On niin arvoton olo.
Vaikka parhaani yritin, niin nykynaiselle ei tunnu riittävän mikään.
Olin kiinnostunut samoista asioista, niin fyysisistä kuin henkisistä harrastuksista. Sängyssä toimi hyvin, molemminpuolisesti tai niin ainakin kivenkovaan väitit. Kissasi tykkäsivät minusta ja minä niistä. Laitoin sulle ruokaa, tiskasin. En polta, en käytä huumeita, en käy ryyppäämässä muutoin kun kahdestaan kanssasi silloin tällöin lasin ruoan kanssa ottaneena. En käynyt baareissa ja tullut sieltä klo 02 aamuyöstä viereesi haisemaan. En ole väkivaltainen. Halusin helliä sinua ja pitää sinusta huolta. Hieroa hartioitasi ja jalkojasi kun niitä kivistää. Halia kun kaipaat läheisyyttä. Nousta aamulla aikaisemmin sängystä kuin sinä, jotta voin kömpiä puoliunessa keittiöön ja paistaa sinulle munavoileivän ennen kuin on pakko vääntäytyä luennolle.
Halusin vain olla hyvä mies sinulle. Se oli prioriteettini numero yksi. Mitään en halunnut niin paljon kuin tehdä sinut onnelliseksi.
Mutta ei kai se riitä tässä maailmassa. Mikään ei riitä. Vaikka kaikkeni yritin niin en ole tarpeeksi hyvä. Sanoit vaan että et halunnut olla kanssani. Mitä olisin voinut tehdä paremmin? En keksi mitään missä olisin voinut parantaa. Olen siis toivoton tapaus. Annoin kaikkeni ja se ei ollut tarpeeksi. Minusta ei siis ole kumppaniksi vaikka kaikkeni yrittäisin.
En jaksa elää tietäen että en ole tarpeeksi hyvä.
Olisi helpompaa olla vain kuollut eikä tuntea mitään.
Vaikka parhaani yritin, niin nykynaiselle ei tunnu riittävän mikään.
Olin kiinnostunut samoista asioista, niin fyysisistä kuin henkisistä harrastuksista. Sängyssä toimi hyvin, molemminpuolisesti tai niin ainakin kivenkovaan väitit. Kissasi tykkäsivät minusta ja minä niistä. Laitoin sulle ruokaa, tiskasin. En polta, en käytä huumeita, en käy ryyppäämässä muutoin kun kahdestaan kanssasi silloin tällöin lasin ruoan kanssa ottaneena. En käynyt baareissa ja tullut sieltä klo 02 aamuyöstä viereesi haisemaan. En ole väkivaltainen. Halusin helliä sinua ja pitää sinusta huolta. Hieroa hartioitasi ja jalkojasi kun niitä kivistää. Halia kun kaipaat läheisyyttä. Nousta aamulla aikaisemmin sängystä kuin sinä, jotta voin kömpiä puoliunessa keittiöön ja paistaa sinulle munavoileivän ennen kuin on pakko vääntäytyä luennolle.
Halusin vain olla hyvä mies sinulle. Se oli prioriteettini numero yksi. Mitään en halunnut niin paljon kuin tehdä sinut onnelliseksi.
Mutta ei kai se riitä tässä maailmassa. Mikään ei riitä. Vaikka kaikkeni yritin niin en ole tarpeeksi hyvä. Sanoit vaan että et halunnut olla kanssani. Mitä olisin voinut tehdä paremmin? En keksi mitään missä olisin voinut parantaa. Olen siis toivoton tapaus. Annoin kaikkeni ja se ei ollut tarpeeksi. Minusta ei siis ole kumppaniksi vaikka kaikkeni yrittäisin.
En jaksa elää tietäen että en ole tarpeeksi hyvä.
Olisi helpompaa olla vain kuollut eikä tuntea mitään.
Vastaukset 24
Vanhimmat
hyva mies menee hukkaan,jos munkiksi alat!!!olit oikea unelmamies parisuhteessa!!!!kuulostaa liian
hyvalta ollakseen totta.....(kyl mulle kelpaisi),tapa miten arvostit naistasi...WAU
Monesti saa kuulla että olen "unelmamies" tai "kyllä kelpaisi", mutta kummasti nämä repliikit tuntuvat aina tulevan naisilta jotka
a) ovat varattuja
b) ovat lesboja
c) asuvat jossain Lapissa tms.
Kun ei ole itsellä mitään riskiä että mies rupeaisi vonkaamaan, kun on turvallisen "suojakuoren" takana, on helppo sanoa että kyllä kelpaisi.
Mutta harvassa ovat lähellä asuvat sinkku hetero/bi naiset jotka silti uskaltavat sanoa että kelpaisin. Hui, silloinhan saattaisin vaikka pyytää treffeille ja silloin paljastuisi että puhui vaan lohduttaakseen enkä minä mitään oikeasti kuitenkaan kelpaisi.
Tämä siis ihan vaan yleisesti, mitkä kokemukseni ovat olleet lähivuosina muitten naisten kanssa. Ei syytös sinua kohtaan.
Itsekin ajattelen joskus ja aika useastikin, että kuolleena olisi paljon helpompaa. Tuskin hän jäisi kaipaamaan, tuskin kukaan jäisi...
En ole käynyt näillä keskustelusivuilla noin kolmeen kuukauteen, mutta nyt ajattelin taas käydä purkamassa sydäntäni näiden miljoonien muiden viestien joukkoon. Eihän tuosta terapeutistakaan koettua hyötyä vielä ole ollut, vaikka tänäänkin oli vastaanotto. Aloin käymään terapeutilla lähinnä hänen takiaan; sitä hän ei varmaan aavistakaan - tuskin häntä edes kiinnostaa. Ei kiinnosta, ei.
Hän muutti minua ihmisenä (muutenkin kuin vain ulkoisesti...). Joskus mietin, onko hän edes huomannut sitä. Vaikka hän särkikin sydämeni (kaiken lisäksi vielä syötti pajun köyttä, johon uskoin vain hetken...), olen silti jossakin määrin jopa kiitollinen hänelle. En ole enää niin herkkä, kiltti tai muutenkaan liian haavoittuvainen. Osaan peittää tunteeni muilta ihmisiltä enkä anna muiden ihmisten mielipiteiden häiritä enää niin paljon kuin ennen. Sydämeni on kuin kiveä, enkä välitä itseni hyvinvoinnista enää. Päihteet ovat tulleet mukaan kuvioihin ja jopa lääkkeitä olen joskus napsinut.
Saatan kuulostaa katkeralta ja sydämettömältä, mutta käsittääkseni minulla tulisi olla siihen täysi oikeus... Kaiken sen jälkeen. Tänään jopa mietin, että rakastanko häntä enää. Olenko koskaan rakastanut? Ehkä se olikin loppujen lopuksi minä, joka valehteli. Tasoissa saatetaan sitten olla. Ehkä hän tappoi tunteeni häntä kohtaan, en tiedä. Parempihan se tietysti on, jos en enää rakasta häntä. Se tietysti olisi paras kosto hänelle. Tiedän, että hänellä on/oli tunteita, vaikka hän yritti minulle muuta vakuuttaakin. Toisaalta hänellä oli täysi oikeus ja ehkä valtuuskin valehdella. Kuitenkaan en ymmärrä, mitä hän haluaa tai odottaa minulta.
Jos sulla on päihteet ja lääkkeet mukana kuvioissa, niin toivon että ennemmin tai myöhemmin pääset niistä eroon. Ymmärrän hyvin tunteen että kipu on niin saakelin kova ja tekisi mitä vain ettei joutuisi sitä tuntemaan, ja päihteet ja lääkkeet ei ainakaan ole ihan niin radikaali ratkaisu kuin pyssy suuhun tms.
Voisitko koskaan kuvitella olevasi taas onnellinen? Vaatisiko se sen että olisit taas nimenomaan hänen kanssaan, vai voisitko kuvitella mitään tilannetta jossa olisit onnellinen jonkun muun kanssa? Mitä tarvitsisit ollaksesi onnellinen taas?
se onni ehkä jostakin putkahtaa, vaikka sitä tässä tilanteessa on vaikea kuvitella. Sitä onnea en kuitenkaan hänen kanssaan luultavasti löydä. Minä & hän = mahdoton yhtälö. Eihän se ehkä mitään olisi muuttanut, vaikka hän "oikeat tunteensa" olisi minulle paljastanut. Toisaalta se mielenterveydeni kannalta olisi ehkä ollut parempi vaihtoehto.
Uskon kyllä, että voisin sen onnen löytää jonkun toisen miehen kanssa. Sopivaa ehdokasta ei ainakaan täällä päin ole havaittavissa. Tai on muutama, mutta kaikki hyvät miehet ovat varattuja. Olisin jopa voinut kuvitella rakastuvani yhteen, mutta kun sain tietää hänen olevan varattu, en viitsi edes tervehtiä häntä enää. Olen rakentanut ympärilleni muurin, josta en päästä ketään sisälle. En enää edes häntä. Vaikka hän "hymyili" minulle tänään, kävelin vain kylmästi ohi. Hän saattaa pitää minua kylmänä, mutta en jaksa edes välittää enää.
Miehenhän minä tarvitsisin, jotta voisin olla onnellinen. Ei sekään kyllä välttämättä olisi kaiken pelastus. En tiedä, löydänkö ikinä sitä miestä. Toisaalta olen nuori, jolla on vielä koko elämä edessä, joten ei sitä koskaan tiedä. Mutta sen olen vannonut, että vaikka miestä en löytäisi, hankkisin ainakin yhden lapsen - vaikka ilman miestä. Haluan kuitenkin antaa oikeanlaisen äitiyden lapselleni sitten tulevaisuudessa, koska itse en ole koskaan saanut sitä. Ehkä lapsikin voisi tuoda valoa elämääni. Tulevaisuus näyttänee...
Kunpa miehenkin olisi yhtä helppo vaan päättää että "haluanpa lapsen" ja ottaa muutama satunnainen suhde kunnes sellainen tulisi.
Kauan olen lasta halunnut, ja jos nainen olisin, olisin sellaisen varmaan jo tähän mennessä yksin tehnytkin. Mutta mies kun olen, niin joudun olemaan yksin...ei ole sitä vaihtoehtoa.
Tai no, adoptio on, ja sinne varmaan pakko ennemmin tai myöhemmin ruveta katselemaan...
Olisi edes joku ketä saisi helliä ja jota kohtaan osoittaa rakkautta.
Mikä kiire sulla on saada lapsi yksin. Sä ehit löytä jonkun kivan kaverin ja sitten voitte yhessä tehä sen lapsen. Ei se mikään hirmu helppo homma öö ölla yksinhuoltaja, kun siinä lapsessa oot kiinni 24 tuntia vuorokaudessa ensimmäiset vuodet. Tai ainakin toivon. että sulla on hyvä tuki verkosto ympärillä, niin jaksat sitten ite.
Se hymy ei maksa mtään, jos sen heittää jollekin. Ja koskaan ei voi tietää kehen sitä törmää. Nykyään ihmiset muuttaa ja liikkuu niin paljon, että mahollisuuksia on maailma täynnä. Pitää vaan itse uskoo siihen.
18 vuotta enkä sitä lasta tässä vaiheessa vielä ole hankkimassakaan. Mutta sellaisia tulevaisuudenkuvia olen maalaillut, että jos ja kun sitä miestä, jota pystyisin rakastamaan ja joka pystyisi myös rakastamaan minua, ei ala löytymään, on kai vain tyydyttävä kahdenhenkiseen perheeseen. Eihän se yksinhuoltajuus välttämättä kovin kannattavaa ole ja tiedän, ettei siitä helpolla pääsisi.
En silti ole täysin siitä toivosta luopunut. Mikäs kiire tässä on. Kyllä se mies ehkä jostakin tupsahtaa. Ellei ole jo löytynytkin. Saattaahan hän olla lähempänä kuin aavistaakaan; en voi sitä tässä vaiheessa vielä tietää. Kyllä jossakin tuolla on rakkateni arvoinen mies. Tiedän sen, tunnen sen.
Jatka vain etsimistä, kyllä se oikee löytyy.
Olisit sattunu mun kohalle, niin ..... mutta aina ei kaikki käy niin kun toivotaan.
Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, vaan nokka kohti uusia seikkailuja;)
Kunpa olisikin niin helppo vaan lähteä eteenpäin. Mutta kun tää tuntui vaan jotenkin niin täydelliseltä, erilaiselta kuin kaikki muut. Joka ainoa asia joka mulle on merkityksellinen oli kohdallaan. Mieltymykset, huumorintaju, älykkyys, ulkonäkö, joka ainoa asia oli just täydellinen eikä melkein.
Ja mietityttää, tulenko nyt sitten aina vain ketä tahansa tulevaa naista vertaamaan tähän ja ajattelemaan, "Ei ole yhtä hyvä kuin sejase"? Tulenko aina ajattelemaan että oli se täyden kympin nainen mutta se ei halunnut mua ja tyydyn sit johonkin ysiin tai kasiin tai seiskaan.
Koska ihan realistisesti ajatellen mun on oikeasti vaan vaikea uskoa että eteeni enää yhtä yhteensopivaa ihmistä koskaan elämäni aikana enää ilmestyisi. Tiedän, tiedän, te optimistit jaksatte aina, "kyllä sieltä joku tulee", "kaikille on aina joku", jne. No, minä kohtasin sen "joku"n ja se ei pitänyt.
Toista tällaista minun on ihan "aikuisten oikeasti" vaikea kuvitella kohtaavani. Ja jos ketä tahansa vähemmän täydellistä matchia deittaan tulevaisuudessa niin se ei sitten taas ole tätä uutta ihmistä kohtaan reilua jos vertaan häntä johonkin idealiin minkä olen menettänyt.
En tiedä mitä tekisin. Yhtä täydellistä en usko enää löytäväni, ja vähemmän täydellinen saisi aina kärsiä siitä ettei ole yhtä matchaava kuin edellinen.
Pistää oikeasti miettimään pitäisikö vaan pistää hanskat tiskiin ja pyssy suuhun, kun en näe miten tuosta voisi ratkaisua löytyä, tapaa millä päästä eteenpäin.
Tiedätkö, että tuon on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että ei saa sitä ihmistä kenet haluaisi ja kuka kiinnostaisi. Minulle käy aina noin.
Jos itse olen rakastunut mieheen, ei hän yleensä vastaa tunteisiini.Mutta jos en hirveästi välitä jostain niin hän on tosi rakastunut minuun.
Liittyykö se jotenkin sitten käytökseen. Kun itse on rakastunut, pelkää koko ajan menettävänsä toisen ja siksi yrittää kaikin tavoin miellyttää toista. Ja toinen huomaa sen ja tulee vaivautuneeksi, kun huomaa miten riippuvainen toinen on. Haluaa paeta suhteesta tai jotain.
Mutta, minä olen huomannut, että uusia tulee ja menee. Enkä jälkeenpäin ole minkäänlaisia vertailuja tehnyt. Joskus miettinyt, että mitä silloin oikeastaan edes näin jossain tyypissä, kun se minua niin huonosti kohteli. Oliko teidän suhde loppujen lopuksi hyvä vain sinun mielikuvissasi, kun halusit sen niin kovasti toimivan. Mitähän loppujen lopuksi olet menttänyt: naisen, joka ei ollut kiinnostunut sinusta.
Mutta sanonta Aika parantaa haavat, pitää kyllä paikkansa.
"Jos itse olen rakastunut mieheen, ei hän yleensä vastaa tunteisiini.Mutta jos en hirveästi välitä jostain niin hän on tosi rakastunut minuun."
Tavallaan lohduttavaa tietää että en ole ainoa jolle noin käy.
"Mutta, minä olen huomannut, että uusia tulee ja menee."
Kenellä tulee kenellä ei. Mulla niitä on tullut yksi per vuosikymmen. 10 vuoden päästä kun seuraava tulee eteen, lienenkin jo liian vanha.
laittaa pyssyä suuhun tai mihinkään muuhun.
Minäkin joskus luulin sellaisen täydellisen miehe löytäneeni, mutta kuinka ollakaan hän löysi uuden, minua puolet vanhemman, kun olin noin 22 v. Kahden viikon päästä se olis ollu tulossa takasin, mutta en voinu luottaa siihen että se olis siinä kauan pysyny. Hän oli aina vanhempien naisten perään.
Sen jälkeen olen katellut elämää silleen hyvin avoimin silmin jo kohta 20 vuotta. Suurimman osan ajasta olen ollut yksin, kun sellaista oikeeta ei vaan ole tullut kohalle.
Ja aion katella edelleenkin. Näin jälkeenpäin aateltuna en sitä miestä enää ottas riesakseni, kun nyt on nähny muutakin(ei se mikään unelmien täyttymys ollu).
Jos hyvin käy, niin saattaahan se sinun naises tullakin takasin. Anna ajan kulua, rupee harrastamaan jotain, niin saat ajan kulumaan paremmin. MInä olen opiskellu, ja liikunta on täyttäny mun elämää. Ja mun on ihan hyvä olla.
voi tulla vaikka joku aamu vastaan. Koskaan ei ole liian vanha, kun vaan haluu aatella niin.
Ongelma on varmaan sun liiassa kiltteydessä ja kotihengettärenä olossa. Vaikka naiset jaksaa siitä kiltteydestä ja mukavuudesta kohkata, niin renttumaiset/äijämäiset miehet vie lopulta aina voiton. Eli kun pidät naista epävarmuudessa, vietät enemmän aikaa kavereittesi kanssa, et juurikaan tee kotitöitä ja heität vaikka vähän ilkeää kommenttia naisen painosta, hetken päästä anteeksipyytäen, niin sä olet haluttua tavaraa.
Niinpä. Vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt pysyä hyvänä miehenä, kyllä maailma jatkuvasti painostaa. Pitäisi vaan ruveta hakkaamaan naisia niin ehkä ne sit alkaisi kiinnostua.
Mut kun ei taida kyllä sopia mun persoonaan. Lienen siis tuomittu olemaan yksin. Mitä turhaa sitten itseään kiduttaa. Jos en ole halukas rupeamaan väkivaltaiseksi ja epäkohteliaaksi, niin paree vaan mennä suoraan hyppäämään sillalta kuin kiduttaa itseään 30 vuotta seuraamalla vierestä kun pahat pojat naureskelee nainen kainalossa.
Samoja tunteita on minullakin. Erosin poikaystävästäni muutama kuukausi sitten, syynä hänen tunteidensa kylmeneminen minua kohtaan, hän ei ollut enää onnellinen kanssani. Vieläkään en ymmärrä miksi näin on käynyt, suhteessamme ei ollut pettämistä kummankaan puolelta tai muutenkaan kolmansia osapuolia, ei alkoholi-/huumeongelmia, ei väkivaltaa. Kaikki oli niin hyvin kuin mielestäni voi olla. Hän ei itsekään osaa selittää mistä tämä tunteiden kuoleminen johtui, se kuulemma vain tapahtui.
Tunnen myös itseni välillä niin arvottomaksi. Yritin olla hänelle niin hyvä, tein kaikkeni ja enempään en olisi pystynyt. Mutta kun sekään ei riittänyt hänelle, välillä tulee epätoivo että ei taida riittää sitten muillekaan. Haluan itselleni kunnollisen ja hyvän miehen, sellainen kuin hän oli. Sellaisen joka ei petä, on rehellinen ja kunnioittaa minua, johon voin luottaa ja joka on paras ystäväni. Kaikkea tuota hän oli minulle ja hänen sanojensa mukaan olin myös hänelle tuota kaikkea, paras tyttöystävä mitä hänellä on tähän asti ollut. Mutta miksi sekään ei riitä???
Olisiko minun sittenkin pitänyt pitää hänet ns. ”varpaillaan”, dokata viikonloput kavereiden kanssa, pettää ja muutenkin olla aivan holtiton? Olisiko mahdollista että hänen mielenkiintonsa ei tuolloin olisi kadonnut? Nämä ovat vain omia epätoivoisia mietelmiäni kun yritän ymmärtää miksi näin on käynyt.
En tiedä oliko hän sitten liian hyvä minulle, vai olinko sittenkin minä liian hyvä hänelle. Tällä hetkellä edelleen kuitenkin tuntuu että en voi ikinä löytää ketään hänen kaltaistaan, onko minun siis tyydyttävä johonkin näihin renttuihin mihin ”Kaipaava_Mies” viittasi.
Kaikesta tästä epätoivosta huolimatta, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Se tuntuu olevan ainoa henkireikäni tässä ahdistuksessa. Tällä hetkellä en todellakaan usko sen olevan mahdollista, mutta ehkä jonkin ajan kuluttua. Ei vielä kannata sillalta hypätä.
ainakaan siihen aseeseen tai sillalta hyppäämiseen turvaa. Ei se ratkase mitään! Ei vaikka niin kuvittelisitkin. Ja käännä asia toisinpäin, onko se nainen todella niin upea, että antaisit hänelle tyydytyksen siitä, että ottaisit hengen itseltäsi hänen takiaan.. kukaan ihminen ei ole niin erinomainen!
Elämä on taistelua, valitettavasti toisille enemmän kuin toisille. Tuo sinun historiasi, yksi ihmissuhde/vuosikymmen, kuulostaa valitettavasti minun omalta historialta. Ja olen itsekkin väliin miettinyt että pitäisikö heittää kintaat pataarkun päälle ja antaa olla(ei siis itsemurha-ajatus, vaan luovuttamis-ajatus). Väliin luulee, että siellä edessä ei ole enää mitään itseä varten, mutta elämä osaa toisaalta myös yllättää positiivisestikkin.
Tuosta kiltteydestä. VARMASTI on naisia jotka oikeasti haluavat kiltin ja tuntevan miehen, ne ei välttämättä vain ole liikkeellä niissä juottoloissa.
Yksi asia kuitenkin, älä katkeroidu(tiedän helppo sanoa, mutta oman kokemuksen pohjalta nyt puhun), sillä se ei varmasti auta sinua löytämään sitä sinulle oikeaa.
Olen aina (suhdetta jatkunut n.19 v) pitänyt kodin siistinä, ruoat valmiina klo 4(5) ip., pyykit pestynä ja viikattuna vaatehuoneessa/ laatikossa, seksi on ollut hyvää ja sitä on ollut tarpeeksi, ei rahahuolia, ei velkoja, uusi omakotitalo. Nyt on miehellä toinen, jonka piti olla yhden yön juttu, mutta jota hän aktiivisesti alkoi jatkamaan. Nyt ei tiedä mitä haluaa. Haluaa normaalin elämän. Haluaa olla kuin ennen. En suostu. On sanonut, että olen liian hyvä hänelle. Mietin, olinko ikäänkuin "äiti", pidin liian hyvänä, vaikka oma äitinsä ei sitä todellakaan tehnyt. Olisi varmaan pitänyt käydä vieraissa, ryypätä ja rällästää. Mutta minä halusin normaalia arkea ja koti-elämää, matkoja yhdessä, jne. Elin liikaa hänelle. Unohdin itseni. Tässä on lopputulos. 2 särkynyttä sydäntä.
Ihan kuin minun kirjoitus ainoa ero että minä olen nainen ja mikään ei riittänyt miehelle.
en ymmärrä mikä nyky ihmisiä riivaa? aina pitää saada jotain lisää, aito rakkaus ja välittäminen ei riitä, mikään ei tunnu riittävän?
Älä nyt tollasta puhu....Jos yks on mätä ei kaikki oo.Ehkä hän ei vain ollut oikea sulle. Kaltaisesi miehet ovat kullan arvoisia , kun niihin vain törmäis jossain....Tsemppiä sulle.
jos olit tämän naisen mielestä liian hyvä. älä lannistu, joku toinen varmasti osaa sinua arvostaa.
Se, mikä tuli ihan ensimmäiseksi mieleen, on se, että sussa ei ollut minkäänlaista haastetta. En minäkään mitään juoponretkua rinnalleni kaipaa, mutta rajansa kaikella. Kultainen keskitie. Oma elämä on oltava. Itse en kestä jos toinen hengittää mun niskaan koko ajan ja nuolee vaikka kenkäni, menee totaalisesti maku koko jutusta... En tarkoita, että pitäsi olla ilkeä kusipää tms. mutta oon ehdottomasti sitä mieltä, että vaikka olisi vuosikymmenet naimisissa niin joka päivä pitää pokata toinen uudelleen ja tulla itse pokatuksi ;) Jännitystä, haastetta, itsenäisyyttä ja samalla vakaata kumppanuutta. Jos naisesi oli ainoa intohimosi kohde (enkä puhu vain ihmisistä, vaan ylipäätään asioista elämässä), niin ei mikään ihme, että hän ei jaksanut enää....
MUTTA tämä oli minun mielipiteeni ja uskon vakaasti, että kuitenkin olemalla oma itsensä on paras valinta:) Kyllä sinä vielä elämänkumppanisi löydät, joka rakastaa sinua aidosti juuri sellaisena kuin olet, eikä tahdo sinun muuttuvan miksikään! Meitä naisiakin on niin erilaisia, vaikka "sanonta" kuuluukin: "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin...?"
Jossain on joku, joka varmasti haaveilee kaltaisestasi miehestä, älä lannistu! :)
Voimia sinulle :)