Klassinen tarina kun avioeron jälkeen rakkaus ei kuolekaan....
Tammikuussa tulee 2 vuotta kun muutin yhteisestä kodista pois ja 4.4.08 tuli avioero virallisesti voimaan. Mutta....
Mitä tehdä kun suru ei kuole? Ensimmäisen puoli vuotta jollain tavalla sokaistuin vapaudesta ja nautinkin täysin rinnoin omasta herruudestani. Monien vuosien jälkeen pystyin vain miettimään itseäni (lapsia kumminkaan unohtamatta).Se oli taivaallista. Kunnes se viehätys asiaan laimeni ja kuoli pois. Tilalle muutti suru ja tuska. Avioliittomme ei koskaan ollut helppo ja mutkaton, mutta paineet siihen tulivat useinmiten ulkopuolelta. Keskenäiset välimme olivat hyvät ja rakastavat, kunnes se ulkopuolinen paine sairastutti minut ja "muutti" meidän väliimme. Kyse ei ole kolmansista osapuolista vaan tutusta niin monelle pariskunnalle, anoppi. Anoppi ei vaan koskaan minua hyväksynyt, veinhän hänen poikansa. Ihmisenä en koskaan ollut tarpeeksi hyvä "hänen" poikansa lapsia kasvattamaan tai muutenkaan tekemään yhtään mitään. Sairastuin lopulta masennukseen ja nyt 3 vuoden terapian tulos on oppia hyväksymään että menetin avioliitoni loppujen lopuksi anopille. Asia ei ihan näin simppelisi kumminkaan ole mennyt kun sen esitän mutta en halua ruotia kaikkia asioita mitä sain kestää niinä vuosina kun en vain osannut tehdä MITÄÄN oikein. Liian kipeitä asioita ja päätin tänä aamuna että tänään en itke. Viimeiset 1,5 vuotta sitä on tullut tehtyä niin paljon ja tunteella että yhteen väliin jouduin itkemään vessassa koska koko mahalaukun sisältö tuli aina ulos...
Harhauduin itse kysymyksestä, koska se kipu helpottaa ja tuska menee pois? Pystyn katsomaan ex-miestäni sydämmeni tykyttämättä, kuuntelemaan lapsiltani vierailuista anopilla ilman sekoamista, muistelemaan ex-miestäni tuntematta suurta rakkautta ja ikävää? Iloitsemaan lapsien kanssa hääkuviemme selailusta, jolloin kaikkista asioista on tullut vain kauniita muistoja.
Lapset eivät ole erosta vielä selvinneet ja se tekee asian vielä kauheammaksi vastailla kysymyksiin:" Koska isi tulee takaisin?", "Miksi isi ei halua asua meidän kanssa?" jne. Lasteni mieltä en myrkytä vaan mustamaalaamatta ketään vastailen asioihin parhaan kykyni mukaan (en edes anoppia vaikka mieli tekisi).
Monesti kuulen tätä kliseetä että ajan kanssa, mutta mikä se aika teillä muilla on ollut?
Olen vain niin väsynyt tähän ikävään... Minä kun ajattelin että kestämme ja selviydymme kaikesta YHDESSÄ......
Tammikuussa tulee 2 vuotta kun muutin yhteisestä kodista pois ja 4.4.08 tuli avioero virallisesti voimaan. Mutta....
Mitä tehdä kun suru ei kuole? Ensimmäisen puoli vuotta jollain tavalla sokaistuin vapaudesta ja nautinkin täysin rinnoin omasta herruudestani. Monien vuosien jälkeen pystyin vain miettimään itseäni (lapsia kumminkaan unohtamatta).Se oli taivaallista. Kunnes se viehätys asiaan laimeni ja kuoli pois. Tilalle muutti suru ja tuska. Avioliittomme ei koskaan ollut helppo ja mutkaton, mutta paineet siihen tulivat useinmiten ulkopuolelta. Keskenäiset välimme olivat hyvät ja rakastavat, kunnes se ulkopuolinen paine sairastutti minut ja "muutti" meidän väliimme. Kyse ei ole kolmansista osapuolista vaan tutusta niin monelle pariskunnalle, anoppi. Anoppi ei vaan koskaan minua hyväksynyt, veinhän hänen poikansa. Ihmisenä en koskaan ollut tarpeeksi hyvä "hänen" poikansa lapsia kasvattamaan tai muutenkaan tekemään yhtään mitään. Sairastuin lopulta masennukseen ja nyt 3 vuoden terapian tulos on oppia hyväksymään että menetin avioliitoni loppujen lopuksi anopille. Asia ei ihan näin simppelisi kumminkaan ole mennyt kun sen esitän mutta en halua ruotia kaikkia asioita mitä sain kestää niinä vuosina kun en vain osannut tehdä MITÄÄN oikein. Liian kipeitä asioita ja päätin tänä aamuna että tänään en itke. Viimeiset 1,5 vuotta sitä on tullut tehtyä niin paljon ja tunteella että yhteen väliin jouduin itkemään vessassa koska koko mahalaukun sisältö tuli aina ulos...
Harhauduin itse kysymyksestä, koska se kipu helpottaa ja tuska menee pois? Pystyn katsomaan ex-miestäni sydämmeni tykyttämättä, kuuntelemaan lapsiltani vierailuista anopilla ilman sekoamista, muistelemaan ex-miestäni tuntematta suurta rakkautta ja ikävää? Iloitsemaan lapsien kanssa hääkuviemme selailusta, jolloin kaikkista asioista on tullut vain kauniita muistoja.
Lapset eivät ole erosta vielä selvinneet ja se tekee asian vielä kauheammaksi vastailla kysymyksiin:" Koska isi tulee takaisin?", "Miksi isi ei halua asua meidän kanssa?" jne. Lasteni mieltä en myrkytä vaan mustamaalaamatta ketään vastailen asioihin parhaan kykyni mukaan (en edes anoppia vaikka mieli tekisi).
Monesti kuulen tätä kliseetä että ajan kanssa, mutta mikä se aika teillä muilla on ollut?
Olen vain niin väsynyt tähän ikävään... Minä kun ajattelin että kestämme ja selviydymme kaikesta YHDESSÄ......
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos mies olisi todella rakastanut sinua, hän olisi tehnyt äidilleen asian selväksi.
Miehesi on ja tulee aina olemaan äidin iso poika.
Todellisuus ja haavekuva avioliitosta eivät kohdallasi kohdanneet.
yli omsta erostani. Olen kolmatta vuotta yksin. Tai no on minulla nyt suhde mieheen, mutta odotan vain koska se loppuu. Kuvioissa on hänen liiallinen alkoholin käyttönsä ym:t ongelmat. En tiedä miksi tätä suhdetta nyt mitenkään jaksan ja en kait oikeen jaksakaan. Aina kun tämä uusi suhde on ikäänkuin katkolla niin vaivun siihen samaan ikävään ja suruun, jossa olin eroni alkupuolella ja minusta tuntuu, että suren enemmänkin edelleen vanhaa eroani. Ja nyt kun olen todellakin yrittänyt jatkaa elämääni, olen entistäkin varmempi, etten koskaan löydä yhtä ihanaa miestä rinnalleni kuin ex:ni oli. On tää surullista ja ahdistavaa. En tosiaan tiedä milloin tästä tunteesta oikeen pääsee. Kaikkea oon yrittänyt....