Tästä on keskusteltu näillä palstoilla paljonkin, mutta aloitetaan nyt taas uusi keskustelu, minua kun todella kiinnostaa tuo pettäjien ajatusmaailma. Tuntuisi olevan tuo pettäminen nykyaikana todella suosittua ajanvietettä, ja näilläkin palstoilla ovat pettäjät auliisti kertoneet touhuistaan ja puolustelleet tekemisiään. Selityksiä on kuultu monenlaisia; eihän ne vehkeet siinä kulu, kukaan ei saa kahlita toisen seksuaalisuutta, on ongelmia omassa parisuhteessa (ei saa tarpeeksi seksiä, läheisyyttä yms.) jne. Sinänsä noita väittämiä ei oikein voi todistaa vääräksikään, vehkeet eivät varmaankaan käytössä kulu, ei tietenkään ole oikein rajoittaa toisten elämää, ja varmasti monessa parisuhteessa on jos jonkinlaista ongelmaa. Mutta hyvät ihmiset, kun pohjimmiltaan kysymys ei ole mistään näistä, vaan, vain ja ainoastaan, yhdestä ihmisluonteita aika tehokkaasti jakavasta käsitteestä; rehellisyydestä.
Kysymys on siitä, puhuuko toiselle totta, pettämisestä kun lähes väistämättä seuraa valehtelua puolisolle menoistaan ja teoistaan. Toisekseen kyse on myös yhdessä sovittujen sääntöjen noudattamisesta. Tärkeää on myös muistaa tuo vanha kultainen sääntö; kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Nämä asiat pätevät myös muihin asioihin kuin pettämiseen seksuaalisessa mielessä. Voihan sitä vaikka kavaltaa yhteisiä rahoja omiin käyttötarkoituksiinsa, nainen voi hankkiutua mieheltään salaa raskaaksi (on pettämistä, vaikka lapsen isä olisikin oma puoliso), puolisostaan voi juoruta arkaluonteisia asioita muille jne. Rehellinen ihminen pitää kiinni siitä, ettei valehtele puolisolleen (eikä kyllä itse asiassa muillekaan), pitää kiinni yhdessä sovituista säännöistä ja noudattaa aina kultaista sääntöä. Pienenä sivujuonteena mainittakoon, että seksi jonkun muun ihmisen, kuin oman puolison, kanssa ei (luonnollisestikaan) ole pettämistä, mikäli puolisoiden kesken on sovittu ns. vapaasta suhteesta.
Miksi pitää lupailla asioita, joita ei kykene pitämään? Miksi rikkoa lupauksensa? Miksi valehdella? Jos tietää, ettei voi pysyä uskollisena yhdelle, miksei voi etsiä kumppanikseen ihmistä, jolle sopivat ”vapaammat” säännöt? Tämähän olisi rehellinen tapa. Tai mikäli suhteen aikana ilmenee, ettei kykene pysymään uskollisena (oli syy sitten vain omat halut, liian vähäinen seksi suhteessa tai mikä tahansa), miksei voi kertoa tätä rehellisesti kumppanilleen? Mikäli kumppani ei suostu uusiin sääntöihin, niin sitten vain on itse joko myönnyttävä vanhoihin sääntöihin, tai etsittävä uusi kumppani, joka suostuu vapaaseen suhteeseen. Tämäkin olisi jälleen rehellinen tapa. Aina voi myös pysyä sinkkuna, jolloin ei ole sitovia lupauksia tehty mihinkään suuntaan. Miksi on tahallaan tehtävä asioita, joista tietää, ettei niitä toinen hyväksyisi, ja joista vieläpä on yhdessä sovittu, ettei niitä tehdä?
Onko rehellisyys siis yleisesti ottaen toisen ihmisen kunnioittamista ja arvostamista? Minusta kyllä. Eivätkö sitten pettäjät (yleisemmin epärehelliset ihmiset) kunnioita ja arvosta muita ihmisiä? Edes omaa puolisoaan, jonka minun käsitykseni mukaan tulisi olla se kaikkein tärkein ja rakkain ihminen maailmassa? Ovatko pettäjät (yleisemmin epärehelliset ihmiset) ylipäätään kykenemättömiä välittämään kenestäkään muusta kuin itsestään? Rakkauteen mielestäni kuuluu oleellisena osana tuo toisen ihmisen, ja hänelle tärkeiden arvojen, kunnioittaminen ja arvostaminen. Itse asiassa muiden ihmisten kunnioittaminen ja arvostaminen (ja näin ollen rehellisyys heitä kohtaan) tulisi kuulua kaikkien ihmisten väliseen kanssakäymiseen (niin sisarusten, puolisoiden, työkavereiden kuin kadulla kohtaavien tuntemattomien kesken). Mielestäni tämän kunnioituksen ja arvostuksen voi kuitenkin menettää olemalla itse epärehellinen. Epärehellinen ihminen on minun arvoasteikollani paljon koiran (ja monen muunkin eläimen) alapuolella.
Sanottakoon vielä lopuksi, että en ole joutunut itse mitenkään ankarasti selkään puukotetuksi, joten täällä ei kirjoittele äärimmäisen katkeroitunut ihminen. Tykkään vain pohdiskella asioita ja arvoja, ja tottakai aina välillä myös kyseenalaistaa omaa arvomaailmaani, josko siinä olisi parantamisen varaa. Ja minulla on tapana myös pohtia asioita hieman omaa napaanikin kauemmaksi. Kommentteja otetaan vastaan, niin positiivisia, kuin negatiivisiakin. Jos olet asioista samaa mieltä, voit toki kertoa sen, tai täydentää määritelmiäni (keskustelun rönsyileminen ei ole välttämättä paha asia). Toisaalta taas jos olet olennaisesti kanssani eri mieltä asioista (tai asiasta, oikea aihe tässä lienee lähinnä tuo rehellisyys), niin voit toki senkin kertoa. On aina hyvä kuulla myös muiden ihmisten näkemyksiä asioihin.
Kysymys on siitä, puhuuko toiselle totta, pettämisestä kun lähes väistämättä seuraa valehtelua puolisolle menoistaan ja teoistaan. Toisekseen kyse on myös yhdessä sovittujen sääntöjen noudattamisesta. Tärkeää on myös muistaa tuo vanha kultainen sääntö; kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Nämä asiat pätevät myös muihin asioihin kuin pettämiseen seksuaalisessa mielessä. Voihan sitä vaikka kavaltaa yhteisiä rahoja omiin käyttötarkoituksiinsa, nainen voi hankkiutua mieheltään salaa raskaaksi (on pettämistä, vaikka lapsen isä olisikin oma puoliso), puolisostaan voi juoruta arkaluonteisia asioita muille jne. Rehellinen ihminen pitää kiinni siitä, ettei valehtele puolisolleen (eikä kyllä itse asiassa muillekaan), pitää kiinni yhdessä sovituista säännöistä ja noudattaa aina kultaista sääntöä. Pienenä sivujuonteena mainittakoon, että seksi jonkun muun ihmisen, kuin oman puolison, kanssa ei (luonnollisestikaan) ole pettämistä, mikäli puolisoiden kesken on sovittu ns. vapaasta suhteesta.
Miksi pitää lupailla asioita, joita ei kykene pitämään? Miksi rikkoa lupauksensa? Miksi valehdella? Jos tietää, ettei voi pysyä uskollisena yhdelle, miksei voi etsiä kumppanikseen ihmistä, jolle sopivat ”vapaammat” säännöt? Tämähän olisi rehellinen tapa. Tai mikäli suhteen aikana ilmenee, ettei kykene pysymään uskollisena (oli syy sitten vain omat halut, liian vähäinen seksi suhteessa tai mikä tahansa), miksei voi kertoa tätä rehellisesti kumppanilleen? Mikäli kumppani ei suostu uusiin sääntöihin, niin sitten vain on itse joko myönnyttävä vanhoihin sääntöihin, tai etsittävä uusi kumppani, joka suostuu vapaaseen suhteeseen. Tämäkin olisi jälleen rehellinen tapa. Aina voi myös pysyä sinkkuna, jolloin ei ole sitovia lupauksia tehty mihinkään suuntaan. Miksi on tahallaan tehtävä asioita, joista tietää, ettei niitä toinen hyväksyisi, ja joista vieläpä on yhdessä sovittu, ettei niitä tehdä?
Onko rehellisyys siis yleisesti ottaen toisen ihmisen kunnioittamista ja arvostamista? Minusta kyllä. Eivätkö sitten pettäjät (yleisemmin epärehelliset ihmiset) kunnioita ja arvosta muita ihmisiä? Edes omaa puolisoaan, jonka minun käsitykseni mukaan tulisi olla se kaikkein tärkein ja rakkain ihminen maailmassa? Ovatko pettäjät (yleisemmin epärehelliset ihmiset) ylipäätään kykenemättömiä välittämään kenestäkään muusta kuin itsestään? Rakkauteen mielestäni kuuluu oleellisena osana tuo toisen ihmisen, ja hänelle tärkeiden arvojen, kunnioittaminen ja arvostaminen. Itse asiassa muiden ihmisten kunnioittaminen ja arvostaminen (ja näin ollen rehellisyys heitä kohtaan) tulisi kuulua kaikkien ihmisten väliseen kanssakäymiseen (niin sisarusten, puolisoiden, työkavereiden kuin kadulla kohtaavien tuntemattomien kesken). Mielestäni tämän kunnioituksen ja arvostuksen voi kuitenkin menettää olemalla itse epärehellinen. Epärehellinen ihminen on minun arvoasteikollani paljon koiran (ja monen muunkin eläimen) alapuolella.
Sanottakoon vielä lopuksi, että en ole joutunut itse mitenkään ankarasti selkään puukotetuksi, joten täällä ei kirjoittele äärimmäisen katkeroitunut ihminen. Tykkään vain pohdiskella asioita ja arvoja, ja tottakai aina välillä myös kyseenalaistaa omaa arvomaailmaani, josko siinä olisi parantamisen varaa. Ja minulla on tapana myös pohtia asioita hieman omaa napaanikin kauemmaksi. Kommentteja otetaan vastaan, niin positiivisia, kuin negatiivisiakin. Jos olet asioista samaa mieltä, voit toki kertoa sen, tai täydentää määritelmiäni (keskustelun rönsyileminen ei ole välttämättä paha asia). Toisaalta taas jos olet olennaisesti kanssani eri mieltä asioista (tai asiasta, oikea aihe tässä lienee lähinnä tuo rehellisyys), niin voit toki senkin kertoa. On aina hyvä kuulla myös muiden ihmisten näkemyksiä asioihin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Pikainen kommentti piiitkään juttuusi, pahoittelut etten ehdi paneutua siihen sen ansaitsemalla tavalla.
Olen samaa mieltä kanssasi rehellisyydestä, joka on minunkin mielestäni yksi tärkeimmistä asioista missä tahansa ihmissuhteessa. Rehellisyyden nimikkeellä tehdään kuitenkin paljon sellaista, jolla ei varsinaisesti ole toisen kunnioittamisen kanssa mitään tekemistä ("mitä siitä jos sua sattuu, mä oon vaan rehellinen").
Peräänkuuluttaisin jonkinlaista rohkeutta; vaikea määritellä tyhjentävästi. Pettäminen ja satuttaminen, valehtelu, tuo kaikki on mielestäni pelkuruutta. Ehkä näin vastakohdan kautta siis.
Palaan asiaan tuonnempana, tässä päällimmäisiä tuntoja.
nimissä tehdään paljon pahaakin ja se miten ihmiset asiat kokevat vaihtelee henkilökohtaisellakin tasolla paljon.
Ytimekkäänä esimerkkinä: 20 vuotta sitten olisin halunnut ehdottomasti tietää jos mieheni on uskoton, mutta nyt en paitsi siinä tapauksessa, että mieheni haluaa erota. Ja mikäli hän aikoisi olen aivan varma, ettei hänen edes tarvitsisi kertoa mitään, aavistaisin sen muutenkin. Omaan intuitioon kannattaa luottaa jopa enemmän kuin toisen sanoihin, ei tule niin pahoja pettymyksiäkään.
Mitään sääntöjä ei myöskään suhteessa tarvita, riittää, että luottaa itseensä. En kannata valehtelua, mutta en liikaa rehellisyyttäkään: Aina pitää kysyä itseltään pitääkö kumppanin todella tietää, että tarjosi perheen varoista ystävälleen kaljan, vaikkei kumpanilleen tarjonnutkaan ja rahat ovat muutenkin vähissä. Ketä se hyödyttää? Paraneeko parisuhde?
Kultainen keskitie on elämänkokemuksen myötä tullut minulle entistä tärkeämmäksi. Ei ole kovin sosiaalisesti älykästä aina töräyttää totuus esiin; on suorastaan parempi valehdella, muttei tietenkään aina!
Hei kävisitkö katsomassa viestini kohdasta "Uskottomuus".
Herätät keskustelun tärkeästä aiheesta. Minun maailmani heitti ihan kuperkeikkaa yli 20 vuoden uskollisuuden jälkeen, mistä kymmenenen vuoden aikana mieheni ei sairautensa takia ole ollut siinä kunnossa, että seksimme olisi juurikaan pelannut. Mutta siihen toki vaikuttavat monet muutkin tekijät.
Eikä parisuhde ole pelkkää seksiä, vaan rakkaudesta voisin olla ihan ilman normaaliakin yhdyntää. Eli kyse ei ole siitä.
Kirjoituksesi voisi olla minun kirjoitukseni hieman yli vuosi sitten. Nyt olen tilanteessa,jossa häpeän niin itseäni ja omaa käytöstäni, että olen saanut sydämen rytmihäiriöitä. Paitsi, että olen pettänyt mieheni, olen pettänyt oman arvomaailmani. Ja se on kova paikka.
Minä tiedän, että sellaisesta, joka ei tällaista ole kokenut, tämä kaikki on vain selittelyä. Ja toki se sitä onkin. Ennen ajattelin ihan juuri noin kuin sinäkin. Isäni petti äitiäni, ja opin vihaamaan epärehellisyyttä ja pettäviä puolisoita. Ja kun tuttavallani oli suhde naimisissa olevaan mieheen, halveksin häntä ja miestä suunnattomasti. Enkä millään voinut ymmärtää.
Enkä edelleenkään voi ymmärtää. Nyt itseäni. Ja koska kaiken pitäisi mielestäni olla mahdollisimman rehellisellä pohjalla, olen vähitellen yhä enemmän puhunut miehelleni, etten häntä rakasta. Sovimme aikoinamme niin, että kun siltä todella tuntuu niin se sanotaan. Että toinen voi sitten vetää siitä omat johtopäätöksensä ja lähteä etsimään omaa onneaan. Olen sanonut, että voisimme erota. Että toivoisin hänen kokevan hellyyttä jne. Olemme jo pitkään puhuneet, että olemme "vain ystäviä" tässä avioliitossa. Mutta jotenkin hän vain rakastaa minua niin, ettei halua erota, vaikka sanani tuottavat hänelle tuskaa. Ja minusta on aivan kamalaa tuottaa hänelle sitä tuskaa. Kun olen sanonut, etten enää sillä tavalla halua ja rakasta. Olen mahdollisimman rehellisesti sanonut mitä voin antaa ja tarjota, jotta hän on sen perusteella voinut tehdä päätöksensä joko olla liitossa tai lähteä. Hän on ymmärrettävästi masentunut. Tottakai.
Olen yrittänyt olla niin rehellinen kuin olen voinut. En ole antanut hänen tuudittautua minkäänlaisiin lupauksiin.Ja olen sanonut, etteihän me voida elää tulevia vuosia kokonaan ilman seksiäkään. Mutta sitä en vain ole voinut sanoa, että olen nyt pettänyt. Mieli tekisi puhdistaa oma omatunto,mutta se murtaisi hänet, tiedän sen. Ja olen pelkuri, toki se sitäkin on. Halveksittava pelkuri.
Olen äärimmäisen pettynyt itseeni. Luulin osaavani elää. Enkä osaakaan. Minun on joko otettava avioero tai lopetettava suhde tai jatkettava näin. Eikä mikään noista valinnoista ole toinen toistaan helpompi. Syyllisyys on hirveän voimakasta. Ja niin on halu antaa ja saada rakkauttakin, kun ei sellaista niin vain tämänikäiselle satu kohdalle.
olen samaa mieltä kanssasi. hienoa että tästä kylmästä maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka ajattelevat muitakin kuin itseään. hyvää jatkoa sinulle ja kiitos tästä kirjoituksesta!
Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille hyvistä näkökulmista. Tajusin tuossa jo viestiä lähettäessäni, että paljon oleellista jäi sanomatta, kun kerran päätin lähteä noin syvällisiä rehellisyydestä juttelemaan. Tuli kiire syömään, joten vähän pikainen kirjoitus tuli. Tosin aiheesta voisi varmaan kirjoittaa kirjan, ja silti jäisi vielä paljon sanomatta.
Yksi tuossa edellä mainittu näkökulma, joka minulta jäi kokonaan mainitsematta on ajatus; se ei voi satuttaa, mitä ei tiedä. Tällähän monesti pettäjät myös itse puolustelevat tekosiaan. Olen kuullut, että joissakin pariskunnissa jopa toinen puolisoista on tehnyt toiselle selväksi, että ”sen kun petät, kunhan teet sen niin, etten saa koskaan tietää”. Silloin mielestäni jonkun muun, kuin oman puolison kanssa vehtaaminen ei enää ole pettämistä (kunhan tosiaan hoitaa sen niin, ettei asiasta tule koko kylän puheenaihe). Jos tällaista ei ole sovittu, niin mielestäni ei ole oikein pettää, junaili sen sitten kuinka hyvin tahansa. Silloinhan yhtä kaikki puhutaan/esitetään kumppanille yhtä, ja puuhastellaan jotain ihan muuta selän takana. Minun omatuntoni ei tällaista sallisi, vaikka tietäisin, ettei tosiaan olisi mitään mahdollisuutta jäädä koskaan kiinni. Sivuhuomautuksena, että 100 prosenttista takuuta kiinnijäämättömyydestä ei voi tietenkään käytännössä koskaan olla. Itse asiassa on vaikea keksiä tapahtumaa, jonka tapahtumisen todennäköisyys olisi tasan 0 tai 1 (edes auringon nousemisen todennäköisyys huomenna ei ole tasan 1, äärettömän lähellä sitä kylläkin).
Lisäksi tuota autuaan tietämättömyyden antamaa oikeutusta voisi pohtia laajemmassakin mittakaavassa. Samalla logiikallahan varastaminen on ok, jos kukaan sitä koskaan saa tietää (ei edes rikoksen uhri). Entäs tappaminen? Jos uhri ei kerkeä tajuta, mitä tapahtui, eikä kukaan muukaan saa koskaan rikoksesta tietää (lavastettu onnettomuudeksi tai pakenemiseksi johonkin kaukomaahan). Aika kärjistettyjä esimerkkejä, mutta ideanahan onkin lähinnä herättää ajatuksia...
Niin sitten tietenkin toinen asia tähän liittyen on, että pitäisikö kertoa, jos on pettänyt? Tietenkin pitäisi pitää huoli siitä, ettei ikinä joudu tällaista miettimään, mutta jos vahinko on jo päässyt tapahtumaan, niin mitäs sitten? Tästäkin jotkut ovat sopineet jo yhteen mennessä, että jos pääsee käymään näin, niin sitä ei kerrota. Silloin asia on tietenkin selvä, syyllisyys kannetaan silloin itse, eikä kaadeta toisen niskaan. Jos etukäteen ei mitään ole sovittu, niin asia on kinkkisempi. Henkilökohtaisesti haluaisin tietää, jos olisin tullut petetyksi, tällöin minulla olisi kaikki oleellinen tieto tilanteen (ja koko suhteen) uudelleen arvioimiseksi. Toisaalta taas, jos olisin itse pettänyt (mitä en usko koskaan tapahtuvan, mutta hypoteettisena tilanteena), niin en ainakaan suoraan kysyttäessä valehtelisi, mutta kertoisinko itse kysymättä onkin vaikeampi kysymys (omatunto ainakin soimaisi ankarasti ja pitkään).
Sitten tuo pointti, että jos kumppani on sairas, eikä kykene tyydyttämään toisen tarpeita. Tämä on aika mielenkiintoinen kysymys, ja varmasti vaikea tilanne molemmille osapuolille. Tämän voi varmaan karkeasti jakaa fyysisiin ja henkisiin ongelmiin. Tietenkään todellisuudessa henkistä ja fyysistä puolta ei voi erottaa toisistaan, vaan ongelmat toisella puolella aiheuttavat luultavimmin ongelmia myös toisella puolella. Ainakin näin miehenä on helppo ajatella puhtaasti fyysinen ongelma; pikkukaveri uinailisi silloin kuin ei pitäisi. Varmaan kylläkin mies kykenee tyydyttämään naisen muutoinkin, samoin nainen kykenee varmasti tyydyttämään miehen muutenkin kuin yhdynnän kautta. Tärkeintä mielestäni ovat kuitenkin ne parin väliset tunteet, jotka intiimillä hetkellä pinnassa ovat. Mutta fyysinen ongelma voisi johtaa henkisiin ongelmiin, haluttomuuteen ja jopa jonkinlaiseen läheisyyden välttelyyn. Samoin ainakin masennuksesta (henkisemmät ongelmat) voi seurata syrjäänvetäytymistä, ja tällöin kaikenlainen läheisyys jää puuttumaan. Tämä on varmaan jo paljon vakavampi ongelma. Jos itse en syystä tai toisesta kykenisi tyydyttämään puolisoani (jälleen hypoteettinen tilanne, kun ei edes ole sopivaa puolisoa vielä löytynyt), oli syy sitten fyysinen tai henkinen (jos siis sairastuisin jotenkin), niin haluaisin ajatella, että pystyisin antamaan toiselle luvan hakea tyydytystä sellaisiin tarpeisiin, joita en kertakaikkiaan mitenkään kykenisi tyydyttämään, muualta (olettaen, että sen arjen kuitenkin haluaisimme jakaa keskenämme muutoin). En tiedä onnistuisiko käytännössä, kun ihmisiähän tässä vain kumminkin ollaan.
Et kertonut millaisesta ongelmasta tuossa omassa tilanteessasi on kysymys. Kymmenen vuotta on kuitenkin tosi pitkä aika, joten en ihmettele, jos sinulla on todella ollut vaikeaa. Voimia sinulle, ja älä ruoski liikaa itseäsi. Ihmiset kun nykyisin tuntuvat pettävän puolisoitaan paljon, paljon kehnommista syistä (seksi ei ole enää yhtä jännää kuin aluksi, tuli vain sopiva tilaisuus, halusin vähän jännitystä jne.). Tietenkin mikään kunnollinen perustelu ei ole; no, kun ne kaikki muutkin, ja vielä pahemmin. Ja tietenkin olisi ollut parempi tapa puhua asiasta ensin puolisolle, ja sopia vaikkapa uudet säännöt (olisit saanut luvan käydä vieraissa), mutta olethan sinä jo kirjoituksesi mukaan seissyt kymmenen vuotta sairaan miehesi rinnalla, joten tuskin mikään paha ihminen olet. Samaa todistaa tuo, että mietit asiaa noinkin vakavasti, kuulostat vahvan omantunnon omaavalta ihmiseltä. Voimia sinulle tosiaan, toivottavasti saat kaiken järjestettyä parhain päin.
Tuosta omatunnosta tuli mieleeni tuo amerikkalaissarja Cheaters, joka (kaikessa periamerikkalaisessa sensaatiohakuisuudessaankin) on varsin mielenkiintoista katseltavaa. Puuttumatta mitenkään siihen, kuinka oikein on laittaa kuvausryhmä kyttäämään puolisoaan, todella hämmentävää on mielestäni pettäjien välinpitämättömyys kiinni jäätyään. Siellä on todella paljon tyyppejä, jotka eivät osoita pienintäkään katumusta; yritetään laittaa kaikki petetyn syyksi, miehet ehdottelevat kumppaneilleen kolminpeliä yhdessä rakastajattarensa kanssa, naiset ehdottavat, että homma jatkuisi ennallaan ja mies vain toisi tilipussin kotiin vaimon peuhatessa sillä välin jonkun toisen kanssa. Avaa ainakin tajuamaan, että kaikenlaista tallaajaa sitä maa päällään kantaa.
Tulipa taas pitkästi tälläkin kertaa, vaikka tarkoitus oli pitää lyhyenä. Muidenkin kommentteja sitten taas vain kehiin (jos jaksatte tämänkin pohdiskelun lueskella). Oikeastaan ihan mielenkiintoista ja vaativaa yrittää saada edes pieni osa ajatusmaailmaansa kirjalliseen muotoon.
Kiitos asiallisesta pohdiskelusta,ja jopa ymmärryksen ja myötätunnon osoittamisesta.
En todellakaan olisi itse koskaan uskonut olevani tässä tilanteessa,niin selkeän tuomitseva on kantani aina näihin asioihin ollut. Jotenkin tuntuu kuin elämä haluaisi opettaa jotain.Ehkä sallivuutta myös kanssaihmisiäni kohtaan.
Olen kyllä täysin samaa mieltä kanssasi tuosta "eihän se mitään jos toinen ei tiedä". Jos se on sovittu juttu aviopuolisoiden kesken, niin sitten se on tosiaan eri asia. Näin nyt omasta raskaasta kokemuksestani voin sanoa, että kyllä se aina jotenkin myös siihen "viralliseen" suhteeseen vaikuttaa. Tai varmaan se riippuu omasta suhtautumisesta pettämiseen, tarkoitan siis lähinnä syytä, mikä sille tielle on johdattanut.
Jos on tuollainen "eihän elin siitä kulu" , tai "eihän se ole minulta pois jos omastani annankin kun toinen haluaa" tapaus, niin silloin varmaan voi selkeämmin erottaa, että se seksi on vain seksiä, eikä tuo sitä asiaa kotiinsa häiritsemään. Tosin epäilen tätäkin. Mutta ainakin kun näin myöhäisessä keski-iässä siihen liittyy nimenomaan voimakas rakastuminen (kun ei muuten ikimaailmassa olisi pettänytkään), niin kyllähän sitä on enemmän tai vähemmän henkisesti poissaoleva kotonaan. On ärtyisämpi, alkaa nähdä enemmän negatiivisia asioita puolisossaan jne. Menee yhä kauemmaksi. Ja jos on kyse vain jostain hullaantumisesta, täytyisi näitä seikkoja kyetä rationaalisesti tarkastelemaan. Tai siis joka tapauksessa pitäisi tarkastella. Rakastumisessakin on omat lainalaisuutensa. Huuma menee ohitse.
Joten uskoisin sen kyllä aina vaikuttavan jotenkin suhteeseen. Enkä kyllä edelleenkään haluaisi uskoa sitä, että ihmiset pettäisivät ilman, että omassa parisuhteessa on jotain vikaa. Tai ainakin haluaisin naivisti näin uskoa. Luulen, että näillä minun näkökulmastani "kevyemmin" puolisojaan pettävilläkin on jotain ongelmaa kotonaan. Mutta eri asia taas on, jaksavatko ihmiset yrittää korjata niitä niin sinnikkäästi kuin pitäisi.
Olen kyllä varsin oudossa tilanteessa, todennäköisesti en kestä tätä painetta omassatunnossani vaan tästä tulee ero. Vaikka suhteeni loppuisikin tällä sekunnilla. Toivoisin mieheni takia, että hänenkin loppuelämäänsä tulisi sellaista rakkautta, mitä en enää vain voi antaa. Koen olevani valheellinen tässä liitossani, vaikka koko suhdetta minulla ei olisikaan.
Tämä suhteeni on sellainen mies, joka on joskus pettänyt vaimoaan sen takia, kun joku nainen on ollut jostain syystä "puutteessa" ja mies on rakastellut, kun "ei kokenut sen olevan itseltään pois". En oikein ymmärrä tätä tällaista. Siinä suhteessa meissä ja tavassamme suhtautua asioihin on todella selkeä ero. Toisaalta se on ehkä miehinen tapa ilmaista, että on hakenut hetkeksi lohtua, lämpöä ja läheisyyttä. Sillä ei hän pahakaan ihminen ole, tai sellainen nautinnonhaluinen pettäjätyyppi.
Siitäkin minulla on kokemusta. Että onko se itseltä pois. Kyllä se pikkuhiljaa on. Jos nimittäin avioliitossaan alkaa harrastaa seksiä vain velvollisuudesta, siksi kun toinen henkisesti painostaa eikä ymmärrä, että haluaisi joskus aikaa itsekin sen halun syttyä. Meille kävi kauan aikaa sitten niin. Kun en halunnut, täytyi minun tehdä se aviollisesta velvollisuudestani tai muuten mies sätti ja jankutti lopun yötä. Lopulta aloin huorata avioliitossani. Minun halullani tai haluamattomuudellani ei ollut merkitystä. Muuri kasvoi ja samalla koko ajan vastenmielisyys puolisoa kohtaan. Ja kuitenkin olen ajatellut, että lastemme takia minun olisi se halu miestäni kohtaan löydettävä. Että liitto ehkä siitä elpyisi. Hänhän voisi tyydyttää minut kyllä jotenkin. Olen kyllä monta kertaa yrittänyt, olen harrastanut seksiä kanssaan jne. Yrittänyt etsiä sitä mennyttä henkistä ja fyysistä yhteyttä. Mutta kun hän tuntuu jo henkisesti niin vastenmieliseltä seksikumppanilta, vaikka isänä ja arjen kumppanina häntä tavallaan arvostankin. Se, että hän vuosikausia patisti minua seksiin, kasvatti sen henkisen muurin. Koskaan ei ole kyse ollut siitä, ettenkö muuten seksiä yleensä haluaisi, ettenkö kiihottuisi jne. Mutta hän vain ei suostunut kuuntelemaan minua vaikka sanoin,että antaisi minunkin toiveilleni oikeutuksen.Että jos hetken odottaisi kun olen väsynyt, hormonit sekaisin raskauksista jne. Ettei sitä aina vain halua ja ole valmis. Ja ettei siitä haluamattomuudesta sitten syytettäisi, epäiltäisi frigidiksi ja vedottaisi vaimon velvollisuuksiin miestä kohtaan.
Joten monta asiaa on tiellämme ollut tähän minun nykyiseen tilanteeseeni vaikuttamassa.
Kaipaisin rehellistä ja reilua parisuhdetta. Rakkautta ja luottamusta. Toisen kunnioittamista monella tapaa. Avioliitto alkaa olla mennyttä, vaikka lasten takia sitä tulisi kai vielä jotenkin jatkaakin. Meillä on upeat lapset, ja vaikka itse sanonkin, olemme vanhempina ihan hyviä, vaikka tämä suhteemme tällainen onkin. En tiedä mitä teen. Nykyisestä "rakkaudestani" ei minulle ole tulevaisuutta, sen tiedän. Hän ei eroa perheestään ja on sen koko ajan reilusti sanonutkin. Ja silti tiedän hänen rakastavan minua. Jollain tavalla. Ei niin kuin minä häntä. Viisainta olisi tietenkin lopettaa suhde mahdollisimman nopeasti. On se vain hirveän vaikeaa, en olisi uskonut. Kun tämän ikäisenä saa rakkautta, kokee hyvää seksiäkin, niin se tuntuu kuin lottovoitolta.Ja samalla kertaa on joutunut sisäisten tuntemustensa, moraalinsa, toisen ikävöinnin, syyllisyytensä ja kaiken kanssa kuin helvetin esikartanoon.
Varmaan joudun lopettamaan sen aika itsekkäästäkin syystä. Siitä, että en kertakaikkiaan kestä hänen ikävöintiään. Olen mustasukkainen vaimolleen, tunnen luhistuvani tällaiseen lapselliseen ja naurettavaan rakkauden tuskaan ja kaipuuseen. On kauheaa itse rakastaa niin, että haluaisi jakaa arjen, mutta toinen ei sitä halua. Joten kai se kertarytinällä eroaminen tästä suhteestanikin olisi parasta. Itse asiassa olen sitä yrittänytkin. Tämä on ollut kyllä varsin ahdistavaa aikaa, ja aivan selkeästi tuli jopa fyysisiä stressireaktioita, joiden takia piti mennä lääkäriin. Uskomatonta, että tunneasiat voivat ottaa näin tiukille! Ja tämä syyllisyys on kamalaa. Sitä paitsi uskon kaikkien suhteiden paljastuvan aikanaan. Jotenkin. Ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten siitä vasta kamalaa tuskaa seuraa niin monille.
Haluaisin luotettavan, päivänvalon kestävän arjen suhteen. Jossa voisin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se kai meidän kaikkien toive on. Rakkaus ja luottamus.
Olen samaa mieltä tuosta, että pettäminen satuttaa vaikkei 'uhri' siitä tietäisikään. Mielestäni parisuhde on läheisin ihmissuhde mitä voi olla, siinähän tiedetään toisesta usein ne kaikkein intiimeimmätkin asiat. Se, että joku kolmas, ulkopuolinen henkilö tietää suhteesta intiimitasolla enemmän kuin siinä suhteessa olija, särkee parisuhteen, olipa tilanne kaikilla tiedossa tai ei.
Pettämiseen tulee tilaisuuksia varmaan kaikilla parisuhteessa elävillä ja on yksinkertaisesti luonteen heikkoutta käyttää tilaisuus 'hyväkseen'. Mikään puolustus ei mielestäni ole pätevä, kysymys on aina omasta valinnasta ja jos puolison kanssa ei ole selvästi sovittu että häslääminen muiden kanssa on sallittua, niin silloin se on kiellettyä.
Tuossa edellähän sanottiin, että toinen voi sanoa kumppanilleen tai antaa muutoin ymmärtää, ettei ikinä halua tietää jos toinen pettää. Se on täysin eriasia kuin se, että pettää siitä huolimatta, vaikka tietää toisen ns. murtuvan!
Kaikki ovat persoonia ja näin ollen kaikilla on myös eri suhtautumistyyli asioihin. Itse olen pyrkinyt pois kaikesta turhasta "uhri"-ajattelusta. Satunnainen sukupuolisuhde tai jopa rinnakkaissuhde eivät kaada hyvin toimivaa parisuhdetta. Jos suhdetta jatketaan on sitä parempi mitä vähemmän syrjähyppyä käsitellään. Vaikka molemmat siitä tietäsikin niin sen puiminen aiheuttaa enemmän mielipahaa kuin itse asia.
On myös muistettava, että kaikki loppuu ajallaan. Se, miten paljon toinen merkitsee itselle j amistä on valmis luopumaan, vaikuttaa hyvin suuresti siihen, loppuuko parisuhde vai rinnakkaissuhde aikaisemmin.
Olen pohdiskellut näitä tuolla "uskottomuus" -otsakkeen alla. Käy katsomassa jos kiinnostaa.
Kirjoitit aiheesta todella hyvän!
Itse en salli pettämistä itseltäni enkä myöskään toiselta osapuolelta. Ihminen voi rakastaa ja luottaa, mutta entä sitten kun luottamus menee. Mitä jää jäljelle? Todennäköisesti rakkaus ei ole enää samanlaista kuin ennen...kalvava epäilys nousee esiin ja nostaa päätään jokaisessa mahdollisessa tilanteessa.
Tänä päivänä ihmisten moraalinen selkäranka on niin heikko...mutta ympäristö auttaa myös heikentämään tätä selkärankaa hyväksymällä nämä ns. pettämiset...
Televisiosta tulee päivittäin saippuaoopperoita joihin nuori samaistuu katsoessaan niitä. Pettämiset ja eräänlaiset parisuhdepelit ovat näissä hyväksyttäviä. Iltapäivälehdet toitottavat viikonlopun lööpeissään kuinka petollisia esim. pikkujoulut ovat...siellä vaara vaanii...
Tuntuu siltä että pettäminen on tänä päivänä jotenkin IN. Et ole hyvä jos et petä, ja jos petät ei sekään ole hyvä...
Haluaisin toivoa jokaiselle ihmiselle, jokaiselle ihmissuhteelle rauhallisuutta ja rakkautta, luottamusta ja ihmisarvoa. Jokainen haluaa olla rakastettu ja rakastaa, kun sen löytää ei sitä pitäisi kadottaa heti ensimmäisten ongelmien esiintyessä.
Kiitos joka tapauksessa kauniista pohdinnastasi.
koskaan miettinyt mihin se luottamuksesi menee jos kumppanisi käykin vieraissa?
Suhdehan on se mikä se on riippumatta siitä onko toinen uskollinen vai ei ja ainoastaan oma asenne uskottomuuteen ratkaisee meneekö ITSEluottamus.
Kuka hyväksyy ja mitä? Elämästä ei tarvitse tulla helvettiä kumppanin uskottomuuden myötä, mutta siitä voi tehdä helposti helvetin mm. moralisoimalla, kieltämällä, syyttämällä ja epäilemällä kumppania, aina ja kaikesta. Näinkö sinä luot suhteellesi ihmisarvoa? Omasta mielestäni pettäjien tuomitseminen ja lynkkaaminen on huomattavasti pahempaa pettämistä kuin uskottomuus!
Kiitokset Sinulle kirjoituksestasi. Olen itse jonkun aikaa lueskellut näitä pettämiseen ja parisuhteen kiemuroihin liittyviä viestejä tällä palstalla. Olen ihmetellyt sitä, että kirjoittavatko tälle palstalle ainoastaan epärehellisen maailmankuvan omaavat ihmiset ja täysin toista kunnioittamattomat ihmiset, vai onko maailma ja ihmiset todella muuttuneet näin itsekkäiksi, vain omia mielihaluja täyttäväksi ja toisista piittaamattomiksi.
Loistavaa, että näin ei siis kirjoituksestasi päätellen ole!
Itse olen ihmetellyt myös sitä, että ovatko suomalaiset muuttuneet viettiensä ohjailemiksi, täysin tunne-elämää ja omasta toiminnastaan "korkempaa tietoisuutta" vailla oleviksi, lähes eläimen tasolla toimivaksi "lajiksi".
-
näinhän tuo homma pyörii...
Kokemuksesta voin sanoa, että haluan tietää jos kumppani pettää. Vaikka tieto pettämisestä tuo vihan, katkeruuden ja kaikki muut negatiiviset tunteet jäljelle jää se tärkein REHELLISYYS.
Kumppanin kertoessa rehellisesti tekemisistään voin ainakin kunnioittaa häntä rohkeudesta ja rehellisyydestä.