Olen nelikymppinen nainen, naimisissa 10 v itseäni vähän nuoremman miehen kanssa. Ns hyvän miehen: ei lyö, ei juo, ei petä (kai...) Yhteinen lapsi on kouluikäinen, miehellä aiemmasta liitosta pari teini-ikäistä lasta. Kummallakin taustalla hankalahkot suhteet - kun aloimme seurustella, oli toisen kanssa vain jotenkin helppoa olla yhdessä... Liian helppoako, ajattelin joskus...
Kotitöiden jakamisen osalta tilanne on se, että meillä on erikseen nk miesten ja naisten työt: mies sanoi heti alkuun, ettei keittiöhommiin puutu - ja itse totesin, että selvä: en minäkään huolla autoja tai haali polttopuita! Ihan ok järjestely, koska olen kaiketi sellainen hössöttävä emo-tyyppi. Takana oli liuta hyviä vuosia, kun äitini sairastui ja sitten kuoli. Olimme äidin kanssa läheisiä, ja suru oli suuri. Siinä tilanteessa olisin kovasti kaivannut tukea mieheltä - sitä olkapäätä, johon nojata ja itkeä itkuni. Sitä vaan ei ollut saatuvilla... Yritin kertoa tunteistani, mutta mies vaihtoi tehokkaasti puheenaihetta tilaisuuden tullen. Hautajaispäivän iltana totesi, että mitäs siinä enää niiskutat, hautajaiset oli jo! No, tästä johtuen tukeuduin ystäviini - jotka melkein konkreettisesti kiskoivat minut yli tuosta synkästä ajasta. Mies koki sen suurena loukkauksena - käännyinhän hänestä poispäin ja jätin paapomiset vähemmälle surutyötä tehdessäni.
Ajan myötä suru väistyi - mutta jäljelle jäi ikävä fiilis, etten voi jatkossakaan mieheeni täysin luottaa... Samoin aloin saada häntä kiinni pienistä valheista ja vilpinteoista - loppujen lopuksi täysin älyttömättömiä asioita, joista olisi selvitty sanomalla asiat niin kuin ne ovat. Viime keväänä pitkä työsuhteeni päättyi saneerauksen myötä, ja otin sen melkoisen raskaasti - ja hups vaan, taas huomasin puhuvani seinille, kun yritin kertoa miehelle, mikä mieltäni kaivelee. No, onneksi ystävät taas kuuntelivat ja olivat hengessä mukana. Se, että olen ulospäinsuuntautunut ja suht monenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva aiheutti sitten sen, että mieheni alkoi epäillä minulla olevan toinen mies... Totta, että seksielämämme on ollut näivettynyttä pitemmän aikaa - mutta olen vaan luonnostani niin "niuho", etten välitä seksiin panostaa, jos kumppani henkisellä tasolla tökkii ja pahasti! Itse olen sittemmin saanut viitteitä siitä, ettei miehenikään olisi tässä suhteessa mikään puhdas pulmunen - pieni paikkakunta ja juttuja liikkuu - mutten ainakaan vielä ole äläkkää nostanut.
"Jottain tarttis tehrä", vai mitä tuumaatte ?? Joku ehkä ehdottaa avioliittoleiriä tms - mutta ei onnistu, mies on hyvin negatiivinen suhtautumisessaan sellaisia kohtaan. Jotenkin tätä vyyhtiä pitäisi selvitellä, koska en ole valmis kauhoja jakamaan... Mutta eväät tuntuvat olevan suht vähissä omasta repusta. Miten saada mieheltä "korvat auki" ja kommunikointi toimimaan - vai pitääkö alkaa miettimään kauhojen jakamista..?
Kotitöiden jakamisen osalta tilanne on se, että meillä on erikseen nk miesten ja naisten työt: mies sanoi heti alkuun, ettei keittiöhommiin puutu - ja itse totesin, että selvä: en minäkään huolla autoja tai haali polttopuita! Ihan ok järjestely, koska olen kaiketi sellainen hössöttävä emo-tyyppi. Takana oli liuta hyviä vuosia, kun äitini sairastui ja sitten kuoli. Olimme äidin kanssa läheisiä, ja suru oli suuri. Siinä tilanteessa olisin kovasti kaivannut tukea mieheltä - sitä olkapäätä, johon nojata ja itkeä itkuni. Sitä vaan ei ollut saatuvilla... Yritin kertoa tunteistani, mutta mies vaihtoi tehokkaasti puheenaihetta tilaisuuden tullen. Hautajaispäivän iltana totesi, että mitäs siinä enää niiskutat, hautajaiset oli jo! No, tästä johtuen tukeuduin ystäviini - jotka melkein konkreettisesti kiskoivat minut yli tuosta synkästä ajasta. Mies koki sen suurena loukkauksena - käännyinhän hänestä poispäin ja jätin paapomiset vähemmälle surutyötä tehdessäni.
Ajan myötä suru väistyi - mutta jäljelle jäi ikävä fiilis, etten voi jatkossakaan mieheeni täysin luottaa... Samoin aloin saada häntä kiinni pienistä valheista ja vilpinteoista - loppujen lopuksi täysin älyttömättömiä asioita, joista olisi selvitty sanomalla asiat niin kuin ne ovat. Viime keväänä pitkä työsuhteeni päättyi saneerauksen myötä, ja otin sen melkoisen raskaasti - ja hups vaan, taas huomasin puhuvani seinille, kun yritin kertoa miehelle, mikä mieltäni kaivelee. No, onneksi ystävät taas kuuntelivat ja olivat hengessä mukana. Se, että olen ulospäinsuuntautunut ja suht monenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva aiheutti sitten sen, että mieheni alkoi epäillä minulla olevan toinen mies... Totta, että seksielämämme on ollut näivettynyttä pitemmän aikaa - mutta olen vaan luonnostani niin "niuho", etten välitä seksiin panostaa, jos kumppani henkisellä tasolla tökkii ja pahasti! Itse olen sittemmin saanut viitteitä siitä, ettei miehenikään olisi tässä suhteessa mikään puhdas pulmunen - pieni paikkakunta ja juttuja liikkuu - mutten ainakaan vielä ole äläkkää nostanut.
"Jottain tarttis tehrä", vai mitä tuumaatte ?? Joku ehkä ehdottaa avioliittoleiriä tms - mutta ei onnistu, mies on hyvin negatiivinen suhtautumisessaan sellaisia kohtaan. Jotenkin tätä vyyhtiä pitäisi selvitellä, koska en ole valmis kauhoja jakamaan... Mutta eväät tuntuvat olevan suht vähissä omasta repusta. Miten saada mieheltä "korvat auki" ja kommunikointi toimimaan - vai pitääkö alkaa miettimään kauhojen jakamista..?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miehesi ei siis pysty empatiaan. Luulee olevansa maailman napa ja että kaikki pyörii hänen (ja hänen tarpeidensa) ympärillä. Siksi ei osaa ottaa muita oikeesti huomioon, vaikka kuinka sanoin rakastaisi. Se ei vaan riitä: vain jos/kun sanat konkretisoituvat teoiksi, ajatus ja sana loksahtavat yhteen. Muussa tapauksessa mies pettää itseään! (ja kenties sinuakin...)
Ala tarkkailla miehesi tekojen ja sanojen suhdetta niin saat selville paljon myös suhteestanne.
Mies ottaa sinun tunteesi henkilökohtaisena avosteluna itseään vastaan, ja siksi ei haluaisi antaa sinun purkaa sydäntäsi.
Sano miehellesi että tarvitset häntä kuuntelijana jolle voi purkaa sydäntään. Sano ettei ole kysymys sinun onnistumisestasi miehenä tai isänä, enkä tarvitse tähän mitään ratkaisua. Kuuntele vain ja anna minun puhua tuskani pois.
Miestäsi helpottaa kun teet selväksi hänelle mitä odotat. Muuten miehesi yrittää ratkaista ongelmasi ja silloin jos hän ei osaa tai pysty siihen hän kokee riittämättömyyttä.
Riittämättömyyden tunne on suora potku miehisyydelle, voisi verrata fyysiseen potkuun munille. Siksi hän tekee jokaisesta keskustelusta joita hän ei voi ratkaista, lopun niin nopeasti kuin mahdollista.
lue kirja John Gray Mars ja venus ikuisesti yhdessä. Itse luin kirjan avioeron jälkeen. Tuntui helpottavalta huomata, että kyseessä oli kommunikaation ongelma. Miehet ovat marssista ja naiset venukset...Loppu jää sinun ratkaistavaksesi.
Käsittelette asioita erilailla. Sinun tapasi ei ole sen oikeampi kuin miehesi ja jos muutosta haluat, aloita itsestäsi. Entäpä jos sinä muuttuisitkin enemmän miehesi suuntaan? Sitähän vaadit mieheltäkin.
On hyvä, että sinullla on ystäviä joiden kanssa jakaa suruntuntemuksia tms. joita et voi miehesi kanssa jakaa.
Oikeastaan sen joka kokee, että liitossa on ongelma, on syytä toimia. Jos miehesi mielestä asiat ovat ok, hän tuskin innostuu "jotain tarttis tehdä" ajatukseen, varsinkaan kun et itsekään oikein tiedä mitä haluat.
mieheni suuntaan..? Täsmentäisitkö?
Mieheni mielestä asiat ehkä tosiaan ovat ok, kun en kysele liikaa hänen menoistansa ym. Etenkin, jos selitän omani juurta jaksaen.