Kaverit on alkaneet perheytyä ja itsellekin on tullut nyt joku kriisi, vaikka vielä vuosi sitten olin ehdottomasti sitä mieltä etten ikinä halua lapsia.
Asumme pienessä kaksiossa, jossa kaikki on vähän levällään. Olisi remontin tarvetta, tai oikeastaan pitäisi muuttaa isompaan.
Miehellä on ihan hyvä olla näin. Olemme puhuneet, että yksi lapsi olisi "jossain vaiheessa" kiva saada. Hänellä ei ole mitään hoppua, itse haluaisin ehkä vuoden päästä alkaa yrittää, josko lapsi meillekin suotaisiin.
Ahdistaa vaan niin pirusti, kun koti on mitä on. Kolmistaan emme ikinä mahdu tuonne nykyiseemme, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Lisäksi mieheni on vielä kovin riippuvainen kavereistaan, vaikka ikää on jo 30 v.
Haluaisin niin, että saisin tavallaan elämäni "valmiiksi".
Onko muilla ollut vastaavaa tilannetta ja miten olette sen ratkaisseet?
Asumme pienessä kaksiossa, jossa kaikki on vähän levällään. Olisi remontin tarvetta, tai oikeastaan pitäisi muuttaa isompaan.
Miehellä on ihan hyvä olla näin. Olemme puhuneet, että yksi lapsi olisi "jossain vaiheessa" kiva saada. Hänellä ei ole mitään hoppua, itse haluaisin ehkä vuoden päästä alkaa yrittää, josko lapsi meillekin suotaisiin.
Ahdistaa vaan niin pirusti, kun koti on mitä on. Kolmistaan emme ikinä mahdu tuonne nykyiseemme, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Lisäksi mieheni on vielä kovin riippuvainen kavereistaan, vaikka ikää on jo 30 v.
Haluaisin niin, että saisin tavallaan elämäni "valmiiksi".
Onko muilla ollut vastaavaa tilannetta ja miten olette sen ratkaisseet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei elämä tule koskaan "valmiiksi".
( Tai tulee sitten kun se on ohi...)
välttämättä vauvakuumeeseen autakaan :) vaikka saisit kaikki haluamasi tässä ja nyt, löytyisi kohta taas jokin joka tekee elämästä "keskeneräisen".
Ei riitä että sinä haluat, kyllä lasten hankkimiseen tarvitaan molempien halu.
Vaikka elämä onkin aina keskeneräistä, pitää tavoitteita silti olla...
Ovatko teidän tavoitteenne yhteiset?
Olen varmasti luonnonoikku kun vauvakuumeesta en ole koskaan kärsinyt enkä muutenkaan koe mitään erityistä muutoksen tarvetta elämääni. Asun yksin, tapailen mukavia miehiä, päätän itse arjestani ja olen onnellisempi kuin koskaan! Vaikeaa minulla oli parikymppisenä, silloin kärsin jonkin sortin kriiseistä.
Minä puolestani olen aina ajatellut haluavani lapsia eikä miehelläkään olisi mitään sitä vastaan, kummilapsensa kanssa tulee tosi hyvin toimeen ym. Meillä ei lapsettomuuteen ole mitään ilmeistä fyysistä syytä. Päätin opiskella vielä pari vuotta, ja silti ehtisin alle kolmekymppisenä hedelmöityshoitoihin. Se on tosin pitkä ja hankala tie. Adoptio on toinen vaihtoehto, ja se tapahtuisi varmaankin noin vuosikymmenen päästä. Lemmikkejä ei voi ottaa, mies on allerginen. Se on tämä hoivavietti, joka aiheuttaa surua enkä osaa purkaa sitä mihinkään suuntaan...