Haluan kirjoittaa kokemuksestani, joka on elämäni rankin. Tässä istun eron raunioilla.. pienet kaksostytöt sylissäni. Avioliittonikin kesti jopa 2 kuukautta. Mies totesi, ettei perhe-elämä ollutkaan häntä varten...
Miten voi käydä näin.. miten ihminen, johon rakastuin ja rakastan vieläkin voi tehdä niin???
Hänen mielenterveytensä järkkyi.. Hänellä oli useita hoitoyrityksiä, joihin hän ei jaksanut sitoutua. Eikä hän jaksanut sitoutua mihinkään muuhunkaan... hän teki ihmeellisiä hankintoja.. osti asuntoauton.. jätti kaikki yhteiset velkamme hoitamatta. Henkinen väkivalta ja lopussa myös fyysinen.. olivat läsnä aikana, jolloin erityisesti olisin tarvinnut hellyyttä ja läheisyyttä. Kaksosraskaus on muutenkin rankka kokemus elimistölle.... niinkuin raskaus muutenkin.
On hankala ymmärtää ihmistä, joka muuttuu niin kovasti. Itse olin ajatellut, että vanhenemme yhdessä ja vielä kiikkustuolissakin muistelemme menneitä... Miten sana tahdon.. voi toiselle tarkoittaa niin eri asiaa.. Miten sitoutumisella ei ole mitään merkitystä.. miten perhe ei merkitse mitään,... miten yht äkkiä olenkin merkityksetön ihminen, jota saa lyödä, henkisesti alistaa. Pää on täynnä kysymyksiä joihin tuskin koskaan saan vastauksia. Miten toinen voi yrittää murtaa naisen kaikki osa-alueet.. välistä tuntuu, että täysin tarkoituksellisesti. Voiko olla olemassa sellaista pahaa??
Miten voi käydä näin.. miten ihminen, johon rakastuin ja rakastan vieläkin voi tehdä niin???
Hänen mielenterveytensä järkkyi.. Hänellä oli useita hoitoyrityksiä, joihin hän ei jaksanut sitoutua. Eikä hän jaksanut sitoutua mihinkään muuhunkaan... hän teki ihmeellisiä hankintoja.. osti asuntoauton.. jätti kaikki yhteiset velkamme hoitamatta. Henkinen väkivalta ja lopussa myös fyysinen.. olivat läsnä aikana, jolloin erityisesti olisin tarvinnut hellyyttä ja läheisyyttä. Kaksosraskaus on muutenkin rankka kokemus elimistölle.... niinkuin raskaus muutenkin.
On hankala ymmärtää ihmistä, joka muuttuu niin kovasti. Itse olin ajatellut, että vanhenemme yhdessä ja vielä kiikkustuolissakin muistelemme menneitä... Miten sana tahdon.. voi toiselle tarkoittaa niin eri asiaa.. Miten sitoutumisella ei ole mitään merkitystä.. miten perhe ei merkitse mitään,... miten yht äkkiä olenkin merkityksetön ihminen, jota saa lyödä, henkisesti alistaa. Pää on täynnä kysymyksiä joihin tuskin koskaan saan vastauksia. Miten toinen voi yrittää murtaa naisen kaikki osa-alueet.. välistä tuntuu, että täysin tarkoituksellisesti. Voiko olla olemassa sellaista pahaa??
Vastaukset 41
Vanhimmat
Ei voi kuin ottaa osaa tähän elämän kauheuteen. Itselläni on vähän samantapainen kokemus, naiselleni tuli arjen keskellä jonkunlainen tilapäinen masennus, jonka seurauksena minä ja pienet lapsemme saivat jäädä. Tässä sitä vain yritetään puurtaa töiden ja lasten kanssa, eikä kenellekään voi oikein asioista puhua. Että jaksamista vain toivottelen koko sydämestäni. Vielä kun tässä itsekin jotenkin jaksaisi, kun tuntuu ettei oikein mikään jaksa kiinnostaa.
Viestissäsi kirjoitit " kun vielä itsekin jaksaisi"
Periksi ei saa antaa. Hae tukea ystäviltäsi ja ammattiauttajilta. Yksin ei kannata jäädä, ei vaikka tuntuu välillä siltä ettei yksinkertaisesti ole voimia. Itse olen huomannut, että ajatus kirkastuu, kun pohtii asioita läheisten kanssa. Tapahtunut on tapahtunut, mutta sille voi hakea eri merkityksiä ja parhaimmillaan löytää itsestä uusia puolia. Viha ja katkeruuskin kannattaa käsitellä.
Sinun on vain yritettävä jaksaa lapsiesi vuoksi, koska isä ei jaksanut.
Kerroit, että hänellä on mielenterveysongelmia ja hoitoyrityksiä takanaan. Jos hän ei niihin ole pystynyt sitoutumaan, ei hän pysty sitoutumaan avioliittoonkaan tai isän rooliin. Hän on sairas.
Ei se välttämättä ole niin, ettei hän sinua tai lapsia rakastaisi, sairaus vain teettää kaikenlaista. Jos puoliso muuttuu sairauden vuoksi ei se sinun vikasi mitenkään ole.
Sairas ihminen saattaa vain käyttää sinua oman pahan olonsa purkamiseen. Luulisin, että hän on todella sairas koska ei pysty sitoutumaan hoitoonkaan.
Yritä ajatella asiaa siltä pohjalta, että hän on sairas. Helppoa se ei ehkä ole, mutta älä vain missään nimessä itseäsi mitenkään syyllistä.
Psyykkiset sairaudet vain teettävät ihmisellä mitä ihmeellisempiä asioita ja usein ne kodistuvat ikävä kyllä juuri siihen läheiseen ihmiseen.
Anteeksi, että kysyn, mutta huomasitko koskaan aikaisemmin hänessä mitään mielenterveysongelmiin viittaavaa?
Toivon todella sinulle jaksamista ja jos elämä tuntuu liian rankalta apua on saatavana, kun sitä vain osaa hakea.
Hei!
Kysyit, että huomasinko mitään... toki.. olen sosiaalialan ammattilainen... mutta.. masennuksen oireet huomasin.. ja niihin hän haki apua, mutta jätti lääkityksen kesken.. mutta se, mitä en huomannut, että todellinen ongelma onkin syvemmällä.. ilmeisesti jonkin asteinen persoonallisuushäiriö. Tämän puolen jutut tulevat yleensä esiin hyvin läheisessä ihmissuhteessa ja varsinkin silloin, kun toinen on heikoille, kuten minä raskaana ollessani. Näin jälestä päin on hyvä olla jälkiviisas.. mutta halusin uskoa, että asiat voidaan yhdessä selvittää ja hänen tempaustensa jälkeen kävimmekin perheasiainneuvottelukeskuksessa, mutta hän ei jaksanut sitoutua siihenkään. Hyvin varovaisesti työntekijä kertoi käsityksenään, että halua miehelläni olisi ehkä ollut muttei kykyä.. ja siinä vaiheessa raskauteni oli jo pitkällä. Ja kukapa sitä läheisestään haluaisi uskoa pahaa. Olen optimisti.
Niinhän sitä sanotaan, ettei suutarin lapsilla ole kenkiä. Jossain vaiheessa havahduin ja huomasin, että olen toiminut niinkuin asiakkaanikin ovat kertoneet tehneensä. Salasin hänen tekemisiään..
Kyllähän sitä syyllistää itseään... kysyy miksen huomannut ja ymmärtänyt aikaisemmin. Olen vihainen siitä, että taloudelliset vastuut jäivät kaiken muun lisäksi kannettavakseni.
Kiitos kuitenkin kannustavasta viestistäsi!
Itsekin olen ollut vähän samanlaisessa tilanteessa. Avioliittoa kesti 22 vuotta.
Nyt viisi vuotta eron jälkeen näen asioita joita silloin en nähnyt tai halunnut nähdä. Sitä vain luuli selviävänsä.
Kaikki mitä oli yhdessä hankittu ja luultu, että ollaan loppu elämä yhdessä meni...
Toisen masennuksen kausina yrittää kaikkensa, mutta ei se riittänyt.
Tänä päivänä luulen , että ratkaisu oli oikea, ainakin lapsilla on turvallinen olo.
Itsekin uskon, että parempi näin...
Mutta sitten tulee ne hetket, jolloin yksinäisyys huutaa isoilla kirjaimilla.. että minäkin kaipaisin hellyyttä ja läheisyyttä. Välistä tuntuu, että mikä tahansa olisi parempaa kuin tämä.. olla yksin vauvojen kanssa.. ja valvoa yöt ja lisäksi taloudelliset huolet painaa. Tuntuu, että vähän liikaa kasaantunut asioita. Rakastan lapsiani, mutta välistä tuntuu siltä, että omiakin akkuja pitäisi saada ladattua.
Sellaistahan se elämä on.
Haaveilen siitä, että joskus saisi vielä toisen kainaloon käpertyä .. ihan lähelle.. ehkä sitten joskus.. läheisyyttä, kun ei kaupasta saa ostettua.. eikä postimyynnistä tilattua.. *nauraa*
Totta on myös se, etten jaksaisi olla lasten kanssa, jos hän olisi paikalla.. se olisi liian kuluttavaa... joten ei kai voi muuta, kun tässä jatkaa
Elämä tuo niin paljon sellaista, mitä emme haluaisi. Raskaita kokemuksia ja karvaita pettymyksiä.
Niistä sitten vaan pitää selvitä. Ja välillä on voimat kaikki, mutta niin se vaan on.
On raskasta pettyä avioliittoon. Siltä odottaa paljon, mutta se ei kuitenkaan aina ole sitä mitä "tilasi". Ihmiset sairastuu tai sattuu onnettomuuksia tms. Väkivaltaan ei kuitenkaan saa alistua missään muodossa, ei se ole kenenkään elämäntarkoitus.
Jotakin sinä menetit, mutta sait paljon, pienet lapset. Toivotaan, että elämä on vastedes suopea sinulle ja lapsillesi.
sillä ensimmäisessä liitossani mieheni alkoi pahoinpidellä minua ensimmäistä lasta odottaessani. Hänellä oli monia elämänmurheita samoihin aikoihin, jotka purkautuivat väkivaltana. Mielenterveytensä ongelmiin haettiin apua, mutta tuntui, ettei hänkään kyennyt sitoutumaan niihin. Hain apua kaiken aikaa, ja kerran kävin turvakodissakin vauvan kanssa. Ero oli väistämätön. Ex sanoi myöhemmin, että olisi ampunut minut, jos en olisi lähtenyt...Aikaa myöten hän kummasti rauhoittui, mutta ei olisi tullut mieleenkään palata siihen liittoon.
Jo ennen avioliittoa olin nähnyt hänessä monenmoisia ihmetystä herättäviä piirteitä, mutta uskoin vain sinisilmäisesti tulevaisuuteen :-)) Nyt tyttöni on 15v., ja hän pitää yhteyttä isäänsä ja isä häneen.
Miehesi on sairas. Tarvitset tukea.
Väkivalta sen monissa muodoissaan on todella pelottavaa.. henkistä väkivaltaa ei aina ensin edes tunnista. Hän ehti lyödä minua yhden kerran ja uhkasi, että seuraavaksi sitten hampaat kurkkuun. Väkivallalla on taipumus pahentua koko ajan.
On varmasti totta, että hyvä on, kun lähti. Mutta ei se siltä silloin tuntunut, kun pienten vauvojen kanssa jäi yksin. Ehkä vuosien päästä asiaa pystyy katsomaan hieman helpommin. Nyt kaikki tekee vielä liian kipeää. Olen keskustellut perheterapeutin kanssa. Hän on käynyt täällä kotona ja hän myös on nähnyt ex-mieheni sekavassa tilassa, joten on helppo ollut puhua, kun e tarvi selitellä.
Oma itse vain menee tällaisesa rulianssissa helposti hukkaan, kun joutuu venymään ja venymäääääään.. )).. Eikä se kuva, jota puoliso tarjosi haukkuessaan ja sättiessään omasta itsestäni tunnu hyvältä.. ja vaikka sen tietää, ettei ne asiat ole totta.. silti ne satuttavat ja jättävät jälkensä.
Odotan todella sitä aikaa, että on aikaa itselle ja sitä, että joskus saisi myös itse olla hellittävänä.
Parempia päiviä odotellessa aion kuiten elää.
on meitä muitakin. Minä menin tammikuussa naimisiin ja nyt on muutto edessä. Mies ilmoitti jo pari kuukautta sitten ettei perhe-elämä ole häntäkään varten. Kaiketi sillä on uus nainen, mene ja tiedä. Kyllähän tässä on helvetin pettynyt olo. Siihen murtui neki pilvilinnat meikäläisen loppuelämän avioliitosta.
Olet keskellä myrskynsilmää... otan osaa.. ja samalla tiedän, ettei se oikein lohduta.
Tyhjä olo tuntuu itselläni olevan päällimmäisenä.. Itseäni auttoivat läheiset ystävät.. kuuntelijoina.. ja ihan käytännön asioidenkin hoitajina.
Itseäni ainakin loukkasi se, että yht äkkiä olinkin aivan merkityksetön tiskirätti, jonka saattaa vaihtaa uuteen. Itselläni ei juuri pilvilinnoja avioliitosta ollut.. Tiesin, että rankkaa tulisi olemaan... en ole koskaan työtä pelännyt.. mutta se, ettei toinen halua edes yrittää .. oli jotain muuta, kuin mitä hän oli aiemmin antanut ymmärtää. Se sattuu.. On sellainen olo, että on tullut kusetetuksi oikein täysillä.. ja väitän olevani keskivertoa älykkäämpi nainen *nauraa*. Itkua ja naurua on tullut välillä jopa yhtäaikaa. Tämä on ollut jotain sellaista, mitä ei edes pahimmalle vihamiehellekkään toivoisi. Hankalaa on myös selittää asiaa läheisille ja tutuilla.. että kuinkas tässä näin kävikään... ja vastata kysymyksiin.. miten et huomannut aikaisemmin? ja miten tämä voi olla totta? Miten vastata sellaiseen, mitä ei itsekään voi käsittää saati ymmärtää.??
Eikä sekään lohduta, vaikka tietää että uuteen vaihtaminen ei asioita paranna.. ja että asiat on jokaisen joskus käsiteltävä.. ei miehesikään niitä pakoon pääse. Tärkeintä kuitenkin on, että voi katsoa itseään peilistä silmiin..
Kyllähän tunteet heittelee laidasta laitaan. Välillä on tosi paha olla, välillä parempi. Itselläni ero toi tullessaan paniikkihäiriötä; vanhoja ikäviä muistoja tulee myös mieleen paljon. Kyllähän tämä on tälläistä kärsimystä. Paha juttu on, että minusta tuntuu etten osaa olla yksin. Tuntuu että tarvitsen lohduttajaa, kainaloa johon käpertyä. Seksiä en ole harrastanut vielä toisten miesten kanssa enkä halua tehdä sitä vähään aikaan. Kainaloon olen kyllä käpertynyt. Se toi hetkeksi lämpimän, hyvän ja turvallisen olon. Hetken päästä tunne häipyi ja tilalle tuli ahdistusta ja syyllisyyttä. Vaikka vapaahan tässä on... ei sitä vain niin vain pääse menneisyydestä eroon.
Tulevaisuus pelottaa. Pienen lapsen yksinhuoltajan elämä ja arki ei tule olemaan helppoa. Toivon todellakin että lapsi pärjää ja että minusta löytyy keinoja auttaa ja tukea häntä ymmärtämään sekä selviytymään. Niin ja kasvattamaan hänestä tasapainoinen, rehellinen ja fiksu kansalainen.
Tsempillä vain eteenpäin. Kyllä me pärjätään!
Hei taas!
Tunteiden heilahtelu on totta minullekin.. Välistä tulee kauhea ikävä.. välistä viha toista kohtaan. Eniten kuitenkin olen käsitellyt itsessäni surun tunnetta ja pettymystä siitä, mitä toinen teki.
En halua jättää niitä tunteita käsittelemättä. Sillä ne kalvavat ja vievät voimia myös pitemmällä tähtäyksellä. Vihan tunteita olen yrittänyt purkaa ihan fyysisellä työllä. Ymmärrystä olen hakenut toisen käytökselle ja sitä on totisesti vaikea löytää.
Lapset vievät kovasti, mutta kyllä myös antavat .. ja heidän takiaan myös jaksaa. Pitäisi vain muistaa välittää myös itsestä.
Hienoa, että olet saanut läheisyyttä.. itsekin sitä kovasti kaipaisin. Se ei vain taida olla mahdollista.
Vaikka nyt tuntuu kauhealta, olen varma että sinä pärjäät! Jonkun ajan päästä pärjäät vielä paljon paremmin, kun ei tarvitse lasten lisäksi hoitaa vielä miestäkin. Lasten takia sinun on tuossa tilanteessa parempi erotakin. Ei ole heille hyväksi, jos kumpikin vanhemmista on aivan loppu. Ota tämä onnelisena elämän käänteenä, mahdollisuutena.
mitä voi sanoo ,muuta ku jaksamista.tää on niin kulunu fraasi mut aika haavat parantaa.itellä toimi,vaikken aikoinaan uskonkaa.en pystyn syömää enkä nukkumaa avioeron aikoihin,lääkärilt sain apua,kannattaa mennä juttelee ammattiauttajan kanssa.yksin ei saa jäähä murehtimaan.
Miehenä ihmettelen. Meitä miehiä on monenlaisia. MUTTA, että jättää toisen pienten lasten kanssa ja niin pian. Ei mahdu kaaliini. Ei voi olla terve ihminen. Ailahtelevaa käytöstä.
Toivon, että jakselet, etkä ala vihaamaan meitä kahksilahkeisia.
Luin sattumalta viikonloppuna erään psykoanalyytikon kirjoittamaa kirjaa perheen ihmissuhteista. Hän kuvasi kirjassaan ihmisen kasvamista aikuiseksi. Sitä, miten pieni lapsi on symbioosissa äitinsä kanssa, ja aivan vauvana kuvittelee olevansa jopa sama olento aitinsä kanssa. Sitten isompana (3-6 v) hän huomaa että äiti ei rakastakaan pelkästään häntä, vaan myös isää. Lapsi joutuu kilpailutilanteeseen äitinsä ja isänsä kanssa, on siinä kolmantena osapuolena ja on tuomittu häviämään tuon kilpailun. Lapsen mielessä isä voittaa äidin itselleen. Jätän tässä pari kehitysvaihetta käymättä, mutta viimeisenä aikuiseksi kasvamisen kehitysvaiheena kirjassa mainittiin vanhemmuuden identiteetin muodostuminen. Identiteetin, jossa ihminen on kykenevä elämään parisuhteessa ja siirtämään itse saadun äidinrakkauden omaan lapseen.
Kirjan kirjoittaja mainitsi kaksi ongelmaa vanhemmuuden identiteetin saavuttamisessa. Toinen on, että aikuinen ei kykenekään siirtämään itse saatua rakkautta lapseena, muuttumaan vastaanottajasta antajaksi. Silloin vanhemmuudesta tulee rooli, ei osa identiteettiä. Ja silloin koko vanhempana oleminen on näyttelemistä, suurta teatteria. Joku onnistuu tuossa näytelmässä paremmin, joku huonommin ja joku ei kestä sitä ja hylkää lapsensa ja perheensä.
Toinen ongelma on, että mies ei kestä kolmanneksi osapuoleksi jäämistä. Niinhän miehelle hetkeksi käy, kun perheeseen tulee uusi lapsi. Miehestä tulee äidin pikku apulainen, kaupassakäyjä ja siivoaja. Osa miehistä ei vain kestä tuota kolmanneksi osapuoleksi jäämistä, he lähtevät. Joku jättää perheensä, joku viettää illat baarissa. Nämä miehet kokevat saman hyljätyksi tulemisen tunteen kuin silloin pikkulapsena, kun isä lopulta voitti taistelun äidistä. Tällä kertaa vain lapsi oli kasvanut aikuiseksi ja oma lapsi otti voiton, hän voitti vaimon itselleen.
Vastasin sinulle, koska tämän asian miettiminen pohjamutia myöten ja sen ymmärtäminen saattavat hyvinkin helpottaa oloasi. Miehelläsi on ehkä jostain syystä ollut suuria ongelmia vanhemmuuden identiteetin saavuttamisessa ja hän purki tuota sisäistä tuskaansa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Osti asuntoauton, jätti huolehtimatta velat ja käyttäytyi niin kuin vastuuntunnoton murrosikäinen. Lopulta sisäinen tuska paheni, aluksi oli henkistä väkivaltaa ja kun sekään ei helpottanut tuskaa, väkivalta muuttui fyysiseksi. Lopulta sisäinen tuska pakotti hänet lähtemään.
Mitä sinä voit tehdä tuossa tilanteessa? Et muuta kuin elää omaa elämääsi, joka varmasti on nyt hyvin raskasta. Nauttia lapsista ja äitinä olemisesta ja unohtaa miehesi. Käyttää ulkopuolista kaupassakäynti- ja siivousapua, että selviätte päivästä toiseen. Ehkä miehesi vielä joskus saa purettua tuskaansa niin paljon että hän voi ottaa vastuuta lapsistaan. Voimia sinulle!
Totta todellakin.. asian voi myös esittää niin, että persoonallisuuden kiteytyminen tapahtuu ihmisellä noin 26 ikävuoteen mennessä. Jolloin kuvaamasi vaiheet oli pitänyt jollain tapaa käydä läpi. Sen jälkeen näitä rakenteita on hyvin hankala muuttaa, koska niistä puuttuu jotain oleellista. Pitkällinen terapia on yksi vaihtoehto muttei mikään varma lopputulokseltaan. Kyse on vaikeista asioista ja yhteys omiin tunteisiin on niistä yksi.
Vanhemmuuteen nimenomaan kuuluu se, että pystyy olemaan antaja ja unohtamaan tai ainakin siirtämään omia tarpeitaan hetkeksi. Koska lapsella on oikeus olla itsekäs ja vaativa. Aikuisuuteen kuuluu se, että oma persoonallisuus joustaa ja muuntuu ja kykenee välillä unohtamaan omat, toki myös tärkeät tarpeet.
Kirjoitit hyvin lapsen kehitysvaiheista ja kuvaamaasi vaihetta (3-6) vuotiaana kutsutaan oidipaalivaiheeksi.
Tunnistin myös miehestäni tuon teatteri.. näyttelemispuolen. Se on surullista ja näin jälkeenpäin on hyvä olla jälkiviisas.
Kiitos kannustuksesta!
Sinä olet selvästi pohtinut näitä asioita paljon ja minulle tuli tunne, että puhumme näistä asioista samalla aallonpituudella.
Aikuiseksi kasvamisen ongelmassa on kyse hyvin vaikeista asioista, niinkuin sanoit. Ja sen takia meidän on suhtauduttava näihin asioihin suurella nöyryydellä. Me kaikki olemme vain ihmisiä. Keskenkasvuisia ja keskeneräisiä, jotkut enemmän ja toiset vähemmän, mutta kuitenkin.
Saatan ajatella tilanteestasi jotenkin hyvin typerästi, mutta voi olla sittenkin parempi että ongelmanne kärjistyi tuohon pisteeseen heti aluksi. Miehelläsi on aina ollut tuo ongelma, enemmän tai vähemmän piilevänä. Odottamassa tilannetta, jossa hänen tulisi ottaa aikuiseksi kasvamisessa se seuraava, viimeinen vaihe.
Jos tilanne ei olisi kärjistynyt, te olisitte edelleen perheenä. Miehesi eläisi murrosikäisen elämää, hänellä olisi isän rooli näytelmässä nimeltä perhe ja sinä hoitaisit sitten vanhemmuuden. Sinun fyysinen urakkasi olisi varmasti pienempi, mutta henkisesti tilanne voisi olla hyvinkin rankka. Sinä joutuisit olemaan äitinä kolmelle ja tuon asian välttämisestä osaat ehkä olla onnellinen vielä joskus.
Elämä on joskus hyvin epäoikeudenmukaista ja sinä varmasti tiedät, mitä tuo tarkoittaa!
Niin, jokainen on keskeneräinen ja on melkoinen paradoksi, että tunnistamalla ja hyväksymällä keskeneräisyyden avautuu mahdollisuus olla ehjä. Ihan samoin, kun heikkouden tunnistaminen ja läpikäyminen auttaa löytämään itsestään vahvuuden. Tämä vahvuus ei tarvitse enää toisia poljettavaksi vaan ihminen löytää ihmisyyden ja roppakaupalla ymmärrystä itseensä ja sitä kautta myös toisiin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki täytyy hyväksyä.. kaiken tapahtuneen hyväksyminen vie aikaa ja toisaalta myös sen ymmärtäminen, että ihmisillä, meillä kaikilla on vastuu itsestä, omista teoista. Vaikka ymmärränkin ex-puolisoni rakenteellisen "puutteen".. se auttaa ymmärtämään asiaa, mutta siitä vielä on pitkä matka siihen, että hyväksyy tilanteen.. koska haavat ovat vielä auki. Toisen ihmisen järjestelmällinen alistaminen ja yritys murtaa toisen henkinen kantti on julmaa.. ja sen käsittely vaatii aikaa.
Epäoikeudenmukaisuus - oikeudenmukaisuus - mielenkiintoinen pari. Olen samaa mieltä, että on epäoikeudenmukaista tulla heti hylätyksi, petetyksi, nöyryytetyksi näin, niin kuin minulle kävi. Mutta eihän tällaisesta helvetistä, mitä tämä nyt on ollut voi selvitä sellaisella asenteella. Täytyy olla jotain, joka tasapainottaa tilannetta. Minua on sanottu ikuiseksi optimistiksi - ja nyt se on ollut koetuksella. Positiivisuus ei voi perustua muuhun kuin faktoihin, jolla elämässä on selvinnyt.. se tekee sen todeksi. Pelkällä hymistelyllä ei olisi tästä selvinnyt, koska niin monella elämän osa-alueella olen joutunut heikoimmilleni.
Haluaisin ison olla ihminen isolla I:llä *nauraa*. Oma elämän filosofiani perustuu ikuisen kasvun ajatukseen. Aina mennään syvemmällä ja on kai pakko jo todeta, että kasvaminen tekee kipeää.. mutta samalla aukeaa huikeita näköaloja ihmisen sieluun ja sen maisemiin. Niin kuin sanoit, elämä tekee nöyräksi. Toisen ihmisen tasavertaiseen kohtaamiseen tulisi pyrkiä.. mutta miten vastata suoranaiseen julmuuteen?
kirjoituksistasi. Vaikka eka liittoni erosta on viisitoista vuotta, aihe koskettaa yhä.
Minäpä kerron, miten sitten kävi, kun muutin pois mieheni luota pienen vauvani kanssa. Syöksyin uuteen suhteeseen varsin pian. Halusin turvaa, kun entinen uhkaili. Tarvitsin hellyyttä ja toimivan seksielämän, joka entisen kanssa oli suorastaan sairasta. Kaikkea sitä sainkin, mutta elämäni taivaalle kertyi taas mustia pilviä. Uudella miehelläni oli suhde alkoholiin. Ja sehän on aina paheneva sairaus. Siinä vierähti eräskin vuosi, kunnes olin samassa tilanteessa. Oli lähdettävä, nyt kahden lapsen kanssa.
Mutta minä elän... ja eteenpäin on elävän mieli :-) Jäljet ovat jääneet, tottakai. Raskaat vuodet vaativat raskaan veron, mutta ompahan mulla lapset... ja nyt myös uusi kullanmuru.
Sinun kirjoituksessasi on hyvin paljon juuri niitä asioita, joita olen itse pohtinut. Kyllä tämä kaikki lähtee oman pienuuden tunnustamisesta, niinkuin kirjoitit. Kasvamisesta niin vahvaksi, että voimme tunnustaa sen, että meissä elää edelleen pieni lapsi ja etenkin pienen lapsen tunteet. Että olemme alttiita riippuvuuteen ja mustasukkaisuuteen. Että meissä elää edelleen hyljätyksi tulemisen ja yksinäisyyden pelko. Että kaipaamme turvallisuutta, läheisyyttä ja lämpöä. Ja että nämä kaikki ovat niitä samoja tunteita, jota olemme kokeneet pienenä lapsena suhteessa äitiimme ja isäämme. Nyt aikuisena ne vain ovat saaneet vähän toiset muodot.
Me olemme aika vahvoilla, kun pystymme tunnistamaan ja tunnustamaan nämä tunteet itsessämme. Silloin me voimme vaikuttaa niihin. Riippuvuutemme ja mustasukkaisuutemme ei silloin rajoita kenenkään elämää, ei omaa eikä puolison. Silloin hyljätyksi tulemisen pelko ei rajoita meidän sitoutumistamme parisuhteeseen. Silloin voimme tunnustaa hakevamme turvallisuutta, pysyvää ihmissuhdetta ja hellyyttä parisuhteelta. Ja silloin toisen kunnioitus, luottamus ja uskollisuus tulevat parisuhteen perustaksi. Jotenkin näin minä näistä asioista ajattelen.
Tilanteen ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa, niinkuin sanoit. Tätä asiaa minä itse olen joutunut pohtimaan omassa parisuhteessani. Keskustelu on tietenkin sivistynein tapa hoitaa ongelmat. Entä jos toinen ei tunnista eikä tunnusta omia tunteitaan? Silloin keskustelu ei ole käytettävissä oleva keino ongelmien ratkaisemiseksi. Silloin ongelmien ratkaisuyrityksiksi tulevat syytökset ja lopulta myös väkivalta. Ja vaikka asuntoauton osto. Tuon tilanteen voi ymmärtää, mutta sitä ei kyllä tarvitse hyväksyä.
Jotain tällaista minä tarkoitin edellisessä viestissäni, kun puhuin siitä että sinulle ehkä kävi kuitenkin hyvin kun miehesi lähti. Minä puhuin sinulle vähän myös omista kokemuksistani. Siitä, että jos keskustelu ei olekaan käytettävissä oleva keino parisuhteen ongelmien ratkaisemiseksi, suhde päättyy hyvin todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin.
Puhuit henkisen kantin murtamisyrityksistä. Tuon kokeminen on varmasti pahempaa kuin se, että joudut nyt yksin kantamaan vastuun lapsistasi. Entä jos tuo väkivalta olisi jatkunut vuosia? Olisit eronnut sitten, paljon pahemmin lyötynä kuin nyt. Henkinen ja fyysinen terveys ovat kuitenkin ainoita asioita, joita meillä oikeasti on. Ilman niitä me emme pysty huolehtimaan itsestämme ja lapsistamme. Ja sen takia henkiseen julmuuteen kannattaa minusta vastata vain yhdellä tavalla. Pakenemalla, ennen kuin se alkaa vaikuttaa henkiseen tasapainoomme.
Yhteys tunteisiin on tärkeää. Keskustelusta ei tule mitään silloin, kun toisella ei sitä yhteyttä ole. Sehän on vähän niin, että itse kysyt ja itse vastaat. Toisella ei ole asiasta oikein mielipidettä tai jos se on, niin se vaihtelee alituiseen, koska mielipide tulee ulkoapäin ei sisältä pohdittuna ja yhdistettynä aiemmin koettuun ja ennen kaikkea opittuun. Itse kutsuisin sitä eräänlaiseksi rakenteelliseksi puutteeksi. Itselleni on herännyt kysymys kannattaako silloin edes yrittää??
Itse pohdin aikoinaan tätä asiaa ja tulin silloin siihen lopputulokseen, että kannattaa. Minulla ei ollut harhakuvitelmia ihmissuhteen helppoudesta. Tiesin, että vaikeaa tulee olemaan MUTTA oletin, että töitä tehdään yhdessä. Parisuhde parhaimmillaan juuri tarjoaa kumppanuutta, jossa molemmilla olisi mahdollisuus kasvaa ja kehittyä. Uskallus avata sisimpänsä toiselle on yksi kauneimpia kokemuksia, mitä ihmissuhteessa voi olla. Olla paljaana ja haavoittuvana. Turvallisessa ja tasavertaisessa suhteessa se olisi mahdollista. Suhde perustuu vuorovaikutukseen ei ottamisen ja antamisen /toisen riistämisen ajatukseen. Itse olin haaveillut "tylsästä perhe-elämästä" Sanan myönteisessä merkityksessä. Sitä, että eletään arkea jalat maassa ja yhdessä kohdattaisi ne haasteet, joita vastaan tulee. Niin ei vain käynyt. Yhdessä vaiheessa havahduin siihen, että tietyt asiat toistuivat kaavamaisesti. Mieheni lähti riidan jälkeen toistuvasti heittäen sormukset seinään ja uhaten erolla, pettämisellä, asunnon myynnillä jne. Silloin olin huora, ämmä jne. Sitten hän oli viikon omilla teillään tuli takaisin katuen ja anteeksi pyytäen, itkien, kerjäten ja toistaen tämä ei toistu enää koskaan. Sitten meni viikko auvoisessa olossa ja sitten viikko, kun kauhulla näin, että kohta taas rysähtää.. syyksi riitti vaikka väärä äänensävy. Henkinen ilmpiiri oli raskas ja pelottava. Koska hän ei osannut sanoa, mikä vaivaa vaan myrsky ikäänkuin kasvoi koko ajan ja sitten joku olematon ärsyke laukaisi raivon. Tällainen kaava toistui ja toistui. Itse olen pohtinut sitä, että katumusvaihessa hänellä oli hetkellisesti yhteys tunteisiina. MUTTA hän ei osannut käsitellä kielteisiä tunteitaan eikä varsinkaan, kun yritin kertoa miten pahalle minusta tuntuu, kun hän raivon vallassa jättää minut yksin kotiin ollessani raskaana ja hyvin huonosa kunnossa. Tai kun kerroin, miten minuun sattuu, kun hän uhkailee pettämisellä tällaisessa tilanteessa. Palatessaan takaisin hän ei koskaan selittänyt menojaan. Niistä ei olisi saanut kysyä olisi pitänyt jatkaa vain niin kuin ei mitään olisi ollut. Sehän ei ole pitkällä tähtäyksellä mahdollista. Ehkä on myös niin, että jokaisen meistä täytyisi tutustua myös siihen pimeään/mustaan laatikkoon, joka meissä kaikissa on. Matka ehkä alkaa sillä, että tunnistat myönteiset tunteesi, mutta miten käsitellä niitä negatiivisia? Kerroin puolisolleni, että haluaisin tehdä sitä matkaa hänen kanssaan yhdessä. Mutta se ei ollut mahdollista, koska usein juuri "tunnevammainen" (inhottava sana) ihminen avaa itsensä juuri sille lähimmälle/rakkaimmalle/turvallisimmalle ihmiselle. Ja se avautuminen tapahtuu usein juuri näin raa*asti. Positiivisena asiana voi tietenkin pitää sitä, että hän koko olonsa niin turvalliseksi kanssani, että päästi tunteensa irti.. mutta ei ehkä kuitenkaan ikänsä edellyttämällä tavalla.
Niin, kyllähän keskustelu on aivan eri tasolla riippuen siitä, kuinka hyvin ihmisillä on yhteys omiin tunteisiinsa. Tunnistaako niitä, osaako nimetä ne ja uskaltaako sanoa ne toiselle. Liikkuuko puhe pelkästään sillä tasolla, että "en ole tyytyväinen tähän suhteeseen", "en jaksa tätä enää" ja "minun kuppi on täynnä". Siinä tilanteessa ei voi paljoa tehdä, tuo keskustelu on kuin huutaisi tyhjyyteen ja se ei voi johtaa mihinkään. Siinä toisella vain on paha olla ja hän itsekään ei tiedä, miksi.
Vai puhutaanko tunteista ja paljastetaan itsemme. Siitä, että "minä haluaisin sinulta enemmän hellyyttä", "haluaisin omaa aikaa" tai "minua pelottaa, että olet uskoton". Tuollaisen keskustelun jälkeen kumpikin voi mennä itseensä, miettiä mitä itse voisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Ja jälleen keskustella. Ja tuollaisesta keskustelusta on ylpeys ja ylimielisyys kaukana. Siinä toinen on tehnyt itsensä paljaaksi ja haavoittuvaksi, rakentaakseen yhteistä suhdetta. Tällainen suhde ei pääty riitaisaan eroon, se on varma. Mutta päättyykö tällainen suhde ylipäätään eroon?
Suhde lähtee jotenkin siitä, että uskoo toisesta hyvää. Sitä minäkin olen tehnyt omassa suhteessani, uskonut hyvää, aina vain uudelleen, pettymys toisensa jälkeen, vuosi toisensa jälkeen. Sitten jossain vaiheessa silmäni alkoivat aueta. Että vaimollani ei ollut tarkoitustakaan muuttua. Hän halusi olla minun kanssani vain kaveri ja yhdessä hoitaa kodin ja lapsen. Ei seksiä, ei hellyyttä, ei mitään mikä viittaa seksuaalisuuteen. Nuo asiat ahdistavat häntä, ja niiden selvittämiseksi ei ole sanoja eikä tahtoa. Siinä tilanteessa parisuhteemme on. Ei ole sanoja selvittää ongelmiamme, ja käytännön elämässä tämä tarkoittaa täydellistä selibaattia ja eri huoneissa nukkumista. Ja nyt viime aikoina minussa on herännyt halu ottaa ero. Haluan päästä tästä piinasta ja ainoa asia, joka minua mietityttää, on lapselle mahdollisesti erosta tulevat traumat. Ongelmamme on seksi, mutta se voisi olla mikä muu tahansa. Lopputulos olisi kuitenkin sama: jos ei ole sanoja ongelmien selvittämiseksi, liitto päättyy eroon.
Vastauksessasi oli taas paljon asiaa.. pohdittavaa.
Kirjoitit siitä, että uskoo toisesta hyvää. Sen tunnistan myös itsestäni.. mutta sitten sanoit, että vaimosi ei aikonutkaan muuttua. Ehkä kuitenkin on niin, että toista ei todellakaan voi muuttaa.. voi muuttaa vain itseään. .. kasvaa.. ja muuttaa omia asenteitaan. Mitä sitten tehdä, kun toinen ei halua kasvaa.. pitääkö tilanne hyväksyä vai lähteä hakemaan jotain ratkaisua?? Tuhannen taalan kysymys.
Kirjoitit, että vaimosi haluaa olla kaveri... Eikö kuitenkin juuri se kaveruus, kumppanuus ole hyvä asia. Ainakin sitä kaipaan itse... juuri kaveria/kumppania tähän arkeen. Kerrot, että nukutte eri huoneissa.. ja että teiltä puuttuu läheisyys. Olisitko kuitenkaan tyytyväinen, jos teillä seksi sujuisi? Riittäisikö se.. tuntuu, että kaipaat jotain syvempää. Olisitko sittenkään tyytyväinen.
Kerroit miettiväsi eroa. Iso juttu. Ystäväni, joka on kampaaja kertoi minulle eilen yhdestä asiakaspariskunnastaan. He ovat noin 50- vuotiaita. He käyvät ystäväni luona leikkauttamassa hiuksiaan. Tämä mies oli alkanut kertomaan omasta parisuhteestaan ja sanonut, että viisi vuotta sitten he olivat laittamassa eroa vireille... mutta.. hän oli tullut siihen tulokseen, ettei homma vaihtamalla kummene, että samat asiat ovat edessä ehkä vain eri paketissa. Se mikä oli mielenkiintoista oli se, että hän kertoi menneensä psykiatrin juttusille ja sitten he olivat käyneet myös vaimon kanssa yhdessä. Asiat ja solmut olivat alkaneet avautumaan.. ja nykyään hän käy vieläkin kolmen kuukauden välein juttelemassa.. hän sanoi käyvänsä huollossa ja oli lisännyt, että huollattaahan hän autoaankin.. miksei itseään ja parisuhdetta, jotka ovat tärkeämpiä kuin auto. Hänen puheessaan on jotain järkeä.. ainakin minusta. Itse olisin ollut valmis jatkamaan omaa avioliittoani, jos mieheni olisi hakenut apua omaan kehityskriisiinsä. MUTTA toisaalta ei ole mitään mieltä jatkaa liittoa, jos kodin tunneilmapiiri on jatkuvasti tulehtunut, eikä siitä muutu. On turha kuvitella, etteivätkö lapset aisti niitä sanomattomia sanoja. Heidän tunneälynsä voi kehittyä vinoon.. on hankala tehdä tulkintoja, kun ei tiedä mikä on.. Toisaalta avioerokin voi jättää jälkensä... se riippuu paljon siitä tavasta jolla se hoidetaan.
Seksuaalisuus on parisuhteessa hyvin herkkä alue. Se tuntuu monessa liitossa hiertävän.. Jos suhteessa tunnetasolla on ongelmia, niin silloin niitä yleensä on myös seksuaalisuuden alueella. Miten rakentaa silta toisen luo, kun toinen tuntuu olevan valovuosien päässä. Omassa liitossani tämä alue toimi ja vielä hyvin. Mutta vaikeuksien kasaannuttua ja mieheni henkisen väkivallan lisääntyessä menin lukkoon.. en pysynyt hänen mielialojensa vaihteluiden mukana.. enkä myöskään voinut unohtaa hänen pahoja sanojaan ja tekojaan.. ne tulivat mukaan sänkyyn. Se on surullista. Seksi vaatii tunneyhteyttä ja läheisyyttä, muuten se on vain mekaniikkaa.. ja senhän meistä jokainen osaa yksinkin :-))
Kysyit, että olisinko tyytyväinen suhteeseeni, jos meillä ei olisi seksiongelmaa vai kaipaisinko suhteeltani jotain syvempää. Tiedätkö, tuo on äärettömän hyvä kysymys ja vastaus on, että olisin melko tyytyväinen ja tyytyisin suhteeseeni. En siis silloin edes harkitsisi eroa.
En odota liitolta mitään ihmeitä, en jatkuvia syvällisiä keskusteluja tunteista enkä jatkuvia arvopohdintoja. Ei minulla ole mitään tarvetta tuollaisten asioiden jatkuvaan jauhamiseen! Paljon enemmän haluan turvallista ja tasaista arkea. Lapsen tai lasten kanssa olemista, pelaamista ja leikkimistä. Kotitöiden tekemistä, lukemista ja ulkoilua. Lumitöiden tekemistä ja nurmikon ajamista. Vaimon kanssa keskusteluja lapsen koulunkäynnistä ja tuttavaperheen remontista. Kaikkia noita asioita minulla jo on tässä nykyisessä suhteessani ja siksi olenkin jaksanut elää kaikki nämä vuodet tässä seksuaaliahdingossa.
Seksuaalisuus on kuitenkin parisuhteeseen oleellisesti kuuluva asia ja meiltä se puuttuu aivan kokonaan. En muista, että vaimoni olisi ikinä halannut minua oma-aloitteisesti tai edes tullut istumaan viereeni sohvalle. Puhumattakaan siitä, että hän olisi joskus yrittänyt vietellä minua. Jo tämän asian ajatteleminen saa minulle pintaan suuren katkeruuden. Ja minä vain olen uskonut vaimostani hyvää kaikki nämä vuodet. Uskonut että asia vielä jotenkin muuttuu. Nyt vihdoin tajusin, että muutosta ei tule ikinä. En ikinä tule kokemaan tässä suhteessa intohimoa. Enkä tasa-arvoista seksuaalisuutta. Sellaista, jossa kumpikin antaa ja kumpikin saa. Seksuaalisuutta, jossa on antamisen ilo ja saamisen ilo.
Viittasitkin viestissäsi masturbointiin, kyllähän sillä saa fyysiset seksuaaliset tarpeet tyydytettyä. Enhän minä muuten enää olisi järjissäni. Mutta ei siitä ole henkisten tarpeiden tyydyttämiseen. Läheisyyden tarpeen, hellyyden tarpeen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeen tyydyttäjäksi siitä ei tietenkään ole. Tämä on ollut minulle hyvin hankala asia, koska minulle seksuaalisuus ja seksin harrastaminen eivät todellakaan ole mitään pikapanoa. Masturbointi on oikein hyvä pikapanon korvike.
Seksin kuntoonsaattaminen on nyt noussut avioliittomme kynnyskysymykseksi. Jos suhteesta puuttuu seksuaalisuus, siitä puuttuu vähän liikaa. Ja jos seksi olisi kunnossa, en todellakaan harkitsisi eroa. Meillä on kuitenkin niin paljon niitä asioita, joita minä olen parisuhteelta odottanut.
Näiden asioiden rinnalla omista tunteista puhuminen ja niistä puhumattomuus tuntuvat pieniltä. Ne olisivat parisuhteen hyvä lisämauste. Niitä ei vaimoni kanssa ole, mutta se ei olisi minulle mikään suuri elämän ja kuoleman kysymys. Siksi yksistään tuon yhteyden puuttuminen ei olisi isokaan ongelma.
Tätä kirjoittaessani jäin vain miettimään yhtä asiaa. Ehkä nämä eivät sittenkään ole toisistaan irrallaan olevia, erillisiä juttuja. Tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen, sanat, itsensä ilmaiseminen, hellyyden antaminen ja vastaanottaminen, seksuaalisuudesta nauttiminen. Ehkä tämä on sittenkin jonkunlainen paketti, kokonaisuus.
Kyseessä on nimenomaan kokonaisuus, joka muodostuu parisuhteessa kummankin "omasta paketista" ja niistä kahdesta muodostuu se "meidän juttu" yhteinen paketti. Sanoit, ettet kaipaisi sitä yhteyttä, jos seksuaalisuus olisi parisuhteessanne kunnossa. Itse ajattelen niin, että se yhteys on nimenomaan silta myös onnistuneeseen seksuaalisuuteen. Mutta sitä siltaa täytyy kulkea kummankin.. siinä ei usko toisen hyvään riitä. Jäin nimittäin pohtimaan omaa päättynyttä parisuhdettani.. ja olen luullut, että meillä se yhteys oli ja että kohtasimme.. se varmaan onkin niin, mutta kohtaaminen sillä sillalla oli vain ajoittaista.. hetkittäistä, kun mieheni uskalsi tulla kuorestaan ulos... se on ollut varmaan hänelle pelottavaa ja nyt myös ymmärrän, että hän on todella rakastanut minua, kun on uskaltanut lähteä edes kokeilemaan, mitä se oman itsen kohtaaminen paljaana, sielu riisuttuna on. Mutta kuten hän itse yhdessä kirjeessä sanoi,hän ei pystynyt parempaan. Kiitos Sinulle, kun autoit minua oivaltamaan tämän asian.
En tiedä minkä ikäinen vaimosi on, mutta naiset löytävät oman seksuaalisuutensa monesti aika myöhään. Voisiko olla niin, että hän vielä hakee sitä? Silloinhan toivoa vielä olisi. Uskon, että teillä olisi mahdollisuuksia löytää vielä toisenne ihan uudella tavalla. Se olisi upea matka toisen luo.. kun vain tietäisi, miten se matka tehdään.
Ajatukseni alkoivat hieman harhailemaan.. Mieleeni palaa takautumia suhteemme alkuajoista, muistan, kun sanoin miehelleni, että näen hänestä, että hän on täynnä raivoa ja hänen tietynlainen kireytensä johtuu siitä, että hän ei uskalla kohdata omaa pimeää puoltaan.. ja sitä hän todellakin yritti suhteessamme tehdä.. omalla tuhoavalla tavallaan.. on mielenkiintoista huomata, että negatiivisten asioidenkin käsittely voi kääntyä voimavaraksi sisäisen prosessin kautta.
Kirjoitit aiemmin muuttumisesta. Siitä, että jokainen voi muuttaa vain itseään. Minä olen sen nyt ymmärtänyt, mutta siihen meni kauan. Aivan liian monta riitaa sen ymmärtäminen kesti, aivan liian monta vuotta odotin että vaimoni muuttuisi. Lopulta sen sitten ymmärsin: minä voin muuttaa vain itseäni. En pysty muuttamaan vaimoani, eikä minulla ole siihen edes oikeutta. Tuon asian minä olen syvällisesti nyt ymmärtänyt.
Tuohon muutokseen sisältyy yksi merkittävä paradoksi myös parisuhteen kannalta. Minun muuttumiseni lähtee itsetuntemuksen lisääntymisestä. Asioiden oivaltamisesta pala palalta ja tuon muutoksen seurauksena myös suhteeni itseeni muuttuu. Sitä kautta muuttuu myös suhteeni koko elämää ja muita ihmisiä kohtaan. Ja niin muuttuu suhtautumiseni myös vaimoani kohtaan. Ja kun suhtautumiseni muuttuu, vaimoni ei voi olla reagoimatta siihen. Vaimoni voi muuttaa itseään, jolloin myös suhteemme muuttuu. Silloin suhteemme paranee ja eroa ei tule. Tai sitten hän voi tarrautua kiinni vanhoihin asetelmiin yhä tiiviimmin, jolloin ongelmamme kärjistyvät. Silloin suhde huononee ja ero tulee. Tällä tavalla minä ajattelen. Itsensä muuttaminen johtaa lopulta parisuhdeongelmien ratkeamiseen vähän niin kuin itsestään ja tämän minä olen nyt vihdoin ymmärtänyt. Tämän takia haluan antaa vaimolleni aikaa. Minä muutun ensin ja odotan, kuinka vaimoni siihen vastaa.
Kirjoitin ehkä vähän huolimattomasti tuosta henkisestä yhteydestä. Kyllä henkinen yhteys on tietenkin hyvän seksin perusta, niinkuin sanoit. Jos henkinen yhteys ei olisi niin oleellista, seksuaaliset tarpeet saisi täysin tyydytettyä irtosuhteissa. Eihän se tietenkään niin ole. Tarkoitin sanomisellani syvimpien tunteiden ilmaisemista, en sinänsä henkistä yhteyttä. En osaa selittää tätä nyt tämän paremmin, toivottavasti ymmärrät.
Kirjoitit, että annat vaimollesi aikaa.. se on viisasta. Muutokset vaativat aikansa ja se prosessi, joka muutokseen johtaa ei tapahdu hetkessä. Tosiasiahan on, että elämä itsessään on aika hektistä, täytyy tehdä monia asioita.. näille sisäisille prosesseille ei elämässä ole omaa aikaa vaan yleensä ne muhivat ja kypsyvät ns. normaalin elämän lomassa. Mainitsit kirjeessäsi siitä, että vaimosi mahdollisesti takertuu entisiin asemiinsa entistä tiiviimmin... sehän on toisaalta ymmärrettävää, kun huomaa, että toinen muuttuu ja oma muutos pelottaa. Puolisona voit antaa hänelle sen ajan, että hän mahdollisesti uskaltaa ylittää kynnyksen ja lähtee hakemaan sitä muutosta. Olet hänelle varmasti toiminut peilinä, mutta tarve muutokseen tulee sisäisestä oivalluksesta.. ulkoinen paine herättää aina aluksi vastustusta ja juuri entistä tiiviimpää kiinnittymistä entiseen. Yleensä muutos pelottaa ja siihenhän muutosvastarinta perustuu. Erilaisia parisuhteita tutkittaessa on huomattu, että pariskuntien erilaiset kehitysvaiheet tapahtuvat puolisoilla eri aikaan... ja tämä asettaa suhteet suurien haasteiden eteen. Miten hyväksyä se, että toinen tarvitsee omaa tilaa ja välimaatkaa, kun toisella on menossa vaihe, jossa kaipaa toisen läsnäoloa kaikilla ulottuvuuksilla. Sekin pelottaa. Mutta on suurta viisautta oivaltaa, että kehitysvaiheet vaihtuvat ja suhteessa. jossa perusasiat ovat kunnossa, yleensä tapahtuu lähentymistä uudelleen kehitystehtävän läpikäytyä.
Omien motiivien tarkastelu on aina viisasta. Miksi teen jonkin asian? On mielenkiintoista kuoria eri kerroksia itsestään ja rehellisesti tutkia omia vaikuttimiaan. Olemme paljon kirjoittaneet sisäisistä ja ulkoisista prosesseista. On mielenkiintoista huomata, että mitä enemmän suostuu kääntymään sisäänpäin ja tutustumaan omaan itseensä sitä vähemmän tarvii ulkopuolista peiliä. Se ei tee näitä peilejä vähemmän arvokkaiksi, vaan päinvastoin. Sen kaiken saman voi löytää omasta itsestään ja silloin tarve tuomita toisia vähenee ja uskon myös, että ymmärrys niin itseen kuin muihin ihmisiin lisääntyy. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä, että ihmisestä tulisi toisia tarvitsematon.. ei todellakaan.. vaan enemmänkin nöyrä elämälle ja elämän monimuotoisuudelle. Tämä nöyryys kumpuaa ymmärryksestä ja juuri oman itsen pienuuden ymmärtämisestä, jota kautta se muuttuu suuruudeksi.. oikein ymmärrettynä.
Hyvä parisuhde perustuu mielestäni toisen ihmisen kunnioitukseen ja juuri erilaisuuden hyväksymiseen.. ei siihen, että pakottaa toista johinkin muottiin..omissa ihmissuhteissani olen monesti törmännyt juuri siihen, että minua yritetään epätoivoisesti survoa johonkin valmiiseen malliin ja siitä yleensä seuraa pelkkiä vaikeuksia, koska en sovi niihin muotteihin. Mitä enemmän ihminen tutkistelee itseään, sitä enemmän eri puolia löytyy ja sitä vaikeammaksi tämä valmiiseen muottiin survominen tulee )). Tällainen monimuotoisuus tekee ihmissuhteet myös haastaviksi ja tämä varmaankin oli yksi asia, jonka vuoksi puolisoni halusi minut alistaa.. olin "vaikea ihminen", koska en suostu enää pelkkään musta/valko ajatteluun.. itselläni on elämässä koko värien kirjo.
Kirjoitit joskus aiemmin pariskunnasta, joka oli eron partaalla ja joka sitten aivan viime tipassa tajusi hakea ulkopuolista apua. Niin, kyllähän mekin olemme hakeneet ulkopuolista näiden kymmenen vuoden varrella. Pariterapiaa yhdessä ja yksilöterapiaa erikseen. Ja sen olen todennut, että minä olen tehnyt paljon virheitä suhteessani. Mutta olen ottanut opikseni ja kasvanut ja en ole todellakaan se sama ihminen, jonka kanssa vaimoni meni naimisiin kymmenen vuotta sitten. Minä olen keskeneräinen, mutta en aivan niin keskeneräinen kuin tuolloin. Mutta tuo kasvu ei ole auttanut suhdettamme. Meillä on nimittäin vain yksi ihminen, joka tekee virheitä. Vain minä olen heikko ja erehtyväinen, yksin minä. Vain minulla on jotain anteeksipyydettävää.
Olen vihdoin ymmärtänyt myös pariterapian ja yksilöterapian eron. Sen, miten eri asioita varten nuo terapiat ovat. Pariterapiassa käsitellään parisuhdetta: vuorovaikutusta, vastuuta toisesta ja yhteisistä asioista, suhteen dynamiikkaa. Yksilöterapiassa käsitellään omia, henkilökohtaisia perusasioita: tunteiden tunnistamista ja niiden ilmaisemista sanoin, muutosvastarintaa ja sen voittamista, pelkoja, häpeää ja muita kasvun esteitä. Ja jos nämä yksilöterapiaan kuuluvat asiat ovat pahasti pielessä, pariterapia ei auta suhdetta. Sen minä olen nähnyt omassa elämässäni.
Kirjoitit osuvasti aikuiseksi kasvamisen ongelmasta. Minä olen pohtinut sitä omassa elämässäni hyvin paljon. Tämä seuraava on ehkä vähän kärjistetysti sanottu, mutta sanon sen kuitenkin.
Parisuhteessa joko molemmat tai toinen voi olla henkisesti lapsen tasolla. Silloin suhdetta varjostavat kaikki lapsille tyypilliset asiat, kuten toisen syyttely, väkivalta, mustasukkaisuus, riippuvuus ja kuvitelmat toisen omistamisesta. Näitä asioitahan me teimme silloin suhteessa sisaruksiimme ja vanhempiimme, kun olimme pieniä lapsia.
Suhde voi olla henkisesti myös murrosikäisen tasolla. Silloin suhdetta varjostavat aivan toisentyyppiset, murrosikäisille tyypilliset asiat. Kuten ongelmien välttely, niistä puhumattomuus, meno ja meininki, juhlat ja bileet. Tuohon kehitystasoon kuuluvat myös toiset naiset ja miehet, uskottomuus ja sellaiset asiat.
Suhde voi olla myös kahden aikuisen ihmisen välinen liitto. Mutta silloin kummankin on oltava sillä kehitystasolla. Silloin suhde on kahden pienen ja erehtyvän ihmisen välinen liitto. Silloin kumpikin saa olla mitä on, toinen ei pyri muuttamaan toista vaan se muutoshalu lähtee omasta itsestä, sisältäpäin. Silloin ongelmat selvitetään puhumalla, ja kumpikin kykenee kääntämään katseensa itseensä. Katsomaan nöyryydellä itseään, että olenko minä taas tehnyt jotain väärin.
Sinä puhuit hienolla tavalla peilistä ja sen merkityksestä. Ei aikuinen ihminen tarvitse peiliä katsoakseen siitä suuruuttaan. Ei, hän tarvitsee peilin katsoakseen siitä pienuuttaan. Hän tarvitsee peilin nähdäkseen yhä uudelleen, että on vain ihminen. Erehtyväinen ihminen, joka niin herkästi olisi lapsen tai murrosikäisen kehitystasolla. Ja näkisi kaiken niin mieluusti mustavalkoisena. Mutta kun elämä ei ole mustavalkoista, vaan siinä on kaikkien värien kirjo, niinkuin kuvasit. Ja tuon asian ymmärtämisestä lähtee suvaitsevaisuus itseä ja sitä kautta myös toisia kohtaan.
Toden totta.. rooleja on monia. Itse olen jäsentänyt omaa parisuhdettani yo. kolmen roolin kautta. Minusta meissä kaikissa on nuo roolit. Opiskeluaikana testasimme itsemme nk. transaktioanalyysillä.. siinä lähtökohtana on, että jokaisella meistä on nämä roolit ja eri tilanteissa jokainen meistä menee joko vanhemman, aikuisen tai lapsen rooliin.Jokaisella meistä joku noista kolmesta on vahvempi. Omassa suhteessani tunnistin, ettei minulla ollut mahdollisuutta olla lapsen roolissa.. siis välillä hellittävänä, heikkona ja tukea kaipaavana. Jouduin jatkuvasti olemaan aikuisen roolissa, kun mieheni kävi murrosikäisen kehitysvaiheeseen kuuluvia asioita, kuten hyvin kuvasit, läpi. Terveessä parisuhteessa nämä roolit vaihtelevat ja vaikka ristiriitoja tulee,.. ne pyritään ratkaisemaan aikuisella tavalla.. ei niin, että kaikki jätetään.. meininkiin en enää leiki sun kaa.. kun olet vaikea..Surullista on, että vanhemman ja aikuisen rooli on omassa elämässäni tälläkin hetkellä päällimmäisenä.. olen itse jatkuvasti antajan, vastuunkantajan roolissa, joka on luonnollistakin... mutta pitkällä tähtäyksellä se johtaa uupumiseen, koska ei kukaan ole loputon kaivo, josta ammentaa. Ei ole mahdollisuutta käpertyä kainaloon ja itkeä ja vain olla hellittävänä.
Kävimme lyhyen aikaa myös keskustelemassa kumpikin omalla perheterapeutilla.. mutta ex-mieheni jätti sen kesken.. itse kävin ja kyllähän se omaa tilaani helpotti.. jo pelkästään se, että sain kertoa, mitä oli tapahtunut, mutta ei se enää tuonut itselleni uutta itsestäni.. ei ainakaan sillä hetkellä. Terapeutit pitivät yhteisen palaverin ja hän kertoi, että mieheni terapeutti oli sanonut, että halua ehkä on muttei kykyä käsitellä asioita. Se oli aika lamaannuttavaa. Tällä hetkellä oman asuinkuntani perheterapeutti käy viikottain täällä kotona. Pyysin itse, koska tilanteessa olisi ainekset monenlaiseen romahtamiseen, jota ei onneksi ole tullut. Hassua on, että välillä jopa toivoin, että romahtaisin.. saisinhan silloin olla vain.. mutta terapeuttini nauroi ja sanoi, ettei se onnistu niin, että päättää romahtaaa vaan jos niin olisi tarkoitus käydä.. se olisi jo tapahtunut. (( Eli elämä jatkuu näin.
Tuossahan se aikuiseksi kasvamisen paradoksi onkin! Siinä, kuinka aikuismaisesti suhtaudumme sisällämme asuvaan pieneen lapseen ja murrosikäiseen. Tunnistammeko ja tunnustammeko pienen lapsen ja murrosikäisen tunteet itsessämme, jolloin asiat ovat meidän päätettävissämme. Vai kiellämmekö ne, jolloin olemme tunteidemme armoilla.
Me kumpikin olemme tunnistaneet ja tunnustaneet sisällämme asuvan pienen lapsen tunteita. Me saimme lapsena vanhemmiltamme turvallisuutta, hellyyttä ja rakkautta ja nyt aikuisena me kaipaamme edelleen noita tunteita. Aikuisessa muodossa. Sen takia halusimme sitoutua parisuhteeseen, mutta me emme noita tunteita kuitenkaan saa.
Näiden asioiden miettimistä me kumpikin joudumme nyt harrastamaan oikein urakalla omassa elämässämme. Minä mietin eroa, jolloin vaakakupissa ovat omat seksuaaliset tarpeeni ja lapseni hyvinvointi. Ja valinta ei suinkaan ole helppo koska tiedän, että lapseni voi paremmin jos emme eroa. Tuota valintaa ei helpota myöskään, vaikka kuinka ajattelisin näiden ongelmien johtuvan meistä kahdesta, vaimostani ja minusta. Tämä liitto on ollut kahden kauppa, joka epäonnistui. Vaimoni ei halua erota ja se ei suinkaan helpota päätöstäni. Minun tilanteestani tekee raskaan se, että tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta.
Sinun tilanteesi on paljon raskaampi kuin minun tilanteeni, se on aivan varmaa. Joudut kamppailemaan näiden samojen tunteiden kanssa kuin minä, mutta sinulla on lisäksi paljon muuta. Pienet ihmiset, heidän tarpeisiinsa vastaaminen, fyysinen väsymys ja vastuu. Siinä on aikamoinen elämänkoulu ja tuosta tilanteesta ei varmasti toiveet omasta romahtamisesta ole kaukana. Romahtamisesta, jonka jälkeen saisi itse olla hetken saajan asemassa.
Minussakin asuu sinänsä aivan älytön toive. Ei kovin vahva, mutta kuitenkin. Toive siitä, että joutuisin sairaalaan. Menisi vaikka jalka poikki ja se kipsattaisiin. Saisin olla siellä, pienen lapsen asemassa, hoidettavana. Joku koskettaisi minua ja kysyisi, kuinka voin. Näin pienen asemaan minäkin olen omissa toiveissani joutunut näiden vuosien jälkeen.
Haluan kuitenkin lohduttaa sinua sillä, että jos ei ole kipua, ei ole myöskään kasvua. Tämän taisitkin sanoa jo joskus aiemmin. Jos minulla olisi ollut toimiva seksielämä, en olisi ikinä kasvanut näin. En olisi joutunut kokemaan tällaista kipua. En olisi ikinä kohdannut sisälläni asuvaa lasta, en olisi oppinut tunnistamaan tunteitani ja minusta ei olisi ikinä tullut nöyrää ja heikkoa. En olisi ikinä ymmärtänyt sitä, että vahvuuden löytää heikkoudesta ja turvallisuuden turvattomuudesta. Omasta itsestään, ei mistään muualta.
Siinä mielessä minä olen hyvin kiitollinen vaimolleni näistä ahdingon vuosista.
Niin.. heikkoudesta löytyy vahvuus.. löytyykö onni todellakin vaikeuksista? Mielenkiintoinen kysymys. Uskon, että onni löytyy eläen elämää johon sisältyy sekä positiivisia että negatiivisia asioita. Näiden vähemmän kivojen asioiden tullessa kohdalle elämä teettää töitä, jotta sen tasapainon taas löytää. Itse en elämässäni hae onnen huippuja enkä myöskään kauheuksien kauheuksia.. niitä vain välillä tulee ja on sopeuduttava niihin.. ehkä ydinkysymys onkin asenteessa siinä mitä elämältä odottaa. Olen lukenut joskus mietelmän, jossa sanottiin, että kulje tyynenä melun ja kiireen keskellä.. äkkiä ajatellen se tarkoittaisi ulkoista melua ja pauhua, mutta nyt kun olen asiaa pohtinut se tarkoittaakin enemmän sisäisen tasapainon löytymistä ja sitä, että tapahtuu ulkoisesti mitä vain, niin pystyisi säilyttämään oman sisäisen tasapainon.
On myös mielenkiintoista pohtia sitä, miltä se pieni lapsi näyttää ja miten se toimii, jos esim. hänen persoonassaa se rooli suodattuu juuri pienen lapsen kautta.. silloin tulee älyttömiä raivokohtauksia, huutoa, hillitöntä meukkaamista.. entä jos se pieni lapsi loukkaantuu ja se suodattuu aikuisen roolin kautta.. ehkä siitä tulee pikkuvanha lapsi, joka raivossaankin yrittää olla järkevä.. onko sekään hyvä tilanne, silloin ei ole tilaa tälle lapselle.. tai jos se suodattuu vanhemman roolin kautta... lapsi kyselee toisen jaksamista ja on huolissaan siitä, miten toinen reagoi, kun suuttuu... Näin kai se menee ja vääjäämättä sen pienen lapsen tunteet jäävät huomioimatta ja hän kokee itsensä laiminlyödyksi. Raivon suunta on myös mielenkiintoinen..
Ei onnellinen lapsuus tee elämästä yksin oivalluksille altista.. vaan ehkä juuri niin, että millaisen mallin on saanut käsitellä asioita ja kohdata niitä. Itse ajattelen niin, että molempia puolia olisi hyvä olla lapsuudessa ja jollain tavoin myös sieluominaisuudet ratkaisevat, miten asioihin suhtaudutaan. Onhan nyt ollut julkisuudessa ns. hyvien perheiden nuoria, jotka ovat tehneet hurjia tekoja.. eli mikä se saa ihmisen oivallusten tielle?
Toisaalta teoreettinen pohdinnan muuttuessa todeksi se heijastuu myös käytännön arkielämään, mutta miten? Miten se näkyy sinun elämässäsi?
Ehkä se näkyy kärsivällisyytenä ja jonkinlaisena ymmärryksenä elämään ja kanssaihmisiin... en tiedä? Haaveita täytyy olla.. vai täytyykö?
Kuten olen kertonut, ajauduin elämässäni ahdinkoon, josta selviämiseen minulla oli vain yksi mahdollisuus. Mennä itseeni, löytää ja tunnustaa sisälläni oleva pieni lapsi ja pienen lapsen tunteet ja tarpeet. Ja tuolla tiellä minä nyt olen.
Käyn elämääni läpi pohjamutia myöten, äiti- ja isäsuhdettani, suhdettani sisaruuuksiini, asemaani lapsuudenkodissani, nuoruuttani ja niin edelleen. Ja tämä kirjoittaminen on ollut minulle nyt muutaman päivän ajan yksi noista keinoista. Oivaltaa pala palalta omaa elämääni. Ja noista paloista muodostuu isompia kokonaisuuksia, kun sen aika on. Vastauksesi ovat olleet minulle eteenpäin potkiva voima, samalla tavalla kuin kirjojen lukeminen tai yksilöterapiassa käynti.
Minä tiedän, että olen hyvin suuren muutoksen edessä. Voin vain aavistella, kuinka suuri tuosta muutoksesta lopulta tulee. En tiedä tästä hetkestä muuta kuin että haluan kantaa vastuuni lapsestani ja käydä oman elämäni läpi pohjamutia myöten. Tulevaisuudesta tiedän vielä vähemmän. Tiedän siitä vain sen, että haluan kantaa vastuuni lapsestani.
Joskus pelkäsin tuota muutosta sillä tiedän, että se aiheuttaa hyvin suurta kipua itselleni ja suurta kipua ympärilläni eläville ihmisille. Mutta enää en pelkää sitäkään. Sen rajan minä olen ohittanut. Minä olen vihdoin ymmärtänyt, että minun tulee elää omaa elämääni ja tehdä siitä juuri sellainen kuin haluan. Niissä rajoissa kuin se on mahdollista, kipua pelkäämättä.
Tuossa mielessä minä olen nyt vajonnut syvälle narsismiini, minusta on tullut egoisti. Minulla on edessä hyppy tuntemattomaan ja teen sen hypyn täysin yksin, omilla ehdoillani. Silloin, kun olen siihen valmis ja siihen suuntaan kuin haluan. Aikuiseksi kasvamisesta on tullut minulle matka, joka muuttaa minua paljon. Se muuttaa suhteeni työhön, odotan työnteolta vain niitä asioita, joita siltä voi oikeasti saada. Se muuttaa suhtautumiseni parisuhteeseen, odotan parisuhteelta vain niitä asioita, joita parisuhteelta voi saada. Se muuttaa arvomaailmani, mietin itse oman arvomaailmani enkä enää toista lapsuudenkodistani perittyä. Näin se muuttaa pala palalta, oivallus oivallukselta koko elämäni. Freud kirjoitti joskus, että elämän tarkoitus on tehdä työtä ja rakastaa ja minä alan pikku hiljaa ymmärtää, mitä nuo sanat saattavat tarkoittaa minun elämässäni.
Teen tämän pohdinnan loppujen lopuksi yksin, yksinäisyydessä. Raskain mielin, ja raskaimman jälkeen minä olin tähän pakotettu ryhtymään. En osaa nyt ajatella uutta suhdetta tai uuden parisuhteen perustamista, minun kapasiteettini ei siihen riitä. Nyt on minun kasvun aika.
Jatkaisin mielelläni keskusteluja kanssasi. Kuten sanoin, tämä keskustelu osaltaan potkii minua eteenpäin tielläni. Ehkä tämä toimii samalla tavalla myös sinulle. Minua on kuitenkin alkanut vaivata tämän keskustelun julkisuus. Me paljastamme täällä omaa sisäistä maailmaamme ja siinä sivussa huomaamattamme vähän ulkoistakin. Ja mitä pidemmälle käymme keskustelua täällä, sitä varmemmin joku tunnistaa meidät. Minun sisäinen maailmani on minun omaisuuttani ja se on niitä harvoja asioita, joita todella voin omistaa. Sen takia ehdotan, että jatkaisimme keskustelua sähköpostilla. Avaisimme anonyymit sähköpostiosoitteet (vaikka luukku.com tai hotmail.com) ja jatkaisimme niin. Jos olet halukas tähän, voit lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen:
[email protected]
Hei Sinulle!
Sinä olet joutunut varsinaiseen elämänkouluun liian varhain ja aivan liian väärään aikaan. Juuri nyt kun tarvitsisit eniten tukea ja turvaa. Toivon, että ympärilläsi on joitain henkisesti terveitä ja ymmärtäviä ihmisiä, sillä tarvitset monenlaista apua ja ymmärrystä. Synnytyksen jälkeen hormoonitoimintasi on voimakasta ja lasten hoito on uuvuttavaa, vaikka olisi vain yksikin lapsi.
Miehesihän on sairas - luultavasti sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaus on yksi pahimmista koska sairaudentunto puuttuu ja tähän tautiin sairastuneita on vaikea auttaa, kun eivät osaa ottaa hoitoa vastaan, eivät tunne tarvitsevansa sitä. Järkevintä olisi jos pystyisit luopumaan hänestä kokonaan ja suuntautumaan omaan elämääsi ja sen hallintaan. Tarvitset henkistä tukea, ehkä ammattiauttajaakin. Lapsesi tarvitsevat terveen, tasapainoisen äidin - jolla ei olisi tressaavaa elämäntilannetta, joten yritä tasapainottaa tilanne mahdollisimman pian. Älä pelkää pyytää apua, se ei ole heikkoutta! Se on jos et pyydä apua!
Toivonkin sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista ja voimia!!
Hei vaan!
Toden totta.. tunnistin itsekin mieheni sairauden.. toki tarjolla on muitakin vaihtoehtoja kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Itse epäilin viimevuoden puolella masennusta ja nyt myöhemmin perheterapeuttini on kertonut, että kyseessä voi olla myös persoonallisuushäiriö, johon liittyy usein masennus, juuri siksi, että tulee töppäiltyä ja sitä on vaikea hyväksyä.
Yritin saada myös miestäni hakemaan apua.. hän kävi pari kertaa eikä jaksanut sitoutua asiaan. Itse kävin niin kauan kun raskaudelta viime vuonna pystyin... ja surulliselta tuntui, kun terapeutti sanoi, että miehelläni on kyllä halua muttei kykyä perhe-elämään.. se tuntui tuomiolta. Ja lopputuloshan kertoo, että juuri näin on.
Työskentelen itse sosiaalialalla ja siksi olen osannut hakea myös ulkopuolista apua ja onneksi oma lähiverkostoni on vahva.
Mukavaa talvea Sinulle!
Rankka juttu,
mutta itse kokeneena haluan Sinua varoittaa siitä, että väkivalta kuvio pakkaa toistumaan ja on todennäköistä, että hän yrittää tulla takaisin ellei ole jo yrittänyt.
Elä omaa elämääsi ja pidä hänet kaukana.
Tiedän tuon,
ja siksi minulla onkin salaiset puhelinnumerot. Enkä myöskään pysty saati halua tavata häntä. Sieluni ei yksinkertaisesti kestä sitä enää.. kaikki tapahtunut on ollut liian rankkaa. Sinä olet ilmeisesti selvinnyt? Toivon,e ttä itsekin jaksan tämän kaiken ja joskus jaksaisin jopa hymyillä asialle.
Se on moro,
haluaisin keskustella väkivallasta; niin fyysisestä kuin henkisestäkin.
Voisitko keskustella aiheesta. Sinulla on kokemusta ja vastauksistasi päätellen myös ammatillista näkemystä.
Kiitos viestistäsi!
Mikäli viestisi takana on pelkkä uteliaisuus.. En halua jakaa tätä asiaa kanssasi, se on liian henkilökohtainen. Enkä toisaalta myöskään halua lähteä asiaa käsittelemään tässä ammatilliseltakaan pohjalta. Motiiviasi tässä vähän kyselen/kyseenalaistan. Suo anteeksi näin suora vastaus, mutta väkivallanviitekehyksestä katsottuna tämänkin voi ymmärtää.
Koskettava tarina.
Tunnistin myös oman kohtaloni. Tosin minulle ei jäänyt kahta vauvaa vaan yksi lapsi.
Meni vuosia selvitä. Meni luottamus toisiin ihmisiin pitkäksi aikaa.
Toivon, että selviät.