Ymmärrän että ihmiset eivät koskaan voi olla täysin samanlaisia kaikissa asioissa,ja että molemmat osapuolet voivat tuoda omalla persoonallaan jotain myös seurustelukumppanilleen-mutta milloin mielestänne tuo erilaisuus ajaa väistämättä erilleen?
Olin itse ehtinyt viettää villiä sinkkuelämää jo hyvän aikaa (ja pidin siitä,enkä sinällään yleensä edes kaivannut suhteeseen-mutta olin kuitenkin avoimin mielin jos sellainen sattuisi muodostumaan) kunnes aloitin muutamia kuukausia sitten vakavamman seurustelusuhteeseen itseäni hieman vanhemman miehen kanssa,jonka olen tuntenut tuttavana kuitenkin jo vuosia. Nyt hänestä on kuitenkin alkanut paljastua puolia,joita en aiemmin ole lainkaan huomannut.
Tuttavuusaikoinamme meillä riitti aina juttuja,yhteisiä vitsejä,pikkutuhmia viittauksia,pientä flirttiäkin ehkä-ja ymmärsimme toisiamme mielestäni äärettömän hyvin,uskoin meidän ajattelevan lähes kaikista asioista samansuuntaisesti.
Olen kuitenkin nyt tajunnut hänen olevan monessa suhteessa huomattavasti itseäni ''tylsempi''(perusluonteeltaankin,ei niinkään ikänsä takia),periaatteen mies joka ei halua edes yrittää ymmärtää monia asioita joita itse pidän täysin normaaleina.
Hän valitsee mieluummin vaikka yksinkin kotona vietetyn illan kuin jonnekin lähtemisen,kun minä taas kaipaan lähelleni ystäviäni ja elämää-ja oletan näkeväni myös seurustelukumppaniani mahdollisimman usein.
Miesystäväni tuntuu toisaalta kyllä puhuvan paljon,mutta teot eivät ole sen mukaisia-hän haluaisi myös jakaa loppuelämänsä kanssani,mutta ei kuitenkaan tunnu olevan valmis tekemään työtä kehittääkseen suhdettamme,...
Tiedän että hän kyllä todellakin oikeasti välittää minusta-ja kyllä minäkin sinällään hänestä (hänellä tosin taitaa olla vahvemmat tunteet minua kohtaan-vaikka tämän perusteella ei ehkä siltä kuulostakaan),mutta jotenkin tämä tuntuu niin vaikealta.
Pelkään hetkeä,jolloin ehkä turhaudun tilanteeseemme ja ajaudun jatkamaan sinkkuelämääni ja ehkä pettämään miesystävääni...
Olemme jo jonkin verran puhuneet asioista,mutta nyt olen vakavasti alkanut miettiä voiko suhteellamme todella olla tulevaisuutta-ainakaan kauaskantoisesti.
Tämä kaikki ei johdu edes siitä,että suhteemme olisi arkipäiväistynyt-ja olemmehan olleet yhdessä lopulta vain hyvin vähän aikaa.
Ei taida kuitenkaan kertoa mitään hyvää suhteestamme että ajattelen jo tässä vaiheessa näin?
Välitän kyllä kumppanistani,mutta en tiedä miten pitkälle pelkkä välittäminen voi viedä...
Kannattaako meidän mielestänne yrittää?
Olin itse ehtinyt viettää villiä sinkkuelämää jo hyvän aikaa (ja pidin siitä,enkä sinällään yleensä edes kaivannut suhteeseen-mutta olin kuitenkin avoimin mielin jos sellainen sattuisi muodostumaan) kunnes aloitin muutamia kuukausia sitten vakavamman seurustelusuhteeseen itseäni hieman vanhemman miehen kanssa,jonka olen tuntenut tuttavana kuitenkin jo vuosia. Nyt hänestä on kuitenkin alkanut paljastua puolia,joita en aiemmin ole lainkaan huomannut.
Tuttavuusaikoinamme meillä riitti aina juttuja,yhteisiä vitsejä,pikkutuhmia viittauksia,pientä flirttiäkin ehkä-ja ymmärsimme toisiamme mielestäni äärettömän hyvin,uskoin meidän ajattelevan lähes kaikista asioista samansuuntaisesti.
Olen kuitenkin nyt tajunnut hänen olevan monessa suhteessa huomattavasti itseäni ''tylsempi''(perusluonteeltaankin,ei niinkään ikänsä takia),periaatteen mies joka ei halua edes yrittää ymmärtää monia asioita joita itse pidän täysin normaaleina.
Hän valitsee mieluummin vaikka yksinkin kotona vietetyn illan kuin jonnekin lähtemisen,kun minä taas kaipaan lähelleni ystäviäni ja elämää-ja oletan näkeväni myös seurustelukumppaniani mahdollisimman usein.
Miesystäväni tuntuu toisaalta kyllä puhuvan paljon,mutta teot eivät ole sen mukaisia-hän haluaisi myös jakaa loppuelämänsä kanssani,mutta ei kuitenkaan tunnu olevan valmis tekemään työtä kehittääkseen suhdettamme,...
Tiedän että hän kyllä todellakin oikeasti välittää minusta-ja kyllä minäkin sinällään hänestä (hänellä tosin taitaa olla vahvemmat tunteet minua kohtaan-vaikka tämän perusteella ei ehkä siltä kuulostakaan),mutta jotenkin tämä tuntuu niin vaikealta.
Pelkään hetkeä,jolloin ehkä turhaudun tilanteeseemme ja ajaudun jatkamaan sinkkuelämääni ja ehkä pettämään miesystävääni...
Olemme jo jonkin verran puhuneet asioista,mutta nyt olen vakavasti alkanut miettiä voiko suhteellamme todella olla tulevaisuutta-ainakaan kauaskantoisesti.
Tämä kaikki ei johdu edes siitä,että suhteemme olisi arkipäiväistynyt-ja olemmehan olleet yhdessä lopulta vain hyvin vähän aikaa.
Ei taida kuitenkaan kertoa mitään hyvää suhteestamme että ajattelen jo tässä vaiheessa näin?
Välitän kyllä kumppanistani,mutta en tiedä miten pitkälle pelkkä välittäminen voi viedä...
Kannattaako meidän mielestänne yrittää?
Vastaukset 5
Vanhimmat
suhteesta eikä kerro mitään hyvää sinusta kun ajattelet noin.
Sinä se epäkypsältä vaikutat suhteenne suhteen, ei hän.
"Ei taida kuitenkaan kertoa mitään hyvää suhteestamme että ajattelen jo tässä vaiheessa näin?"
Ajattelu saattaa johtua täysin sinusta mutta sehän tietysti ei ole mahdollista, syynhän on oltava teidän suhteessa tai miehessä, ei koskaan sinussa.
meinaat lapsia hankkia, sit ei enää mennä noin vaan bileistä toiseen.
Jos nyt olet tyytymätön asioihin ja ette löydä jutustelusta huolimatta sellaista yhteistä keskitietä, niin kannattaako olla suhteessa. Ajattelin itse edellisestä suhteestani, että koska en saa sitä määrää hellyyttä, jota kaipaan, niin tulen varmasti häntä pettämään. Silloin tajusin, ettei kannata edes jatkaa.
Miksi pitäisi tyytyä vain suhteeseen, jos voi olla yksin tai jonkun muun kanssa onnelisempi.
Olen nyt löytänyt uuden suhteen. Meillä on aivan ihanaa. Saan kaiken sen mitä tarvin ja halaun tästä suhteesta. Hän on mies, jonka kanssa haluan elää tulevaisuudessakin.
..ollaan liian erilaisia kun mitkään palikat eivät kohtaa :)
Eli toisin sanoen, jos ne tietyt tavat ja systeemit eroavat niin paljon toisistaan, että niitä ei pysty keskenään sovittamaan yhteen niin silloin pitää etsiä tyystin uusia.
Jos esim. toinen tykkää vain wilhelmistä ja toinen mustasta makkarasta niin eihän niitä millään saa yhteen. Siitähän tulee muuten kamalaa sotkua mitä ei pysty pörökään nielemään x) Sitten pitää ottaa ja etsiä yksissä tuumin toinen toistansa tukien ihan uusi makkaramuoto mistä kumpikin tykkää ;) Kas kun sen löytäminen yhdistää kokemuksena ja asiana, mausta nyt puhumattakaan :D Kumpikin saa kuitenkin säilyttää tahollansa wilhelminsä ja mustan makkaransa ja elämä on ihanaa ja ratsastellaan ;)) yhdessä kohti auringonlaskua :D
Vaan sitten jos tämäkään ei auta tai jompi kumpi ei kiinnostu asiaa edes yrittämään niin kyllä se olisi viisainta lähteä eri polun kautta kohti auringonlaskua tai pikemminkin siinä tapauksessa kohti auringonnousua jos toinen ratsastelee laskua kohti..
Menee utopistiseksi xD
Oletat, että parisuhteessa molempien täytyisi olla mahdollisimman samanlaisia. Se on varmaan sinun käsityksesi ihanneparisuhteesta. Miehesi käsitys voi olla päinvastainen. Hän ehkä etsii vierelleen vähän itsestään poikkeavaa naista.
Kaveripiirissäni on kumpaakin tapausta. On niitä jotka ovat hyvin samanlaisia keskenään ja sitten taas niitä, jotka ovat erilaisia. Vähän rauhallisempi ja tasaisempi luonne voi haluta itselleen räväkämmän puolison ja homma silti toimii. Kotihiiri voi taas kaivata perseelle potkijaa, jonka siivellä sitten saa vääntäydyttyä monen menoon mukaan.
Kyse on siitä, mitä parisuhteelta hakee - erilaisuutta vain samanlaisuutta.
Tuosta "työn tekemisestä" suhteen eteen voi ihmisillä myös olla eri käsityksiä. Onko se työ pieniä eleitä, pieniä palveluksia, lahjoja, kotitöiden jakamista, keskustelua suhteen tilasta jne.
Kannattaa nyt puolin ja toisin selvittää, mikä on kummankin ihannesuhde ja mitä se "työn tekeminen" suhteen eteen tarkoittaa.