kuolema ja suru

Kyllä se vetovoima ja rakkaus voi olla suuri, vaikka surusta pääsisi nopeamminkin yli. Jos nyt surusta voi koskaan kunnolla "päästä yli". Elämää on pakko jatkaa, vaikka rakkainta ei enää ole. Se, että jatkaa elämäänsä, kokoajan surematta, ei todellakaan tarkoita yhtään sen vähempää rakkautta tai vetovoimaa ihmisten välillä.
Jokainen toipuu surusta erilailla. Toisilla se vie enemmän aikaa kuin toisilla. Koskaan siitä ei kokonaan eroon pääse. Mutta niin, pointtini on se, että rakkautta ei mitata sillä, kuinka pitkään on surullinen.
Minä rakastan miestäni (kuoli vuoden alussa) niiiin paljon, mutta en halua olla tässä samassa tilassa kahdeksan vuoden kuluttua. Ja jos en ole, en halua tuntea/ihmisten luulevan, että mieheni ja minun välillä olisi ollut jotenkin vähän rakkautta ja vetovoimaa.

niinkö... kirjoitti:

Kyllä se vetovoima ja rakkaus voi olla suuri, vaikka surusta pääsisi nopeamminkin yli. Jos nyt surusta voi koskaan kunnolla "päästä yli". Elämää on pakko jatkaa, vaikka rakkainta ei enää ole. Se, että jatkaa elämäänsä, kokoajan surematta, ei todellakaan tarkoita yhtään sen vähempää rakkautta tai vetovoimaa ihmisten välillä.
Jokainen toipuu surusta erilailla. Toisilla se vie enemmän aikaa kuin toisilla. Koskaan siitä ei kokonaan eroon pääse. Mutta niin, pointtini on se, että rakkautta ei mitata sillä, kuinka pitkään on surullinen.
Minä rakastan miestäni (kuoli vuoden alussa) niiiin paljon, mutta en halua olla tässä samassa tilassa kahdeksan vuoden kuluttua. Ja jos en ole, en halua tuntea/ihmisten luulevan, että mieheni ja minun välillä olisi ollut jotenkin vähän rakkautta ja vetovoimaa.

Oman läheiseni kuolemasta on jo vuosia. Mutta, minä elän edelleen. Siis, minun aikani ei vielä ole tullut täyteen. Olen tavattoman onnellinen siitä, että tiemme aikoinaan kohtasivat. Ja sain ydessä "hetken", taivaltaa hänen kanssaan, yhteistä tietä.

Ei hänkään olisi halunnut minun jäävän suruun ja eätoivoon makaamaan. Hän jätti minulle tehtävän, lapset. Ja loppuelämän elettäväksi. Siitä oli jatkettava :)

niinkö... kirjoitti:

Kyllä se vetovoima ja rakkaus voi olla suuri, vaikka surusta pääsisi nopeamminkin yli. Jos nyt surusta voi koskaan kunnolla "päästä yli". Elämää on pakko jatkaa, vaikka rakkainta ei enää ole. Se, että jatkaa elämäänsä, kokoajan surematta, ei todellakaan tarkoita yhtään sen vähempää rakkautta tai vetovoimaa ihmisten välillä.
Jokainen toipuu surusta erilailla. Toisilla se vie enemmän aikaa kuin toisilla. Koskaan siitä ei kokonaan eroon pääse. Mutta niin, pointtini on se, että rakkautta ei mitata sillä, kuinka pitkään on surullinen.
Minä rakastan miestäni (kuoli vuoden alussa) niiiin paljon, mutta en halua olla tässä samassa tilassa kahdeksan vuoden kuluttua. Ja jos en ole, en halua tuntea/ihmisten luulevan, että mieheni ja minun välillä olisi ollut jotenkin vähän rakkautta ja vetovoimaa.

Ehkä meidän miesten on joskus helpompi jatkaa eteenpäin, en tiedä.
Itse kuitnkin aloin ajatella lapsia ja itseäni aika pian vaimoni kuoleman jälkeen, en halunnut muuttua erakoksi.

Aloin katselemaan ympärille ja tapasinkin leskeksi jääneen henkilön jonka kanssa oli hyvä olla ja puhua tapahtumista.

Luultavasti olisi käynyt niin että olisin keskittynyt työhön ja perheen hoitoon ja vältellyt sosialisia kontakteja, mutta nyt asiat menivät toisin.

Voi olla että monet haluavat pysyä tutussa ja turvallisessa silläkin uhalla että surusta ei pääse irti (sururyhmät yms.), nämä erillaiset ryhmät kun muodostuvat tavaksi ja näistä muodostuu uusi tuttavapiiri niin miten on edes mahdollista päästä surusta pois?