Voiko ihminen muuttua?
Mieheni on 26v ja minä 23v.
Olemme seurustelleet kohta kaksi vuotta, olleet kihloissa pian vuoden ja asutaan luonnollisestikin siis saman katon alla jo toista vuotta.
Olen tuntenut mieheni kaikenkaikkiaan pian kuusi vuotta, joten tiedän, millainen hän on ollut "ennen meitä".
Varsinainen pelimies.
Hän ryypiskeli kaveriporukoissaan lähes joka viikonloppu, naisia tuntui olevan joka sormella, putkassakin viettänyt öitä naapurikaupunkia myöten. Sellainen huoleton hulivili. Tappelunujakatkin vetivät tietysti puoleensa.
Tuohon aikaan tiemme kohtasivat siellä täällä sattumalta, tai olin hänelle ja hänen kavereilleen kuskina viikonloppuisin.
Hän ei tuntunut välittävän mistään eikä kenestäkään, kohteli naisia juurikin niin kertakäyttöiseen tyyliin. Tai niin ihmiset puhuivat, ja siltä se vaikuttikin.
Parisen vuotta sitten, vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, aloimme seurustella. Neljän kuukauden kuluttua siitä hankimme yhteisen asunnon. Seitsemän kuukauden kuluttua siitä menimme kihloihin.
Yhteenmuuttamisen jälkeen mieheni on muuttunut aivan täysin.
Hän ei ryypiskele ollenkaan. Saunakaljastakin kieltäytyy, vain harvoin ottaa kaljan tai lonkeron saunomisen yhteydessä.
Rettelöitseminen sun muu on jäänyt kokonaan.
Baareissa ei halua käydä, sanoo minulle, ettei häneltä sinne ole jäänyt mitään. Jos ehdotan hänelle joskus (pari kertaa puolen vuoden aikana) baarissa käyntiä, ei tunnu saavan lähtemään sinne kirveelläkään.
Tiedän että hän rakastaa minua, ja vain minua, hän on sen minulle kertonut.
Ja tottakai minäkin rakastan häntä; kuin hullu puuroa ja Aku piimää.
Pystymme puhumaan asioista, harrastamme yhdessä asioita, meillä on hauskaa, hän on mitä ihanin herrasmies sekä minulle, vanhemmilleni että kaikille muillekin ihmisille.
Hän tuntuu olevan rehti ja reilu nuorimies, kantaa vastuunsa, muistaa kysyä miten päiväni on mennyt, kysyy mielipidettäni asiaan kuin asiaan, vaikka en ko. asiasta tietäisikään hölkäsen pölähdystä =)
Hän harrastaa urheilua sekä minun, että kavereidensa kanssa.
Meillä on koira, jonka kasvatukseen ja hoitamiseen hän on osallistunut ja osallistuu innolla.
Voiko ihminen muuttua noin totaalisesti?
Onko mieheni yksinkertaisesti löytänyt minusta Sen Oikean, jonka kanssa on vakiintunut, eikä tarvetta haihatteluihin enää ole?
Koska minua on aiemmissa "suhteissa" kohdeltu enemmän ja vähemmän epärehellisesti, en oikein aina pysty uskomaan, että minua todella olisi onni potkaissut ja oikein kunnon monolla =)
Mietin ajoittain, josko menneet huonot tavat eräänä kauniina päivänä vetäisevät mieheni mukanaan, ja nykyinen kunnon rehti elämä unohtuu...
Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä, ja hän sanoo asiat niin kuin ne hänen näkökannaltaan ovat:
häneltä ei ole jäänyt minnekään mitään, hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani hamaan loppuun.
Ihanaa.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta Hurjasta Muodonmuutoksesta? ;)
Voinko rauhassa olla onnellinen ja näin uNpirakastunut, ilman että täytyy pelätä menneen elämän viehätystä...
Mieheni on 26v ja minä 23v.
Olemme seurustelleet kohta kaksi vuotta, olleet kihloissa pian vuoden ja asutaan luonnollisestikin siis saman katon alla jo toista vuotta.
Olen tuntenut mieheni kaikenkaikkiaan pian kuusi vuotta, joten tiedän, millainen hän on ollut "ennen meitä".
Varsinainen pelimies.
Hän ryypiskeli kaveriporukoissaan lähes joka viikonloppu, naisia tuntui olevan joka sormella, putkassakin viettänyt öitä naapurikaupunkia myöten. Sellainen huoleton hulivili. Tappelunujakatkin vetivät tietysti puoleensa.
Tuohon aikaan tiemme kohtasivat siellä täällä sattumalta, tai olin hänelle ja hänen kavereilleen kuskina viikonloppuisin.
Hän ei tuntunut välittävän mistään eikä kenestäkään, kohteli naisia juurikin niin kertakäyttöiseen tyyliin. Tai niin ihmiset puhuivat, ja siltä se vaikuttikin.
Parisen vuotta sitten, vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, aloimme seurustella. Neljän kuukauden kuluttua siitä hankimme yhteisen asunnon. Seitsemän kuukauden kuluttua siitä menimme kihloihin.
Yhteenmuuttamisen jälkeen mieheni on muuttunut aivan täysin.
Hän ei ryypiskele ollenkaan. Saunakaljastakin kieltäytyy, vain harvoin ottaa kaljan tai lonkeron saunomisen yhteydessä.
Rettelöitseminen sun muu on jäänyt kokonaan.
Baareissa ei halua käydä, sanoo minulle, ettei häneltä sinne ole jäänyt mitään. Jos ehdotan hänelle joskus (pari kertaa puolen vuoden aikana) baarissa käyntiä, ei tunnu saavan lähtemään sinne kirveelläkään.
Tiedän että hän rakastaa minua, ja vain minua, hän on sen minulle kertonut.
Ja tottakai minäkin rakastan häntä; kuin hullu puuroa ja Aku piimää.
Pystymme puhumaan asioista, harrastamme yhdessä asioita, meillä on hauskaa, hän on mitä ihanin herrasmies sekä minulle, vanhemmilleni että kaikille muillekin ihmisille.
Hän tuntuu olevan rehti ja reilu nuorimies, kantaa vastuunsa, muistaa kysyä miten päiväni on mennyt, kysyy mielipidettäni asiaan kuin asiaan, vaikka en ko. asiasta tietäisikään hölkäsen pölähdystä =)
Hän harrastaa urheilua sekä minun, että kavereidensa kanssa.
Meillä on koira, jonka kasvatukseen ja hoitamiseen hän on osallistunut ja osallistuu innolla.
Voiko ihminen muuttua noin totaalisesti?
Onko mieheni yksinkertaisesti löytänyt minusta Sen Oikean, jonka kanssa on vakiintunut, eikä tarvetta haihatteluihin enää ole?
Koska minua on aiemmissa "suhteissa" kohdeltu enemmän ja vähemmän epärehellisesti, en oikein aina pysty uskomaan, että minua todella olisi onni potkaissut ja oikein kunnon monolla =)
Mietin ajoittain, josko menneet huonot tavat eräänä kauniina päivänä vetäisevät mieheni mukanaan, ja nykyinen kunnon rehti elämä unohtuu...
Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä, ja hän sanoo asiat niin kuin ne hänen näkökannaltaan ovat:
häneltä ei ole jäänyt minnekään mitään, hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani hamaan loppuun.
Ihanaa.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta Hurjasta Muodonmuutoksesta? ;)
Voinko rauhassa olla onnellinen ja näin uNpirakastunut, ilman että täytyy pelätä menneen elämän viehätystä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
kaksvitosena riehua, jos bilettämisen on aloittanut vaikkapa 15 -vuotiaana. Eli jospa miehesi on oikeasti kasvamassa vastuulliseksi aikuiseksi.
Kysyt voiko ihminen muuttua. Niinhän juuri kuuluukin muuttua kun aikuistuu ja kypsyy. On tietysti niitäkin jotka ei kypsy koskaan ja on ikuisesti pelimiehiä, mutta useimmat ihmiset rauhottuu siinä vaiheessa kun on saanut aikansa kokeilla murrosikäistä koheltamista.
Useimmat myös ovat jossain määrin pelimiehiä ja -naisia murrosiässä ja ennen aikuistumista, kun innostutaan omasta seksuaalisuudesta ja halutaan kokea kaikenlaista ja mitata omaa viehätysvoimaa. Sitä mukaa kun itsetunto ja -tuntemus kasvaa ja muutenkin tasapainottuu, semmoset piletys- ja iskemishalut vähenee ja alkaa kaivata elämään jotakin syvempää ja vakaampaa.
luulen että kaverisi on päässyt nyt kehityksessä siihen vaiheeseen ja alkaa suunnata vakiintuneeseen ja vastuulliseen suhteeseen, onnea.
Tiedän toki, että yleensä aikanaan kasvetaan aikuisiksi, mutta koska itsekin tunnen miestänikin vanhempia henkilöitä, jotka ovat käytökseltään jumittaneet teinivuosiin...
Mielessäni pyörii useinkin se, että ENTÄ JOS kaikki vielä muuttuu, ENTÄ JOS minua vain vedätetään jälleen kerran...
Menneisyydessähän ei pidä elää, eikä menneitä kaivella, mutta pakostihan ne tulee mieleen...
Mieheni on aivan ihana =) Toivottavasti tällainen elämä on sitä, millaisena elon taival tulevaisuuteen jatkuu...
että hän on löytänyt sen mitä on etsinyt kaikki nuo vuodet. Mutta kyllä sieltä se pelimieskin tulee esiin kun syystä tai toisesta turhaantuu suhteessa. Eli pidä mielessä kuinka toimit nyt ja jatka samaan malliin tulevatkin vuodet niin pysyy kurissa ja nuhteessa.
No minä olin just tuommonen 24-vuotiaaksi asti. Juhliminen oli mahtavaa, ja jotain itselle todistaakseen piti testata omaa viehätysvoimaa ja kokeilla mahdollisimman monia kumppaneita. Aina uusi valloitus tiesi säpinää elämään ja voittajan tunnelmia. Lopulta homma alkoi toistaa itseään eikä pelkkä valloittaminen ja lyhyet seksikokemukset enää tuntunutkaan niin ihmeelliseltä. Tapasin kumppanin, jonka kanssa oli muutakin yhteistä ja viihdyttiin kotosalla, en ajattele että muutuin, tuli vaan uudet kiinnostuksen kohteet.
Sama historia useimmilla sen ajan kavereilla. Porukalla juhlittiin, ryypättiin ja tehtiin valloituksia, nyt kaikki viettää rauhallista perhe-elämää. Pari kaveria on jatkanut hummailua ja jatkuvaa parinvaihtoa vielä keski-iässäkin, nää on semmosia joilla on varmaan jotain ongelmaa itsensä kanssa.
Sellastahan se on; kerran sitä vain nuoria ollaan, ja useimmat ottaa siitä ajasta kaiken irti =)
On vain suht vaikeaa uskoa, että juuri se ihminen, kehen ole päättömästi rakastunut jo aikaa sitten, on yhtälailla päätöntä menoa rakastunut minuun, juuri minuun, ja myös juuri minun takia on valmis jättämään renttuilun taakseen =)
On se vaan ihana tunne, kun itse on jonkun saanut "pysähtymään" niin vahvasti, että menee koko elämänkulku uusiksi, paremmille urille...