Erosta yli vuosi. Kuusi vuotta elettiin yhdessä ja unelmoitiin yhteisestä tulevaisuudesta. Asioista puhuttiin ääneen, joten eivät olleet vain minun unelmiani(?) Suhde päättyi kuitenkin toiseen naiseen, joka (ymmärrän nyt) oli keino päästä pois. Hän ei ollut onnellinen.
Itse olen aina uskonut siihen, että asioista selviää puhumalla, tai jos ei selviä, niin ainakin on yritetty. Nyt ei edes yritetty, hän ei halunnut.
Jäin yksin kokoamaan elämäni sirpaleita, kun hän sulki koko eron pois, bailasi ja seurusteli uusien ihastustensa kanssa. Itse olen rämpinyt erosta eteenpäin ja käynyt läpi kaikki klassiset vaiheet. En tunne enää surua, en vihaa, en ikävää.. enkä ottaisi exääni takaisin, kaiken sen jälkeen mitä hän on tehnyt ja sanonut. Emme tosin ole enää missään väleissäkään. Silti näen edelleen painajaisia vuoden takaisista asioista.
Rakensin ympärilleni muurin, ettei kukaan pääse lähestymään minua. Olen vasta 31 v. ja mietin, murtuuko muuri enää koskaan?
En koe olevani kyyninen, en pidä kaikkia miehiä pettureina. Tuntuu vain, että olen turta tunteideni kanssa, elänyt kaikki eroon kuuluvat tunteet niin voimallisesti, ettei enää ole voimia tuntea oikein mitään. Haluaisin kuitenkin vielä jonakin päivänä kyetä rakastamaan.

Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on samankaltainen tilanne takana. Tuntuu vaan, että jos uskoo johonkin oikein paljon ja se hajoaa, niin voiko enää oikeasti löytää mitään niin ihanaa tai arvokasta? Minulla meni sydän rikki, pahemman kerran. Toivon silti, että joskus vielä rakastun.
Haluaisin joskus myöhemmin saada lapsia ja perustaa perheen. Mutta vain hyvän miehen kanssa.
Otsikon ei ole tarkoitus olla provosoiva...
Olen ja petynyt naisiin. Haluan perheen, kodin ja rakkautta... En vain ole koskaan löytänyt sopivaa naista siihen. Kuusi vuotinen yhteiselo päätyi eroon, mielestäni turhista syistä..
Alan olla näin yli kolmekymppisenä jo aika epätoivoinen ja päätynyt johtopäätökseen että vika onkin vain minussa... masentavaa..
Itsekin eronneena olen joutunut toteamaan yllättävän ja uuden asian ettei minulla tunnu olevan enää tunteita ollenkaan. En tunne ikävää, surua...en mitään. Lisäksi uskoni miehiin on mennyttä...tai usko siihen, että kykenisin enää koskaan kehenkään rakastumaan ja luottamaan. Meninkö sitten rikki ihan kunnolla..Oliko tämä viimeisin ero kaikkien aikojen piste sen kuuluisan iin päälle..aika näyttää.
Olen kokenut muutaman suhteen (pitkän) ja aina törmännyt samaan ongelmaan-alkoholiin. Miehet ovat olleet joko kunnon juoppoja tai niinkuin tämä viimeinen löytöni, ei osannut lopettaa juhlimista vaan veti naulan päähän, oli muutenkin ällöttävä, jätti mut yksin heti kun mentiin muiden seurassa jne. oli öitä poissa sammuneena milloin minnekin. Olenko liian vaativa vai liian vähään tyytyväinen, kun aina käy näin? Nyt ajattelisin, etten enää uskalla enkä jaksa yrittää miehen kanssa elämistä. Olen nelikymppinen ja luulen ,että miestarjonta on nähty. Kaikki voimat on loppu ja yritän taas rakentaa elämäni uudelleen, yksin. Ei ehkä paha vaihtoehto ollenkaan...
Hei kaverit, ei luovuteta!
Tiedän, että biologinen kello / "aikapommi" tikittää, etenkin jos haluaa perheen... kuten myös minä halusin ja haluan.
Kuolleiden tunteiden on pakko joskus tulla takaisin, vaikka olisivatkin hetken kateissa. Ihmisiähän rakastuu joka iässä, vielä vanhainkodissakin!
Suru väistyy jonakin päivänä. Kyyniseksi ei kannata ruveta. Annetaan sydämelle aikaa parantaa itsensä, niin ollaan entistä ehompia rakastamaan, kun se aika tulee.
Onnen voi löytää muualtakin kuin toisen rakkaudesta. Omista arvokkaista asioista ja siitä, että tykkää itsestään. Rakkauskin löytää helpommin luo, kun ollaan ensin onnellisia itse.
tuokin, että vielä vanhainkodissakin voi rakastua! Ihana, en ole kuin viisikymppinen ja se lämmitti mieltä!!!! Ja tsemppiä kaikille yksinäisille, parannellaan ensin sydän ja sitten odotellaan mitä tapahtuuuuuu!!!!!!!