En tiedä miten tähän on tultu. Enkä tiedä ulospääsyä. Epätoivoa ja itsesääliä olen tuntenut ennenkin. Tämä on jotain muuta. Tämä on oikeasti vakavaa. Itken joka päivä. Itken kaikesta mikä viittaa ihmissuhteisiin. Käyn lämpimissä suihkuissa että ihoni saisi ulkopuolista lämpöä. Käyn niissä usein. Luulen että itken vain siksi, että en pääse käyttämään tunteitani ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Olen itseni mielestä saastaa. Ihmissuhdemielessä. Kavereiden seura ei enää helpota. Ongelmani on psyykkinen. Äärimmäinen estyneisyys ja ujous. En syytä ketään. En ole vihainen. Ainoastaan surullinen, enkä ehkä kestä pitkään. En ole nuorikaan enää millään mittareilla. En tiedä mitä tehdä. -mies-
Viimeisellä rannalla
-faceinthecrowd-
7707
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Häpeä tästä kyvyttömyydestä on jn alkanut ottaa perisuomalaisia muotoja. Join tänään humalaan itseni, että ei tarvitsisi ajatella. Kauhukuva itsestäni on tulevaisuudessa keski-ikäinen alkoholisoitunut idiootti, joka puhuu ihmisille liikennevaloissa tyhmiä. Toivon että niin ei käy. Pelkään että käy. Onneksi nyt vielä ajattelen sitä naurettavana toimintana. Kysyn itseltäni joka päivä miksen usko itsestäni parempaa? Vastaus turhauttaa entisestään, koska se on: "en tiedä".
monet hyvät miehet ajautuvat yksinäisyyteen. Miksi et voisi alkaa uskoa parempaan? Eikö tärkeintä elämässä ole se, että ihminen olisi edes joskus onnellinen? Se on aika kamalaa, jos kuolinkellot soittavat ja huomaa, että elämä on ollut yhtä h*****tiä.
Haluaisin uskoa niin kovasti että olen haluttu ja että minua voisi rakastaa. Mitään muuta en niin kovin haluaisi. Mutta en yksinkertaisesti vain voi päättää ajatella niin, kun kyse on uskosta ja tunteesta, ei tiedosta. Voin perustella sadalla eri tavalla itselleni miksi uskomus on väärä, mutta koska uskomukset ovat tunne-, eivät järkiperäisiä, niin sillä ei ole vaikutusta. Lisäksi romanttisen ja intiimin kanssakäymisen käytännön puoli on ollut niin pitkään jäissä, että olen varmasti aika kömpelö niissä. Ja ainakin näiden palstojen perusteella naiset haluavat yli 30v. mieheltä sujuvuutta niissä asioissa.
Sä siis vielä huomaat oman omituisuutesi, joten mene ja etsi apu jostain. En osaa neuvoa mistä, sillä pitäisi tietää missä asut, miten asut, mutta yleisluonteisesti, apua on, jos vaan jaksat etsiytyä sen äärelle.
Yksinäisyydessä voi piillä pahemman sortin ongelman siemen. Tiesitkin sen.
No joo epätoivo ja itsesääli jos on tuttuja niin osaat varmaan käsitelläkki niitä. Srjäytyminen ja yksin jääminen on vakavaa... Etenki sit ku kaveritki alkaa viettää aikaa mieluummin pariskunnittain.
Kaikki alkais oikeestaan aktiivisesta toiminnasta itsensä kehittämiseen ja sosiaalisen verkoston luomiseen. Mie suosittelen että alat ottaa vastuuta itelles enemmän. Rupeet johonki yleishyödylliseen toimintaan ja muodostat sidosryhmiä ihmisten kaa... En tarkota nyt että alat hengailla jossain koulujen lähellä kaljatrokarina tai limaisena setämiehenä jossain muualla. Mut esim nuorisotyö tai ihan mikä tahansa sosiaalinen aktiivijärjestö. Ootpahan sitten vaikka spr:n tai seurakunnan leivissä palkittee ittesä.
Sulla elämä on tavallaan pysähtyny, samat kaverit samat harrastukset. Sama ryyppyseura... Etsi jotain uutta elämään. Opettele tuntemaan kasvoilta vaik 200 uutta ihmisitä. Kiinnostu niiden elämästä. Se alkaa kasvattamaan ja kenties jotain muutaki...
kohta molemmat...ihmissuhderintamalla...
"JOka on pidellyt merten silittämää kiveä kädessään, tietää mikä ihmeitä tekevä vaikutus hioutumisella on..."
"Tullaksesi vahvaksi , sinun on ensin luovuttava"
ja näihinkö pitäs sitten ittenikin uskoa...kaiken luopumisen jälkeen....
Ei enää usko ihmisiin eikä ihmissuhteisiin.
Samaa kiveä kaikki joten aivan sama mitä tapahtuu.