Kun olin 19, vanhemmat päätti puolestani, että menisin heti lukion jälkeen armeijaan. Menin, mutta siitä ei tahtonut tulla paskaakaan. Minulla oli mielenterveysongelmia ja inttikaverit suositteli minulle lopettamista, mikä jälkikäteen ajatellen olikin hyvä neuvo. Vanhemmat kuitenkin jankuttivat, että en saa lopettaa, ainakaan en saa asua kotona jos lopetan, vaikka valitukseni perusteella jokaiselle ulkopuoliselle olisi pitänyt olla ihan ilmeistä, että olisi kannattanut. He myös kertoivat, että ilman inttiä ei saa töitä, mikä on kiistanalainen väite. Kävin intin loppuun, mutta itsetunto meni.
Intin jälkeen en päässyt opiskelemaan sinne, minne olisin halunnut, ja niinpä aloin hätäpäissäni jankuttaa sekavia siitä, kuinka haen opiskelemaan 400 kilometrin päähän kotoani maalle. Vanhempani arvelivat, että mahdollisesti pääsen sinne ja olivat kannustavia. Kavereita minulla ei ollut. Muistan, kun setäni soitti minulle ja kerroin, että aion hakea maalle opiskelemaan. Hän luuli minun laskevan leikkiä. Hän kysyi, olenko ajatellut asiaa ihan loppuun asti.
Pääsin opiskelemaan, mutta minulle selvisi, että en viihdy maalla. Aloin suunnitella opiskelupaikan vaihtoa, koska mielestäni on turha tuhlata elämäänsä paikassa, jossa ei viihdy. Vanhemmat kuitenkin olivat sitä mieltä, että minun kannattaisi käydä maalla yksi tutkinto loppuun, koska tutkinnon kesken jättäminen on rahan hukkaamista. Selitin, että nykyiset opinnot voi liittää sivuaineina toiseen yliopistotutkintoon, mikäli nykyinen tutkinto on keskeneräinen. En myöskään ole varma, tarvitsenko kahta tutkintoa.
Ymmärrän kyllä, että vastuu näistä ja kaikista muistakin valinnoista on täysi-ikäisellä ihmisellä itsellään, mutta ihmetyttää silti kaikkinainen jankutus.
Intin jälkeen en päässyt opiskelemaan sinne, minne olisin halunnut, ja niinpä aloin hätäpäissäni jankuttaa sekavia siitä, kuinka haen opiskelemaan 400 kilometrin päähän kotoani maalle. Vanhempani arvelivat, että mahdollisesti pääsen sinne ja olivat kannustavia. Kavereita minulla ei ollut. Muistan, kun setäni soitti minulle ja kerroin, että aion hakea maalle opiskelemaan. Hän luuli minun laskevan leikkiä. Hän kysyi, olenko ajatellut asiaa ihan loppuun asti.
Pääsin opiskelemaan, mutta minulle selvisi, että en viihdy maalla. Aloin suunnitella opiskelupaikan vaihtoa, koska mielestäni on turha tuhlata elämäänsä paikassa, jossa ei viihdy. Vanhemmat kuitenkin olivat sitä mieltä, että minun kannattaisi käydä maalla yksi tutkinto loppuun, koska tutkinnon kesken jättäminen on rahan hukkaamista. Selitin, että nykyiset opinnot voi liittää sivuaineina toiseen yliopistotutkintoon, mikäli nykyinen tutkinto on keskeneräinen. En myöskään ole varma, tarvitsenko kahta tutkintoa.
Ymmärrän kyllä, että vastuu näistä ja kaikista muistakin valinnoista on täysi-ikäisellä ihmisellä itsellään, mutta ihmetyttää silti kaikkinainen jankutus.
Vastaukset 4
Vanhimmat
nk. selkärangan kasvattaminen? Vanhempasi ovat oppineet, että jankuttamalla he voivat määrätä elämästäsi, joten he tulevat jatkamaan jankuttamista niin kauan kuin se toimii. Jospa kiittäisit hyvistä neuvoista, toteaisit ääneen olevasi täysi-ikäinen ja määrääväsi oman elämäsi suunnan johonkin ihan muualle kuin vanhempien neuvojen suuntaan? Kauhean vapauttavaa, kokeile. :-)
Kesällä menin töihin paikkaan, jossa yksi aggressiivinen paskiainen. Kaikki pelkäsivät sitä. Yleinen työfiilis oli kehno.
Vanhemmat neuvoivat minua jatkamaan työntekoa, vaikka palkka oli ihan onneton työn fyysiseen raskauteen ps. kärsimykseen suhteutettuna.
Tällainen neuvo olisi ymmärrettävä, mikäli minulla olisi rahasta merkittävää puutetta. He kuitenkin tietävä, että minulla on rahaa parin vuoden tarpeiksi.
En tiedä, miksi aikuinen mies itkee ja syyttää muita ihmisiä.
Tai oma "ongelmani" alkoi yläasteella kun tuli valinnanpaikka mihin mennä yläasteen jälkeen opiskelemaan. Olin päättänyt mennä oppisopimuksella koska koulun penkki ei tuntunut olevan minua varten. Opinto-ohjaajani ja vanhempani kuitenkin pitivät tietämättäni yhteyttä ja lähettivät minun PUOLESTANI hakemuksia joihinkin kouluihin. He kiusasivat ja vainosivat niin että olin aivan hysteerinen, masentunut ja ahdistunut. Kaverini menetin kaikki kun opo näiltä alkoi kyselemään kaikkea minusta kun en itse suostunut enää hänen kanssaan asioimaan.
Koulun loputtua päätin että en mene sitten minnekään kun en kerran saa itse päättää. Koulusta jonne en ollut edes itse hakenut tuli paperit että olen päässyt, tämä oli toissijainen haku, koska edellisen pääsykokeisiin jätin menemättä. Tästä pääsykokeesta minua vainottiin niin että opo juoksi pitkin koulun käytäviä perässäni toitottaen että hän vaikka itse vie minut autolla paikalle jos vain menen.
Lähes joka tunti tunnin alussa opetteja tuli liimaamaan minulle lapun kirjani kanteen jossa oli taas pian oleva aika opon juttusille, ja taas samaa jankutusta ja lähes parkua miten vasta yksi hänen oppilaistaan on jättänyt koulun kesken.
Pidin välivuoden luullen että pääsen tästä kiusankappaleesta. "kesälomien" päätyttyä puhelin soi, vanhempani olivat sopineet tämän ihmisen kanssa että tämä soittaa kun vanhemmat, jotka yleensä vastasivat puhelimeen, olivat poissa jolloin minä vastaan. Tämä alkoi jankuttamaan ja tivaamaan että missä minä asun, hän tulee juttelemaan.
Sanoin ettei kiinnosta ko. ihmistä nähdä ja lopetin puhelun. Jonkin aikaa luulin olevani rauhassa kunnes ystäväni, joka meni vielä 10 -luokalle sanoi että tämä opinto-ohjaaja kiusaa nyt häntä koulussa kyselemällä minusta kaikkea. Kun välimme ystäväni kanssa alkoivat rakoilla tämän ihmisen takia, tajusi ystäväni haistattaa tälle ihmiselle pitkät. Tähän loppui opon suunnalta "kiusaaminen"
Vanhempani sen sijaan jatkoivat painostusta monia vuosia. Ja monia vuosia olin myöskin kotona, koska he pyrkivät aina kääntämään pääni mitä ikinä yritinkin ja veivät voimat tästä yrittämisestä. He olivat päättäneet että minusta tulee se mitä HE halusivat. Monien vuosien, turhien kurssien ja työharjoitteluiden jälkeen menin töihin, alalle jota en kuvitellutkaan tekeväni kauan, mutta menin jotta olen edes hetken töissä. Kun en terveydellisten syiden takia tätä työtä pystynyt tekemään, eikä se rahallisestikaan kannattanut, sanoin vanhemmilleni että lopetan, etsin jotain kannattavampaa. He painostivat vain että ei saa lopettaa kun kerran on töitä saanut. Lopetin kuitenkin, koska minulle luvattiin uusi työ joka peruttiin kun olin irtisanoutunut. Nyt vanhempani taas jankuttavat, painostavat, kyselevät jne ja saavat minut lähes hulluksi. Ahdistaa. Silti olen päättänyt pitää oman pääni ja tehdä sitä mitä ITSE tahdon.
Tänä päivänä joudun vaikean tilanteen eteen kun haastattelijat työpaikoilla kysyvät minkä vuoksi minulla on niin monta vuotta koulun lopettamisesta työn aloittamiseen. Ei siihen oikein osaa mitään sanoa, he tuskin katsovat minua kovin tosissaan jos sanon että "opinto-ohjaaja ja vanhemmat sotki elämäni".
Älkää antako vanhemmillenne tai muille elämäänne "ulkopuolisille" valtaa. Elätte itse oman elämänne, eivät vanhempanne.
Näin on. Kun pystyy itse elättämään itsensä niin mitä ne vanhemmat enää murehtii ja jankkaa! Toisaalta ymmärrän kyl, et se on niitten rooli.
On sitte niitäkin, joille pitää jankata. Ne makaa ja valittaa ja pistää täysi-ikäisenä vanhemmat vielä maksamaan kaiken. Eikä mikään o kivaa ja sillee. Mut ne onki niitä selkärangattomia, jep jep.