavereitani. Ollaan oltu useampi vuosi yhdessä. Elämä pyörii aikalailla hänen menemisiensä ympärillä, koska hänen edellinen suhteensa oli huono. Jos vaadin jotain hän vetoaa aikaisempiin huonoihin suhteisiinsa. Nyt ei halua tinkiä mistään. Silti soittelee perääni ja heti pitäisi vastata tai hän ahdistuu. Meillä ei ole yhteisiä lomia, ollaan vain minun luona istutaan sohvalla. Hän on ottanut lainaa omiin harrastuksiinsa, eikä täten voi muuttaa uuteen asuntoon. En pysty kävelemään portaita (jalat menneet niin huonoon kuntoon, että liikkuminen on vaikeaa), joten hänen luoksee en pääse kyläilemään. En tästä paranekaan.
Syntymäpäivälahjaa en saanut, sillä hän ei osaa ostaa lahjoja ja inhoaa kaupassa käymistä. Jos mennään elokuviin hän päättää mikä katsotaan. Jotenkin hän käsittää minut aina väärin, en tiedä mistä rautalangasta pitäisi vääntää: Olen yrittänyt puhua parisuhdeterapeutille menemisestä, mutta sinne on jonoa tai aika ei sovi. Minun pitää perustella miksi sinne pitäisi mennä, koska hän ei mene jos häntä syytellään. Keskustelumme kiertävät aina samaa kehää, eivätkä johda mihinkään.Alan olla aika uhriutunut, mutta eipä minulla ole enää muitakaan. Olen eristäytynyt kaikesta.
Hänessä on hyvät puolensa, en muuten tässä kärvistelisi. Osaa olla hauska, kehua. Tuo saamattomuus ja laiskuus vaan nyppii. Ei saa itse siivottua. Asuntoni toimi hänen pyykkitupanaan. Ihmettelen, että miten tämä meni näin pieleen. Ensin vaikutti niin kivalta ja empaattiselta. Kun puhun erosta hän saa hirveän hysteerisen kohtauksen. Tulee syyllinen olo.Kahden vaiheilla, että mitä tässä tekisi. Ollaan oikeastaan vaan parisuhteessa olevia kaavereita. Olen pyytänyt häneltä omaa aikaa. Onneksi ei asuta yhdessä. Ei tuo täysi narsisti ole, mutta pikkasen outoa käytöstä.
Takki tyhjä.

Melkee samanlainen juttu meillä ko sullaki, paitsi että ollaan oltu yhesä vasta 4 vuotta eikä olla kihloissa tai naimisissa. Miestä ei kiinnosta mun jutut, mies ei tee kotitöitä jollen pakota, (ja toisaalta oon itekki liian tarkka niistä että siksikkää sitä ei inspaa).

Ei juuri välitä käyttää mua missään koska mulla ei oo ajokorttia, hyvi harvoi muistaa mua syntymäpäivinä yms. päivinä vaikka ite muistan sitä aina, eikä oo halukas oikee lähtee kotua mihinkää, ei vaikka kui harmittas yksinoloki ja vaikka kui houkuttelen että saa lähtiä mukkaa eikä mikkää estä.

Eppäilen että kotona on menny aikonaa kasvatus pilalle, tai joku muu sen luonteesa mättää. Oon kai liian kiltti ja passaan herkästi toista vaikka tykkään muutenki kyllä touhuta kokoajan. Seksiäki sais olla enemmän, ei vaan sillo ko hälle itelleen soppii. Ei oo kyse nautinnon saamisesta vaa sen vähhyyestä; -haluaisin enemmänki intiimimpiä toimintaa. En halua pettää toista vaa oon yhen kans kerrallaan parisuhteessa; -tää suhe on mun eka. Ois hienua jos ei tarvis erota, mutta jos ei muuta konstia nii se on pakko.

Pelkään vaan mitä tästä seuraa ko mun mies on paljo heikkoluontosempi ko minä, pelkään että se ei kestä erua ja se sekuaa jotenki. Ja sitte on kans tuo pieni viikonloppu hömpsyttely; se tietää kyllä rajasa eikä ota liikaa mutta siltiki sitä pittää vaa joka viikonloppu ottaa vaikka oon sanonu että ois välillä ilman. En halua ylistää ittiäni liikaa mutta ite en ainakkaa paikkaile viikon työputkia ja stressiä/ tarvi alkoholia rentoutuksee tai muute vaa rohkasuun. Enkä oo mikkää absolutisti itekkää mutta en vaan tarvi alkoholia ko hyvi harvo jos sillonkaa ja sittenki vaa pieninä annoksina hyvässä seurassa.

Ja sitte seki että häntä ei myöskää kiinnosta puhua asioista kovi monesti, helposti hää sulkeutuu tai tyrehyttää keskustelun heti alkuusa kuittaamalla sen että se on liia pitkä juttu yms. jos haluaisin muute vaa jutella sen kans. Töisä on varmasti mukava kaveri ja nii eellee; aikonaa työpohjalta me tutustuttiinki.

Harmi vaa että se työminä ei lähellekkää vastaa kotiminnää. Miten tätä siis pitäs nyt purkaa? (Sori huonot kappalejaot yms. , en jaksa niihi nyt nii kauhiasti panostaa.)

Mitä teen kirjoitti:

Melkee samanlainen juttu meillä ko sullaki, paitsi että ollaan oltu yhesä vasta 4 vuotta eikä olla kihloissa tai naimisissa. Miestä ei kiinnosta mun jutut, mies ei tee kotitöitä jollen pakota, (ja toisaalta oon itekki liian tarkka niistä että siksikkää sitä ei inspaa).

Ei juuri välitä käyttää mua missään koska mulla ei oo ajokorttia, hyvi harvoi muistaa mua syntymäpäivinä yms. päivinä vaikka ite muistan sitä aina, eikä oo halukas oikee lähtee kotua mihinkää, ei vaikka kui harmittas yksinoloki ja vaikka kui houkuttelen että saa lähtiä mukkaa eikä mikkää estä.

Eppäilen että kotona on menny aikonaa kasvatus pilalle, tai joku muu sen luonteesa mättää. Oon kai liian kiltti ja passaan herkästi toista vaikka tykkään muutenki kyllä touhuta kokoajan. Seksiäki sais olla enemmän, ei vaan sillo ko hälle itelleen soppii. Ei oo kyse nautinnon saamisesta vaa sen vähhyyestä; -haluaisin enemmänki intiimimpiä toimintaa. En halua pettää toista vaa oon yhen kans kerrallaan parisuhteessa; -tää suhe on mun eka. Ois hienua jos ei tarvis erota, mutta jos ei muuta konstia nii se on pakko.

Pelkään vaan mitä tästä seuraa ko mun mies on paljo heikkoluontosempi ko minä, pelkään että se ei kestä erua ja se sekuaa jotenki. Ja sitte on kans tuo pieni viikonloppu hömpsyttely; se tietää kyllä rajasa eikä ota liikaa mutta siltiki sitä pittää vaa joka viikonloppu ottaa vaikka oon sanonu että ois välillä ilman. En halua ylistää ittiäni liikaa mutta ite en ainakkaa paikkaile viikon työputkia ja stressiä/ tarvi alkoholia rentoutuksee tai muute vaa rohkasuun. Enkä oo mikkää absolutisti itekkää mutta en vaan tarvi alkoholia ko hyvi harvo jos sillonkaa ja sittenki vaa pieninä annoksina hyvässä seurassa.

Ja sitte seki että häntä ei myöskää kiinnosta puhua asioista kovi monesti, helposti hää sulkeutuu tai tyrehyttää keskustelun heti alkuusa kuittaamalla sen että se on liia pitkä juttu yms. jos haluaisin muute vaa jutella sen kans. Töisä on varmasti mukava kaveri ja nii eellee; aikonaa työpohjalta me tutustuttiinki.

Harmi vaa että se työminä ei lähellekkää vastaa kotiminnää. Miten tätä siis pitäs nyt purkaa? (Sori huonot kappalejaot yms. , en jaksa niihi nyt nii kauhiasti panostaa.)

Lue lisää

Nii ja en tarkota kauhiasti mollata toista; - toki hänesäki on ne hyvät puolesa mutta ko hän ei vaa huomioi mua tarpeeksi vaikka minä ite yritän aina aatella toisen parasta ja olla mukava ym.

Myöskää en kiukuttele hälle ikinä ilman syytä (harvo sittenkää) enkä viiti muutenkaa olla tahallaa hankala koska yritän käyttätyä kohteliaasti ja aikuismaisesti.

Ja meile on lapsena kotona liikaa tolkutettu hyvvää käytöstä. Ossaan toki olla ittepäinen halutessani, mutta se vaa että tahtoo enemmän toisen käyttäytymisesä olla toivomisen varraa. En jaksa kaikkia ees selittää mutta meilä ois nii paljo korjattavvaa ja töitä tehtävänä hyvän suhteen etteen.

X:Kuulostaa tutulta. Mun miesystävä ei halua tavata perhettäni tai kavereitani. Ollaan oltu useampi vuosi yhdessä. Elämä pyörii aikalailla hänen menemisiensä ympärillä, koska hänen edellinen suhteensa oli huono. Jos vaadin jotain hän vetoaa aikaisempiin huonoihin suhteisiinsa. Nyt ei halua tinkiä mistään. Silti soittelee perääni ja heti pitäisi vastata tai hän ahdistuu. Meillä ei ole yhteisiä lomia, ollaan vain minun luona istutaan sohvalla. Hän on ottanut lainaa omiin harrastuksiinsa, eikä täten voi muuttaa uuteen asuntoon. En pysty kävelemään portaita (jalat menneet niin huonoon kuntoon, että liikkuminen on vaikeaa), joten hänen luoksee en pääse kyläilemään. En tästä paranekaan.
Syntymäpäivälahjaa en saanut, sillä hän ei osaa ostaa lahjoja ja inhoaa kaupassa käymistä. Jos mennään elokuviin hän päättää mikä katsotaan. Jotenkin hän käsittää minut aina väärin, en tiedä mistä rautalangasta pitäisi vääntää: Olen yrittänyt puhua parisuhdeterapeutille menemisestä, mutta sinne on jonoa tai aika ei sovi. Minun pitää perustella miksi sinne pitäisi mennä, koska hän ei mene jos häntä syytellään. Keskustelumme kiertävät aina samaa kehää, eivätkä johda mihinkään.Alan olla aika uhriutunut, mutta eipä minulla ole enää muitakaan. Olen eristäytynyt kaikesta.
Hänessä on hyvät puolensa, en muuten tässä kärvistelisi. Osaa olla hauska, kehua. Tuo saamattomuus ja laiskuus vaan nyppii. Ei saa itse siivottua. Asuntoni toimi hänen pyykkitupanaan. Ihmettelen, että miten tämä meni näin pieleen. Ensin vaikutti niin kivalta ja empaattiselta. Kun puhun erosta hän saa hirveän hysteerisen kohtauksen. Tulee syyllinen olo.Kahden vaiheilla, että mitä tässä tekisi. Ollaan oikeastaan vaan parisuhteessa olevia kaavereita. Olen pyytänyt häneltä omaa aikaa. Onneksi ei asuta yhdessä. Takki tyhjä.

Tutua.
Nämä ovat niin monisyisiä juttuja ja mietin että onko minusta suhteeseen. Kun toinen tekee ohareita minusta on tullut kylmä. Katkerakin. En enää edes haluaisi lähteä reissuun, kun painostamalla toista ei taitaisi olla häävi kokemus. Lähtisin jonkun kaverin kanssa, mutta eipä niitä kauheasti ole. Oma masennus estää myös. Mun kavereilla omia menoja, eikä olla pidetty hirveästi yhteyttä. Ukko on epäsosiaalinen ja omistava. Hän on entinen alkoholisti. Mulla alkoi alamäki tämän suhteen aikana, masennus palasi.

Täällä yks halipulasta kärsivä nainen.Olen naimisissa välinpitämättömän työnarkomaanin kanssa joka väittää, että perhe on hänelle tärkeä.
Teot osoittaa kaikkea muuta.Joulu meni riidelessä ja kylmissä merkeissä.Minussa vika, koska en osannut käyttäytyä.Miehen mielestä hän ei aloita eikä riitele.
Olen sairastellut paljon ja nyt sain vuosi sitten vielä reuman.Tuntuu,että olen miehelle taakka ja rasittava valittaja, kun pyydän jotain apua.esimerkkinä vaikka,että olin koiran kanssa lenkillä ja kun tulin ja pyysin ,että mieheni tulisi pyyhkimään koiran tassut koska sormeni olivat tosi kipeät, vastaus,että kyllä sä ne saat pyyhittyä ja jatkoi nettipokerin pelaamista. Ai ,että joskus korpee ja kovaa! Päivittäin mietin ,että mitä pitäis tehdä.Takana 20 vuotta avioliiton auvoa:(

Miehissä on liian paljon niitä, joille nainen on itsestään selvyys.

Mutta me naiset itse olemme heidät sellaisiksi opettaneet.

Jos mies on oppinut koko elämänsä ajan että naisia voi kohdella miten vain ja aina katsotaan lopulta läpi sormien - toisin sanoen painetaan asiat villaisella tai väsytään puhumaan epäkohdista ja odotetaan miehen muuttuvan ja huomaavan itse kylmyytensä...Tämä on luvan antamista siihen, että nainen on kynnysmatto jota saa polkea.

Itse olen aina ollut ylikiltti.
Olen antanut anteeksi loputtomasti.

Olen puhunut ja puhunut miehelleni asioista jotka ovat minua ahdistaneet , juuri tuo miehen etäisyys, uskottomuus ja välinpitämättömyys joka ilmenee siinä, ettei hän ole välittänyt viettää kahdenkeskistä aikaa kanssani pyynnöistäni huolimatta,vaan sopii itselleen ohjelmaa minut sivuuttaen.

Lopulta ymmärsin ettei puhe auta.
Kun pyydän vastauksia mies väittää ymmärtävänsä kaipuutani kahdenkeskiseen aikaan ja hankkivansa sitä,sanoo yhä pitävänsä minusta... mutta sanahelinä joka ei näy teoissa ja elämän valinnoissa ei merkitse enää mitään.

Hän edelleen on mielummin muualla kuin kahden kanssani, vaikken vaadi häneltä paljoa, vain hellyyttä ja yhdessä oloa , tietysti seksiäkin.

Mutta mies on kai kyllästynyt minuun koska ne viikonloput jolloin näyttää että olisimme kahden , hän järjestää äkkiä niin että kahdenkeskinen aika peruuntuu.

Olen päättänyt astua ulos häkistä,roolista jossa olen vain kodinhoitaja ja arjen pyörittäjä, lisärahan hankkija työtuloillani.

Otan etäisyyttä ja etsin elämää muualta, maatkoon mies kotona omassa rauhassaan tai etsiköön halutessaan uuden osoitteen, minulle tämä kotileikki ei enää riitä.
Ja mitä varten hukkaisin vapaa-aikaani kotona silloin jos mies on paikalla muttei läsnä.

Hän on naimisissa tietokoneen,kännykän, pelitilin ja kaikkien ystävien ja sukulaistensa kanssa enemmän kuin minun.
Mies on ajanut minut tilanteeseen, jossa olen (toistaiseksi?) vielä varattu, mutta yhtäaikaa sydämmeltäni jo varautunut olemaan sinkku.

Koska loputtomiin en voi odottaa että mies laskeutuu avaruudestaan samalle planeetalle minun kanssani.

Kuu-ukon vaimo kirjoitti:

Miehissä on liian paljon niitä, joille nainen on itsestään selvyys.

Mutta me naiset itse olemme heidät sellaisiksi opettaneet.

Jos mies on oppinut koko elämänsä ajan että naisia voi kohdella miten vain ja aina katsotaan lopulta läpi sormien - toisin sanoen painetaan asiat villaisella tai väsytään puhumaan epäkohdista ja odotetaan miehen muuttuvan ja huomaavan itse kylmyytensä...Tämä on luvan antamista siihen, että nainen on kynnysmatto jota saa polkea.

Itse olen aina ollut ylikiltti.
Olen antanut anteeksi loputtomasti.

Olen puhunut ja puhunut miehelleni asioista jotka ovat minua ahdistaneet , juuri tuo miehen etäisyys, uskottomuus ja välinpitämättömyys joka ilmenee siinä, ettei hän ole välittänyt viettää kahdenkeskistä aikaa kanssani pyynnöistäni huolimatta,vaan sopii itselleen ohjelmaa minut sivuuttaen.

Lopulta ymmärsin ettei puhe auta.
Kun pyydän vastauksia mies väittää ymmärtävänsä kaipuutani kahdenkeskiseen aikaan ja hankkivansa sitä,sanoo yhä pitävänsä minusta... mutta sanahelinä joka ei näy teoissa ja elämän valinnoissa ei merkitse enää mitään.

Hän edelleen on mielummin muualla kuin kahden kanssani, vaikken vaadi häneltä paljoa, vain hellyyttä ja yhdessä oloa , tietysti seksiäkin.

Mutta mies on kai kyllästynyt minuun koska ne viikonloput jolloin näyttää että olisimme kahden , hän järjestää äkkiä niin että kahdenkeskinen aika peruuntuu.

Olen päättänyt astua ulos häkistä,roolista jossa olen vain kodinhoitaja ja arjen pyörittäjä, lisärahan hankkija työtuloillani.

Otan etäisyyttä ja etsin elämää muualta, maatkoon mies kotona omassa rauhassaan tai etsiköön halutessaan uuden osoitteen, minulle tämä kotileikki ei enää riitä.
Ja mitä varten hukkaisin vapaa-aikaani kotona silloin jos mies on paikalla muttei läsnä.

Hän on naimisissa tietokoneen,kännykän, pelitilin ja kaikkien ystävien ja sukulaistensa kanssa enemmän kuin minun.
Mies on ajanut minut tilanteeseen, jossa olen (toistaiseksi?) vielä varattu, mutta yhtäaikaa sydämmeltäni jo varautunut olemaan sinkku.

Koska loputtomiin en voi odottaa että mies laskeutuu avaruudestaan samalle planeetalle minun kanssani.

Lue lisää

Olen tullut siihen tulokseen, että puolisoista korkeintaan toinen voi olla onnellinen. Teillä se on mies. Meillä (toivottavasti) vaimo.

Jätä tuollanen mies. Mihin sinä häntä sitten tarvitset...

ei mitään järkeä kirjoitti:

Jätä tuollanen mies. Mihin sinä häntä sitten tarvitset...

Mitä enemmän miehet ottavat oppia Laasasen mielipiteistä ja esim pleieri-sivustoilta yms, sitä ONNETTOMAMPIA ovat tulevaisuudessa perheet!!!! Laasanen kumppaneineen purkaa naisvihaa tuutin täydeltä ja paljon on niitä miehiä, joille avioliitto on PELKKÄ KAHLE, johon ei pidä suostua tai josta on päästävä eroon, ja vaimo on ns maksullinen nainen, "piilohuora", jonka elättäminen (vaikka hankkisikin suunnilleen saman verran miehensä kanssa!!!) on pelkkää miehen hyväksikäyttöä, olkoonkin, että vaimo hoitaa äitiyteen liittyviä tehtäviä kotona! Nyt nämä miehet ovat ajaneet kotihoidontuen puoliksi isälle ja vauvalomat puoliksi isälle, että äidit, ne muutenkin pienemmällä palkalla RAATAVAT, PAKOTETTAISIIN PIENTEN LASTENSA LUOTA MUUALLE TÖIHIN! Näille miehille äitiys on kauhistus ja äidin paikka on kaupan kassalla ennemmin kuin vauvaa imettämässä kotona!!! Nainen on näille pleiereille pelkkä seksiobjekti, pelkkä reikä, hyväksikäytettävä, ja halvimmalla saa tavan horoja, joten avioliittoja heidän mielestään ei kannata solmia. Pleierien mielestä miehet eivät ole yksiavioisia, vaan huoraavat missä haluavat.
Tällainen on ikävä kyllä jo MONEN MIEHEN ASENNE naisia kohtaan. Oma miehenikin, 40 vuotta aviossa kanssani ollut, totesi kerran suuttuessaan, että "huoratkin on PAREMPIA ku sinä!" Ja tarkotti siis naisena, ihmisenä. He kun ei MAKSA kuin jonkun kympin kerta, eli ei tarvii ostaa lahjoja, ei huonekaluja, ei huoltaa naisen autoa, ei mitään kuluja, mitä perheellisellä miehellä on! Tämä on siis ihanne, jota kohti moni mies pyrkii!
SIIS MINUA JÄRKYTTÄÄ!!!
Ikävä kyllä, heillä saattaa olla vielä tuliset paikat ... Uskon nimittäin sen, mitä Raamattu sanoo, eikä se tuollaiseen miehiä ohjaa, ei todellakaan!

Kertoikos kirjoittaja kuka sen koiran on huusholliin halunnut? Ei.

Hän kertoi olevansa REUMASAIRAS ja pyytäneensä apua koiran tassujen kuivaamiseen, kun sormet olivat kipeät.

Opettelepa sinä ensin ymmärtämään lukemasi.
Sen jälkeen voisit vaikka reumaliiton sivuilla käydä tutustumassa reumasairauteen.

Tule vasta sitten viisastelemaan keskustelupalstoille.

oletko vajaa? kirjoitti:

Kertoikos kirjoittaja kuka sen koiran on huusholliin halunnut? Ei.

Hän kertoi olevansa REUMASAIRAS ja pyytäneensä apua koiran tassujen kuivaamiseen, kun sormet olivat kipeät.

Opettelepa sinä ensin ymmärtämään lukemasi.
Sen jälkeen voisit vaikka reumaliiton sivuilla käydä tutustumassa reumasairauteen.

Tule vasta sitten viisastelemaan keskustelupalstoille.

Lue lisää

Voi luoja , että olen samaa mieltä . Hulluja jotkut . Ymmärtämättömiä mulkeroita .

Nyt kun lapsi kasvaa, näen sivullisena miten lapsikin saa kokea samat pettymykset. Lapsi tietää jo, että isä ei halua tehdä hänen kanssaan mitään mitä hän toivoisi. Kun tulee riitaa, isä jättää hänet yksin itkemään ja poistuu paikalta asiaa selvittämättä ja lapselle jää paha mieli. Lapsi on sanonut, että meidän isä ei ole yhtä mukava/auttavainen kuin toisten isät. Mies ei tunnu kaipaavan meitä mihinkään, hänellä ei ole empatiakykyä lainkaan. Minä olen paljon lapseni kanssa ja meillä on mukavaa yhdessä. Perheestämme puuttuu puoliso ja isä. Kun isä viimein viikonloppuna nousee ylös, olemme jo aamupalan syöneet. Juotuaan kahvin hän sitten jo soittelee kavereilleen, voisiko tulla käymään. Me olemme kahden tytön kanssa. Mies menee menojaan, mutta kun pyydän häntä viemään lapsen harrastustunnille itse sairastuttuani, hän toteaa että olkoot lapsi sinne menemättä, hän ei vie. Tuntuu, että hänen omat tekemisensä menevät aina edelle. Kun hän suuttuu, hän pitää viikon mykkäkoulua, menee ja tulee sanomatta mitään, jättää tahallaan likaiset astiat pöytään yms., hän kiukuttelee kuin pikkulapsi. Jossakin vaiheessa huomasin, että olen kadottanut itseni ja elämäni enkä jaksa enää toivoa tästä parempaa. Aloin käyttäytymään kuten hänkin, eli tekemään asioita mitä itse haluan, kysymättä häneltä. Kaikki ostamani tavarat, esim. kodinkoneet, minua kiinnostavat asiat ym. hän haukkumalla mitätöi, kun tein omia päätöksiäni. Kävimme jossakin vaiheessa parisuhdeterapiassa, josta mieleeni jäi vain se, kun hän sanoi nauttivansa siitä että kiusaa minua. Silloin meinasin oksentaa. Elämäni on ollut sitä, että vapisen kotonani ahdistuneena ja koitan sopeutua hänen oikkuihinsa. Välillä minulla on ollut todella paha olla pitkiä aikoja. Myös lapsi aistii, että isä on pahalla tuulella, hän kysyy mm. miksi isä kiroilee hänelle ja huutaa.
Hänen vanhempansa asuvat yhdessä, mutta isänsä menee omia menojaan, sanoo hänen äitiään kusipääksi ja lapset sitten huolehtivat äidistä, kun äijä ei välitä pätkääkään. Kymmenen vuoden aikana en ole nähnyt KOSKAAN hänen vanhempiensa puhuvan keskenään. Itse olen todella herkkä ihminen, ja koen tämän kaiken todella henkisesti raskaaksi elää näin. Mies on sanonut, että hän on tyytyväinen elämäämme, hänellä on kaikki mitä hän haluaa, eikä hän kaipaa muuta. Hän on sanonut, ettei hänestä ole sellaiseen, mitä toivon. Ymmärrän sen, koska hän on oppinut lapsuuden perheessään, että yhdessä oleminen on tällaista toisesta piittaamattomuutta ja kunnioittamattomuutta, ei hän voi kaivata asiaa, jota ei tiedä olevan olemassa, tunteita, sitä että voi tarvita toista ihmistä. Kärsin valtavasti, haluan silti uskoa, että asiat muuttuisi, mutta olen toivonut sitä vuosia ja jossakin vaiheessa päätin luovuttaa. Yksin ei voi asioita muuttaa, päätin alkaa elää omaa elämääni omalla tavallani ja se toki lisäsi väliemme etääntymistä. En vain voinut enää antaa elämäni mennä ohi. Mies on ahkera tekemään koti- ja pihatöitä, siinä mielessä esimerkillinen.
Hirveä vuodatus... Kotona mies ei ole läsnä vaan katsoo telkkaria ja on tietokoneella. Hän ei keskeytä ohjelmien katsomista kun lapsi pitäisi viedä iltapesulle ja nukkumaan. Lopulta lapsi nukahtaa tv:n viereen lattialle odotellessaan isää ja pesut jäi. Jos ei tehdä niin kuin hän haluaa niin sitten ei tehdä mitään. Kun hän ei myöskään suostu keskustelemaan asioista, niin sillä hän käyttää valtaa, minä en saa mahdollisuutta tulla kuulluksi ja kaikki toiveeni kaikuvat kuuroille korville. Sitten hän ihmettelee, miksi olen onneton, hänellä kun on kaikki niin hyvin. Miten tästä jatkaa, monta kertaa on ollut tunne, että on vaan päästävä pois omasta kodista, kun ilmapiiri on niin ahdistava.

Meillä myös alusta asti ollu vaikeaa.olin yh kun tavattiin, kai olin helpottunut kun jollekkin kelpasin ja yhteen muutettiin heti samantien ja halusin toteuttaa unelmani hänen kanssaan..mut meilä erinlaiset arvot tykkään kotoilla , samoilla metsissä laittaa ruokaa..kertaakaan 10v.aikana ei olla yhessä tehty ruokaa, vaikka olen kertonut.on kuulema turhauttavaa ja aikaa menee turhuuksiin kun ruokailu hetkessä ohi.no minä kävin töissä hoidin kodin, lapseni ja tein kaikk pöperöt aamupalasta iltapalaan, maksoin vuokrapuolet myöhem.lainaa, ostin ruokaa.sama jatkuu lapsia tosin nyt kolme.Mieheni ei hoida lapsiamme enkä oikeastaan luota tänäänkin kuskatessani vanhinta lasta kavereilleen, mieheni lähti lasten kera mönkijällä maantielle, lapset pieniä alle kouluikäisiä, ilman kypäriä yms.ja ne kerrat kun lapselle jotain vakavaa sattunut niin minä joudun yksin lapset viemään lääkäriin ja ukko lukitsee itsensä vessaan.myös meijän ukko vihaa sukuani, ystäviäni ja haukkuu kun olen heidän kanssa ja kun en ole.haukku läskiks kun odotin ja kun laihduuin imetyksen vuoksi olinkin sit kyrpä naama ja hän haluais löytää jonkun muodokkaan.muutin lasten kanssa vähäks aikaa pois, ajat.et oppis kaipaamaan.no tämä paskahan ei lapsistaan välittäny olikin vaan hyvä kun sai rauhassa olla tietokoneellaan ja juoda kaikki vkonloput.ja yhtenä vkonloppuna menin , messuille niin hakkas minua.on hakannu käsivarteen puristanut heittäny kirjalla täysiä jalkaan raskauteni aikana näytti puukoa ja sano et minut pitäis tappaa, hakannu kun pidin vauvaa sylissä.heittäny ruokapöydässä puhelimensa suoraan takana olevaan seinään niin että palaset osui minuun ja lapseen.ei välitä jos mei9hin sattuu.huvittavinta että suuttui muistisairaalle sukulaiselle kun tämä ei muista mitään!ja miksi tultiin takas kaipa haluan lapsille jonkinlaisen isän..meillähän menee ihan hyvin kun olen hiljaa.vkonloput ollaan omissa oloissa, vkot tekee pitkää päivää yrittäjänä tai tekee mitä huvittaa..minä hoidan lapset kun on minun tehtävä.nyt olen hieman alottanut omaa elämää..voitte vaan kuvitella että se kun olen kotona hoitanu lapset ja kodin niin koskaan en ole ollut mitään varsinkin kun on joutunut meitä elättämään , niin eipä ollut tämäkään asia herran mieleen, sain mennä jos hoidan kaiken niinkun ennenkin ja minä vien lapset hoitoon, tästä viimeisemmästä olen kiitollinen ja jaksan kun lapset turvassa ja minä saan hengähtää..