Kolme kuukautta sitten muutimme erillemme ja lopullinen avioero tulee voimaan parin kuukauden päästä. 20 vuotta yhteistä elämää takana ja pari lasta. Lapset eivät enää ihan pieniä (nuorin 9v) ja päätimme pitkällisen pohdinnan jälkeen, että he jäävät entiseen, remontoitavaan kotiin isän kanssa (käytännön syy kun tuo remontin teko sujuu paremmin mieheltä ja hän halusi siihen jäädä). Tuntui pahalta raastaa lapsia omasta kodista johonkin uuteen. Asun ihan lähellä, mutta tuo tuska olla erossa lapsista on niin hirveä. Toki näemme useammankin kerran viikossa, mutta silti.. On ikävä perhe-elämää, yhteisiä hetkiä, kaikkea... Olisin niin toivonut, että olisimme saaneet käsitellä yhdessä kaikki asiat, mitä liiton aikana on ollut. Vaikka erottaisiin, mutta olisi saanut puhua, ymmärtää toista ja oppia ymmärtämään itseä... Mies ei halua missään nimessä, se on turhaa. Sekoan kohta tähän suruun ja tuskaan... Pystymme kuitenkin hoitamaan asioita asiallisesti, mutta haluaisin olla kokopäiväinen äiti. Sinkkuus ei kiehdo pätkääkään ja olen ihan vuorenvarma, että kaikki sielukkaat ja ihanat miehet ovat kaikki varattuja. Elämähän on tietty loppu. Se oli tässä.. Välillä huutaa itselleen, että oliko, mutta tuska jäytää eikä tiedä vastausta!!!
repivä tuskaaa.....
rain68
51398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"olen ihan vuorenvarma, että kaikki sielukkaat ja ihanat miehet ovat kaikki varattuja. Elämähän on tietty loppu. Se oli tässä.."
Jatka tosiaan tuolla asenteella, ja voit olla satavarma että päädyt jälleen yhdeksi katkeraksi akaksi jonon jatkoksi ruikuttamaan että "elämähän on tietty ny loppu".
Sen sijaan että ajattelisi kiitollisuudella asioita joita on saanut, mm. lapset, äitiys ja vuodet parisuhteessa. Siitä on hieno elämänkokemuksen myötä suunnitella tulevaisuutta eteen päin. Mutta ei..tuskaa ruokitaan ja itseä revitään ja ruoskitaan. Mikäpä siinä -- valinta on oma.
kyseessä nainen joka "jättänyt" lapset isälle, todennäköisesti ajatellut lasten parasta, erittäin harvinaista ja erittäin rohkeata!!!
Sinä et sitä tuskan määrää koskaan tajua.
muista että tuo tilanteenne ei välttämättä ole lopullinen, olet siihen ehkä ensipaniikissa suostunut. Kokoat itsesi, hankit perheasunnon (käänny kunnan puoleen jos on raha-asioista kyse)
ja sovitte yhteishuollosta, lasten asuminen vuoroviikoin jos lapset haluavat eikä sinun tarvitse menettää perhe-elämää kokonaan, olen varma että lapsetkin haluavat sitä. Lapsi ei koskaan hylkää vanhempaansa (oli sitten kyseessä
äiti tai isä). Voimia ja tsemppiä kovasti sinulle.
Vielä ei ole muutettu erilleen... Meilläkin yli 20 v yhteiseloa ja yksi 9 v lapsi. Mies on muuttunut viime vuosina ja ainoa ilo on hänelle jokapäiväinen juominen, humalassa hän kertoo miten minä olen paha ihminen ja hänellä ei mitään onnea elämässä, selvinpäin ei puhu mitään. Perjantai-lauantai yön riehui ja uhkasi tekevänsä itsemurhan, en nukkunut koko yönä kun vahdin ettei mitään tapahdu. Lauantaina pyysi anteeksi mutta minä en taida enää jaksaa. Minä lupasin lauantaina antaa hänen mennä, ihan rauhassa ja ilman riitoja ja sovitaan kaikesta. Nyt ei taas puhuta mitään. Mitä tässä pitäisi tehdä?
Ei halunnut minunkaan mieheni setviä parisuhteemme ongelmia, kun oli löytänyt uuden kullan kainaloonsa. Olin hänelle historiaa, jota hän ei halua edes muistella. Näin pyyhittiin kerralla kaikki yhteiset vuotemme pois.
Itkin kohtaloani puoli vuotta, sitten ryhdistäydyin ja etsein uuden kumppanin, ravintolasta se löytyi, kerran kun tyttöporukalla olimme rentoutumassa.