Välillä tuntuu, että rakkaus on kuollut maailmasta. Ihmiset menee naimisiin vain rahan, pelon ja sosiaalisen statuksen vuoksi, lapsia hankitaan vain suvun jatkoksi ja tyhjän tunteen täyttämiseksi, ja kyllästyttyään petetään ja erotaan:( Eikö täällä ole yhtään onnellisia pareja, jotka ovat menneet naimisiin ja hankkineet lapsia aidosta rakkaudesta, joka kestää kuolemaan saakka? Jos on, kirjoittakaa toki ja kertokaa liitostanne. Kuinka kauan yhdessä ja naimisissa? Onko lapsia? Kuinka monta? Miten hoidatte suhdetta? Puolisonne parhaat puolet? Osoittakaa, että rakkautta on vielä olemassa!:)
Happily ever after
LEI
171171
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
hyvin menee, mutta menköön.
Kaksi lasta, ensi vuonna tulee 22 v. täyteen (yhtä on pidetty n. 25 v.) ja molempien mielestä paranee vaan kaikilla osa-alueilla.
Mutta onhan niitä pahoja kriisejäkin ollut, ja riitoja, mutta niistä on selvitty. Ehkä molemminpuolinen, keskinäinen kunnioitus ja toisen huomioonottaminen ovat olleet se kantava voima. Harrastukset menevät myös yksiin, mutta kummallakin on myös omaa tilaa tehdä asioita ihan yksin. Minusta se suhteen hoitaminen hoituu siinä sivussa. Meidän ei ole ikinä tarvinnut lähteä hoitamaan sitä mihinkään erityiseen paikkaan, esimerkiksi.
Monilla tuntemistani naisista on minusta valheellinen käsitys avioliitosta, jossa kaikki on niin romanttista ja ruusunpunaista, ja miehen pitäisi ymmärtää pienestäkin vihjeestä tehdä asioita, jotka tukevat tätä mielikuvaa. Kuinkahan moni mies sitten todellisuudessa mahtaa sellainen olla (omani ei ainakaan ole). Valtaosa ajasta kun kumminkin on sitä tavallisen arjen elämistä.
Onhan se toki mukava saada joskus kukkia, tai siemailla viiniä kynttilänvalossa, mutta tuollaiset asiat ovat vain pieni lisämauste, joiden en ainakaan minä oleta osoittavan mitään suuria tunteita.
Tiedote 2.11.2008
=== Vuosi 2007 ohitettu: kirkosta erotaan ennätystahtia ===
Eroakirkosta.fi -palvelu saavutti 27.10. maanantaina 32,400 eroa
vuodelle 2008, eli yhtä paljon kuin koko vuoden 2007 lukema. Vuonna
2007 ensimmäisen kymmenen kuukauden aikana erosi noin 22,600 henkilöä,
ja tänä vuonna on eronnut jo 33,300 henkilöä. Tämä tarkoittaa 47%
kasvua viime vuoteen verrattuna.
Kirkon vastaiskusta huolimatta lokakuussa erosi noin 6100 henkilöä
eroakirkosta.fi -palvelun kautta, mikä on kaikkien aikojen
ennätyskuukausi. Yleensä eniten eroja tehdään marras- ja joulukuussa,
joten loppuvuoden ennuste on kasvujohtoinen.
"Taustalla on nouseva ilmiö, jossa henkilö kokee että kirkko ei tarjoa
hänelle tai muille vastinetta," pohtii eroakirkosta.fi -palvelun
tiedottaja Heikki Orsila. "Uskoa voi kuulumatta kirkkoonkin, ja
säästyneelle kirkollisverolle keksitään muuta käyttöä," jatkaa Orsila.
Eroamisilmiön kasvu ei näillä näkymin pysähdy vielä moneen vuoteen.
Kirkkomonitor 2007 tutkimuksen mukaan vain 31% suomalaisista pitää
itseään uskovina.
mutta halusin nyt kysellä onnellisista pareista. Jos et kuulu niihin, mene keskustelemaan vaikka uskonnon puolelle.
tilastojen mukaan noin puolet avioliitoista päätyy avioeroon...
Ei kuulu tähän keskusteluun!
Mä kyllä tajusin heti, mikä pointti kirkosta eroamisesta kirjoittavalla on.
Sitä ollaan niin järkevää ja fiksua ja filmaattista olevinaan, mutta heti, kun joku kirjoittaa jotain vähänkään kirkkoon tai kristinuskoon liittyvää, niin johan alkaa räksytys.
Sattuuko totuus? Tämän maan yleinen henki on mennyt alas. Mitä vähemmän kirkko tarjoaa ihmisille, sitä epätoivoisempia ihmiset ovat. Nämä asiat eivät toki suoraan ole aina verrannolliset toisiinsa jokaisessa yksilötapauksessa, mutta yleinen trendi on tilastollisesti sama.
Kirkosta eroaminen yleistyy. Samalla yleistyvät lasten mielenterveysongelmat, avioerot, kouluammuskelut ja yleinen henkinen pahoinvointi. KUKA VOI VIELÄ VÄITTÄÄ, ettei tämä kuulu keskusteluun? Kirkosta eroaminen ei liene syy sinänsä. Kausaalisuhteitahan ei tilastoista voi lukea, mutta selvää lienee se, että JOKIN tässä yhteiskunassa aiheuttaa sen, että nämä molemmat asiat tapahtuvat samaan aikaan. Sillä JOLLAKIN on JOTAIN yhteistä kirkosta eroamisen ja avioerojen ja arvomaailman muuttumisen kanssa.
Minä olen nuori ihminen ja seuraan tarkasti, mitä nuorten maailmassa tapahtuu. Moni nykyään kolmikymppinen järkyttyisi varmasti, jos tietäisi, mitä nuoret nykyään tekevät, missä heidän arvokasvatuksensa menee ja miten löyhiin kantimiin he pohjaavat käsityksensä maailmasta.
Ollaan oltu hyvin pitkään erittäin onnellisesti naimisissa ja syvästi rakastuneita, ja molemmat erottu kirkosta jo vuosia sitten. Ei sillä ole yhteyttä rakkauteen ja avio-onneen, älkää sotkeko ideologista kiihkoilua asiallisiin keskusteluihin.
Meillä on myös hyvä yhteinen arvomaailma, on loukkaus väheksyä ei-kirkollisten arvomaailmaa muka jotenkin huonompana.
Mielenkiintoinen kysymys joskin rakkaus tarkoittaa ihmisille monia asioita ja oikeaa vastausta ei ole. Rakkauden nimissä tehdään myös paljon pahaa. Onko sellainen rakkaus hyvää, jossa ollaan mustasukkaisia, väkivaltaisia, omistushaluisia, itsekkäitä jne. Ja selityksenä on vain se, että kun rakastaa ja tunteet on niin voimakkaat. Ja Pah!
Syyt miksi kukakin menee naimisiin, on itselle aina oikeita, eikä siinä ole kenelläkään valittamista, ei edes näill "rakkausapostoleilla"
Kerrohan sinä, mitä rakkaudella tarkoitat? Mitä tunteita sinun rakkautesi saa sisältää?
Itse olen ollut naimissa kohta 30 v ja meidän rakkautemme on muuttanut muotoaan monta kertaa. Rakkaus on mielestäni monen tunteen ja tuntemuksen summa, ei yksittäinen tunne. Tunnen monia onnellisia ja tyytyväisiä pariskuntia, jotka elävät pitkässä liitossa ja kun keskustelemme syvällisiä, tulee hyvin harvoin rakkaus esille varsinkaan silloin kun pohdimme syitä siihen, miksi liittomme toimivat. Kyllä muilla asioilla on ihan yhtä suuri, jossei suurempikin vaikutus.
ei todellakaan ole sairaalloista mustasukkaisuutta, väkivaltaa, omistushalua ja itsekkyyttä. Jos kyseisen henkilön mielestä on, hänellä on rakkaudesta aivan vääriä käsityksiä. Jos rakastaa, toivoo toiselle hyvää, kohtelee sen mukaisesti, luottaa tähän, ajattelee epäitsekkäästi ja tietää kumppaninsa ja itsensä rajat. Sairaalloinen mustasukkaisuus ja läheisriippuvuus ovat merkkejä huonosta itsetunnosta ja pelosta, ja väkivalta, omistushalu ja itsekkyys merkkejä lannistamisesta ja toisen tunteiden välinpitämättömyydestä. On tosiaan kurjaa, että rakkauteen liittyy myös kärsimystä:(
Samaa mieltä tuosta rakkauden muodon muuttumisesta. Minulle kuitenkin rakkaus on enemmän tekoja kuin sanoja ja aikomuksia. Rakkaus on sidoksissa tunteisiin ja eri elämän tilanteisiin, joten rakkautta ei voi panna purkkiin mutta kaikki osaavat rakastaa niin halutessaan. Usein rakkautta on kun osoittaa olevansa kiinnostunut toisesta...Rakkaus on kuitenkin vastavuoroista ja tarvitsee "palautuksen". Tosi rakkaus onkin jo sitten ihan muuta....
On rakkautta, on. Tiedän paljon onnellisia pareja, näissä keskusteluissa voi saada vääränb käsityksen, koska yleensä ongelmista kirjoitetaan ja onnesta vaietaan....
Me on oltu naimisissa melkein 30 v. Naimisiin mentiin siksi että haluttiin olla kaikki mahdollinen aika yhdessä ja jakaa koko elämä, kaikki kokemukset, ilot ja surut toistemme kanssa. Siis rakkaudesta. Lapsia hankittiin (3) siksi että haluttiin olla oikea perhe ja kokea elämän ihme lapsien kautta. Lapset ovat ihania ja mielenkiintoisia! Tavallisesta arjesta saa paljon onnea - monien parien ongelma taitaa olla epärealistiset ja ylisuuret odotukset suhdetta kohtaan.
Suhdetta hoidetaan huomioimalla toisiamme ja huumorilla. Rehellisyys ja luotettavuus on suhteen elinehto. Pyritään järjestämään hyviä hetkiä ja kohokohtia. Puolisoni parhaat puolet... luotettava, positiivinen, hauska, sopivasti sitoutunut ja itsenäinen.
joku tässä ketjussa!
Me menimme naimisiin reilusti yli 30 vuotta sitten. Emme kumpikaan ole juuri puhuneet rakkaudesta, emme edes silloin alussa - vuosien saatossa meille paljastui, että kumpikin ajattelimme, että halusimme pitää huolta toisistamme:):)!
Seurustelimme vain muutaman kuukauden ja olimme kihloissa myös muutaman kuukauden. Tunsimme kuitenkin toisemme jo vuosia ennen seurustelua.
Lapsia on 5 ja lastenlapsiakin neljäs tulossa.
Puolisoni on huumorintajuinen ja hyväntuulinen ja positiivinen kaiken kaikkiaan: minä taas pessimistinen ja useasti äkäinen...
Näihin yhteisiin vuosiin sisältyy paljon kaikenlaista; on ollut aikoja, jolloin häälyimme eron partaalla, mutta nyt on elämä tasoittunut.
Rakkaus ei varmaankaan ole vain tunne, se on tekoja ja työtä perheen hyväksi! Kyllä joskus sitten vilpittömästi voi sanoa, että rakastan sinua, se vain on hiukan erilaista kuin mitä silloin nuorena kuvitteli sen olevan.
Kyllä me haluamme olla yhdessä "kunnes kuolema meidät erottaa" - nyt on puolisollani terveydessä ongelmia ja tulevaisuus näyttää hämärältä. Olen kiitollinen siitä, että hän on ja on ollut vierelläni.
Olemme tunteneet vasta vajaan vuoden mutta menimme naimisiin todetessamme (verraten useisiin aikempiin pitempikestoisiin seurusteluihimme) olevamme sopivat toisillemme. Voisi luulla, että olemme teinejä, jotka heittelehtivät rakastumisen mukana tunteiden varassa, mutta näin ei ole asia. Olenhan kohta jo 30 ja aika asettua aloilleen. Syy naimisiinmenolle oli rakkaus, ja hankkeemme kannattavuutta arvoimme varmasti rankemmin kuin moni kauan seurustellut pari nykyään tekee. Erityisesti minä, mies, olin skeptinen ja testailin suhdettamme ja järjestin järkeviä kesksuteluja, joissa morsiamen kanssa puimme kaikkea sitä, mitä parisuhteessa tulisi ottaa huomioon, sekä sitä, kuinka sopivia loppujen lopuksi oikeasti olemme toisillemme, kun rakastumisen tunne vaihtuu arkeen. Huomattuamme olevamme luodut (en sano edes että kuin luodut) toisillemme, saatoimme astella alttarille Luojan yhdistettäväksi luottavaisin mielin. Vaimoni on todella luu minun luustani. Niin tunnen. Hän on ihana.
Toki olemme nyt rakastuneita. Silti päätöksemme avioitua on saanut taustalleen järkisyitä. Ne eivät niinkään ole taloudellisia tai muita aloittajan mainitsemia syitä, vaan ominaisuuksia, jotka määräävät sen, onko kumppani sopiva luonteeltaan, arvomaailmaltaan ja uskomuksiltaan koko elämän pituiseen liittoon. Meillä on puolellamme luonteen lisäksi uskonnollinen, jo kotikasvatuksessa päähän iskostettu vakaumus sekä hengellinen elämä, ohjenuora ja tavat, joiden mukaan elämme. Ei se ole tae onnelle, tai edes sille, että liito kestää elämän karikot, mutta auttaa osaltaan. Luonne, tottumukset sekä arvomaailma ja itsetuntemus ovat ehkä tärkeimmät rohkaisijat, jotka näin äkkiseltään tulevat mieleen.
Pari päivää naimisiinmenon jälkeen selvisi tällä viikolla, että uunituore vaimo on raskaana. Tuli täytenä yllätyksenä ja toki erityisesti minä miehenä olen sekaisin tilanteesta ja vähän ahdistunutkin, koska olisin halunnut nyt viettää aikaa vaimoni kanssa ensin kahden, kun meidät on juuri yhdistetty. Ahdistus on kova, mutta tunneihmisenä myös tunnen onnea, koska aina olen halunnut lapsia, ja vaimon kanssa on tottakai meille tyypilliseen tapaan heti puitu ja keskusteltu asiaa läpi puhuen lapsen saannin jälkeisestä miehen huomiontarpeesta, vaimon tarpeista saada tukea, seksistä ja niin edelleen. Olemmekin todenneet, että vaikka lapsen synnyttyä ei yhteistä aikaa tule olemaan läheskään niin paljon, ei se katoa tyystin, ja olemme päättäneet valmistautua asiaan etukäteen suunnitelemalla ja järjestämällä aikaa myös meille kahdelle.
Voisi sanoa, että olemme tajunneet nykymaailman tilanteen ja parisuhdekirjallisuutta lukien, kuunnellen vanhempien neuvoja ja rukoillen pyytäen Taivaan Isän viisautta pyrkineet varautumaan ainakin tavallisimpiin skenaarioihin, joita tulevaisuudessa voi tapahtua.
Vaimo pääsi jo alkujärkytyksestä - osin varmasti hormonitoiminnan voimin, ja hän on erittäin onnellinen sekä minusta, henkilökohtaisesta elämäntilanteestaan sekä tietysti raskaudestaan. Minäkin olen onnellinen, vaikka raskausasiat ja pakan sekoittuminen tulevan lapsen syntymän takia pelottavatkin vielä hetken. Vaimo on ollut tosi rohkaiseva minua kohtaan ja tiedostaa tulevat muutokset. Aika näyttää, mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan, mutta minäkin suhtaudun luottavaisin mielin, sillä onhan kyse maailman luonnollisimmasta asiasta ja meillä on suuri rakkaus toisiamme kohtaan. Se rakkaus ei ole pelkkiä ruusuisia unelmia ja tunteiden paloa, vaan päättäväistä tahtoa tehdä toinen onnelliseksi, tahtoa taistella sen puolesta, mikä on hyvää arvomaailmassamme.
Kirjoituksesi lämmitti. Juuri tällaista sen pitäisi olla, ja onneksi monen kohdalla onkin. Itsekin samanlaista kokeneena voin vakuuttaa sinulle, että lapsen syntymä ei ole ollenkaan niin elämää mullistava asia kuin etukäteen saattaa pelätä. Siihen ehtii valmistautua vähitellen, ja se tuo suhteeseen uutta sisältöä ja mielenkiintoa, ei pääse ainakaasn tylsyys yllättämään :)
Kyllä sitä huomiota riittää silti toisillennekin, ei lapsi ota teiltä mitään vaan antaa. Tulee yksi rakkaus lisää, onni kaksinkertaistuu. Eikä se muuta seksielämääkään muuten kuin vähän salaisemmaksi ettei ihan lapsen nähden... kaikenlaista puuhaa ja vaivaa tulee lisää, mutta se kaikki on erittäin palkitsevaa, takuulla.
Meille lapsen syntymä oli niin valtava ja onnellinen ihme, että hankittiin niitä vielä kaksi lisää - ja vielä kolmenkin lapsen kanssa aikaa ja huomiota riittää ihan hyvin toisillemme, rakkaus ei siitä todellakaan kärsi. Rohkeasti siis vaan iloitsemaan tulevasta!
Ihanan rohkaiseva viesti tälleen "nuoruuttaan lopettelevalle" kaverille :D ...
Tosiaan, oon aina halunnutkin lapsia, mutta kait se miehellä on aina vähän yllätys sitten kun niitä oikeasti alkaa tulemaan, ja koskaanhan sitä ei tunne olevansa valmis isäksi vaikka oottais eläkeikään asti.
Uskon kanssa, että sitten kun sen pienen saa syliinsä, niin uus maailma aukeaa ja se, mitä kirjoitit, tulee todelliseksi eikä enää mieti tämmöisiä. Sitä vaan lukee kauhutarinoita kaikesta mahdollisesta, ja jostain syystä aina itselleen ajattelee tapahtuvan pahinta. Mutta ehkei meille ihan niin pahasti käy, kun olemme tällaisia halinalleja molemmat, minä ja vaimoni.
Tosi mojovasti sanoit, että rohkeasti pitäisi lähteä iloitsemaan. Juuri tuota rohkaisua tarvitaankin kun tuntuu, että se ilo olisi tuolla pohjalla, mutta ei oikein vaan uskalla lähteä siihen :). Mutta ehkä nyt.
Tosi paljon kiitoksia. Enpä ois uskonu saavani apua tält palstalta.
No en kyllä menisi julistamaan vielä pitkän liiton saloja, jos on tuntenut vasta vajaan vuoden. Teillä on kuitenkin vasta "seksihormonit" hyrräämässä. Todellista sitoutumista ja rakkautta voi mitata vasta kun ensihuuma ja ensikiima on väistynyt. Toivottavasti teille käy hyvin!