"väkivallasta" parisuhteessa

kun ei ole omakohtaista kokemusta.

Päätin kuitenkin vastata kun kuulosti ikävältä ja minusta ainakin tuntuisi tosi pahalta jos poikaystävä käyttäytyisi noin...

Äkkipikainen luonne tuntuu olevan, eikä erityisen empaattinen ihminen.

Minä en ole kokenut parisuhteessani koskaan minkäänlaista väkivaltaa. Pelästyttäisi ihan hirveästi jos toinen tönäisisi suutuksissaan tai ravistelisi! On se kuitenkin käsiksi käymistä, ja negatiivisessa mielessä, kun ollaan suuttuneita ja ärsyyntyneitä. Kyllä siinä tulisi mieleen että mitähän kaikkea se oikein vihaisena voisikaan olla kykenevä tekemään.

Tuo lohduttamiskyvyttömyys ja murtuneen ihmisen, vieläpä rakkaan tyttöystävän, syyllistäminen jostain inhimillisestä pikku erehdyksestä on myös kamalaa jota on vaikea ymmärtää.

Agressiivinen, kova ja kiivas luonne partnerilla ei ainakaan lisää luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Ei kai se silti automaattisesti tarkoita, että hän on väkivaltainen ja vaarallinen tapaus, tuleva vaimonhakkaaja, jota pitää juosta karkuun... Kyllähän silti ne merkit voisivat johtaa pahempaan, todennäköisemmin kuin joidenkin muiden kohdalla.

Jos sinua ei häiritse enempää, hyväksyt hänen luonteensa kymäsävytteisyyden ja pienen empatiakyvyn, olette onnellisia yhdessä, niin siitä vaan sitten katsomaan ajan kanssa miten luonnistuu yhtenäinen elämänpolkunne. Kunhan sinulla on hyvä ja turvallinen olo!! Ja koet ja tiedät että hän kunnioittaa, arvostaa ja tukee sinua, vaikka olisikin vaikeuksia välillä ja hän ei osaisi näyttää noita asioita niinkuin useasti me ihmiset odottaisimme, vaan omalla tavallaan.

Olisi oikein että hän tiedostaisi käyttäytyneensä loukkaavasti ja saaneen sinut toiminnallaan surulliseksi, ja pyytäisi anteeksi! Älä mene siihen että annat itseäsi kohdeltavan aivan miten tahansa. Kyllä kumppani on sitä varten että häneltä saa tukea, rakkautta, eikä toista haluta loukata vaan kannustaa ja antaa virheitä anteeksi.

Hei

Minulla vähän samantapainen mies kuin ap:llä.
Hän on suuttuneena kylmä ja kova, eikä empatiaa heru. Ja suuttuu välillä minulle täysin käsittämättömistä asioista.
Jos itken, ei kysettäkään lohduttamisesta vaan päinvastoin, ärsyyntyy vielä lisää...
Aluksi se järkytti kovin - nyt tiedän mitä odottaa.
Vasta kun pöly on laskeutunut, saattaa hän pyytää anteeksi käytöstään.

Nykyään, jos vain mahdollista, kun tilanne muuttuu riidaksi, muutan oman käytökseni enkä huuda / hyökkää takaisin. Annan toisen raivota kunnes huomaa että riitelee keskenään. Tällöin tilanne ei mene pidemmälle ja hän pyytää anteeksi käytöstään.
Yritän sitten toiste ottaa esim. tämän minua vaivaavan asian esille kun kumpikaan ei ole juuri silloin riidanhaluinen.
Haluaisin siis keskustella - en riidellä.

Hän myös on käyttänyt samantyylistä "väkivaltaa" ollessaan todella raivostunut ( sortuu nimittelemään)... En hyväksy tällaista käytöstä - koska se pelottaa eikä luo pätkääkään luottamusta - päinvastoin.
Olen puolet pienempi häntä, enkä pystyisi edes puolustautumaan jos käytös kävisi rajummaksi.
Tosin sitten se suhdekin jäisi tasan siihen.

En itsekään ole valmis heittämään pois muuten upeaa suhdetta. Tämän miehen käytös kuitenkin arvelluttaa joskus ja olenkin sanonut että jos joskus lyö - minä lähden.

Ehkä meidän miehemme vain ovat todella tempperamenttisia? Ketäänhän ei voi muuttaa - ainoastaan omaa käytöstään. Jos tämä ei tapahdu negatiivisesti oman itsen kustannuksella, ehkä siitä ei ole mitään haittaakaan?

jos pitäisi nollatoleranssin, mitä tulee tuohon väkivaltaan parisuhteessa. Käsiksi käyminen ei ole koskaan sallittua, tuuppiminen kuuluu tuohon samaan kategoriaan. Voi tietysti selitellä tuota miehesi käytöstä itsellesi siten, että alat jo itsekin uskoa, että tilanne on ihan OK. Mutta siinä tapauksessa syyllistyt kyllä mielestäni itsepetokseen. Joka kerran käy päälle, käy myös toisen kerran. Kuka takaa, miten siinä silloin käy. Ja vielä yksi juttu: älä koskaan syyllistä itseäsi toisen väkivaltaisesta käytöksestä tai empatian puutteesta!!!

Hmmm. Mistähän sitä aloittaisi edes!
Aloimme seurustella reilu vuosi sitten. Mies oli aivan ihana silloin. Niin ihana kuin vain voi olla. Vietimme paljon aikaa yhdessä, kunnes lopulta muutimme 4kk seurusteltuamme yhteen. Vähän riideltiin jo silloin, mutta ei mitään isoja riitoja tietenkään.
Kerroin hänelle kaiken edellisestä suhteistani, koska hän oli lukenut entiset päiväkirjani ja kyseli taukoamatta koko ajan niistä. Kerroin mm. että olin ns. pettänyt entistä poikaystävääni hyvän kaverini kanssa (emme ole enää kavereita hänen kanssaan).
Tämän jälkeen alkoi kaikki asioiden tutkiminen (tietokoneet, kännykät, päiväkirjat). Joka päivä oli kyselyt: miksi sä meikkaat, miksi sulla on tollaset vaatteet päällä, miksi sä harjaat hiukset, ootko sä ihastunut johonkin, katteleeko miehet sua töissä, onko se ja se ja se hyvännäköinen, onko mulla liian pienet kädet, miksi sä meikkaat, miksi sä teet näin ja miksi sä teet noin... Se oli aivan tajutonta! Ja sitten kun yritin kysyä häneltä jotain, sain vastaukseksi: en mä tiedä. Lopulta kaikki mennyt siihen, että en harjaa tukkaani enää, en meikkaa, ei laita kynsiäni, en katso aamuisin, mitä laitan töihin päälleni. Olen ehkä nyt vähän saanut itseäni takaisin tajuttuani, mitä poikaystäväni tekee minulle, mutta vieläkin tekee pahaa. Hermostun jokaisesta hänen kysymyksestään, joka vaikuttaa minun mielestäni siltä, että hän yrittää päästä kontroillomaan elämääni. Ehkä hieman vainoharhaista, mutta pelkään sitä ihan tajuttomasti.

Muutaman kerran suhteemme aikana, olemme olleet baarissa juhlimassa. Koska usein tapaan siellä puolituttuja, joita menen moikkaamaan (yleensä nämä ovat poikia) ja poikaystäväni jää "johonkin", niin viimeksi lupasin, että en häntä jätä yksin, koska se tuntuu hänestä pahalta. Ymmärsin tämän. Hän lupasi samaa. Viime kerralla tämä kuitenkin lähti huitelemaan kaverinsa kanssa. Lähdin n. 15minuutin päästä häntä etsimään. En löytänyt mistään. Löysin hänen kaverinsa kylläkin eikä tääkään tiennyt mitään. LÖysin lopulta poikaystäväni ja hän kertoi, että oli ****n kanssa (hänen entinen pano, josta sain tietää vasta sinä iltana!!) juttelemassa niin ei voinut sen takia tulla luokseni ja pitää lupaustaan. Tämän jälkeen hän alkoi riehumaan, että olen pettänyt häntä ja hän jättää minut. En sanonut mitään. Lähdin baarista kotiimme. Hän ehti kotiin ennen minua. Pakkasin kamojani ja selitin, että lähden, koska hän jätti minut. Tämä alkoi ihan hysteeriseksi! Alkoi itkemään ja huitelemaan käsiään. Tätä oli ennenkin tapahtunut kännissä (kaksi kertaa) ja toinen kerta oli vienyt putkaan asti. Tiesin, mitä tulee tapahtumaan, jos en äkkiä pääse pois.
Kävin vessassa hakemassa kosmetiikkatarvikkeita ja hän seurasi huutaen perässä. Itse en ollut juonut kuin pari siideriä, joten olin aivan selvä. Hän kännissä, mutta tajusi kuitenkin mitä tapahtui. Kun en häntä kuunnellut, hän iski minut seinää vasten niin, että löin pääni todella pahasti seinään ja kaaduin maahan (taas kerran, näin ekallakin kerralla) silmät sumeena. Hän kampesi päälleni ja päätin pistää sillä kerralla vastaan. En suostunut jäädä maahan ruikuttamaan, että hän lopettaisi. Olin kyllästynyt siihen. Pyysin häntä nousemaan ylös, mutta ei. Lopulta huusi, että nousee ja lähtee. Ei lähtenyt, löin (avokämmenellä tietenkin) ja hän nousi ylös. Hän ahdisti minut seinää vasten. Ei suostunut päästämään pois. Huusi niin, että sylki lensi ja hakkasi käsillä seinää molemmilla puolillani. Pelkäsin. Pelkäsin todella paljon. Jostain sain taas voimaa käskeä häntä päästämään minut pois. Ei lähtenyt, löin uudestaan, hän löi takaisin... Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Löin takaisin ja hän löi uudestaan, uudestaan ja uudestaan. En lyönyt enää takaisin. Hän hakkasi peilit rikki vessasta ja käsiveressä painui sotkemaan paikkoja olohuoneeseen. Loopulta sorruin tahalleni uikutteluun, että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan koko loppu elämäni. Kaikki paikat olivat veressä hänen kätensä takia. Hän lopetti. Lyyhistyi itkemään ja sanoi, että en saa jättää häntä. Mentiin suoraan nukkumaan.

Aamulla oli kamala olo. En tiennyt mitä ajatella ja tilanne pyörii päässäni. Pelkään häntä. Yritin keskustella eilen asiasta, mutta hän sanoi, että hänellä ei ole mitään ongelmaa huonojen hermojensa suhteen.
En tiedä, miksi en osaa lopettaa. Miksi en osaa lähteä. En tiedä miksi. Välillä mietin, että pelottaa lähteä. Mitä jos hän tekee jotain itselleen? Mitä jos hän tekee jotain koirille, kun haluaa ne "hoitoon"? Mitä jos hän etsii minut käsiinsä, ja tekee minulle jotain?
Sama hysteerinen itku ja huuto alkaa, jos edes ehdotan hänelle, että pitäisimme pienen tauon. Hän lähtisi isänsä luokse asumaan. Sama hermostuneisuus alkaa, jos edes ehdotan, että hän menisi edes pari kertaa puhumaan jollekin huonoista hermoistaan tai ongelmistaan.

Mutta mitkä hänen ongelmansa ovat? Olen niin kiinni tässä tilanteessa tällä hetkellä, että en osaa katsoa asioita järkevältä kannalta. Riitelemme joka päivä, koska minulla on niin paha olo. Hän yrittää syyllistää minua siitä, että hänellä menee hermot. "Kun sä alat aina riitelemään, niin pakostikin menee hermot!" se sanoo. Pitäisikö hiljaa olla vain?
En uskalla puhua asiasta, koska menee riitelemiseksi. Olen tajunnut, että en edes tunne koko miestä. Hän tietää kaiken menneisyydestäni ja ajatuksistani, mutta minä en tiedä mitään hänestä. Hänelle olen jumala, jota hän palvoo, mutta silti haluaa ns. alistaa. Yrittää lytätä itsetuntoani alemmas ja alemmas kun kyselee koko ajan, miksi pukeudun ASIAKASTYÖHÖN siistimmin kuin kotona olisin. Jos vähän tissiä näkyy jostain paidasta (tarkoita siis todella vähän) on se hänelle tissipaita ja menen vokottelemaan muita miehiä. Ei se ääneen sitä sano, että menen vokottelemaan muita, mutta hänen äänensävystään ja jutuistaan saan sen kuvan.

MITÄ HELVETTIÄ TÄSSÄ PITÄISI TEHDÄ?
Tällä hetkellä voimani eivät riitä siihen, että alkaisin puhumaan -> riitelemään mieheni kanssa. Voimani eivät riitä siihen, että hänet jättäisin. Veisi liikaa voimia alkaa hänen kanssaan kinastelemaan jostain sohvasta, kummalle se tulee, kun hän haluaa vain tehdä eroamisesta hankalaa, että ei erottaisiin. Hän haluaisi koirat, mutta minä haluan myös. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Olen täysin loppu. Täysin petetty. Täysin hakattu. Alistettu. Ja avuntarpeessa.
En voi mennä tästä puhumaan sukulaisilleni/perheelleni, koska jos homma jossain vaiheessa alkaakin sujumaan. Mies menee avohoitoon, hakee apua ongelmiinsa, yms... koska muuten hän on miltei täydellinen yksilö. Rakastan häntä. Tai en jaksa edes ajatella tai tuntea, rakastanko häntä.

Aivan hyvin voi muuttua vaikka minkälaiseksi väkivallaksi, ja turha yrittää selittää itselleen että se ei ole oikeaa väkivältaa jos tönitään. Siinäkin voi käydä pahasti. Aina ei ole pakko lyödä, töniminen, ravisteleminen, seinää vasten "alistaminen",väkisin kiinnipitäminen, kuristaminen, nakkelu, lyöminen... Kaikki saman arvoista väkivaltaa!

Kerronpas tässä meidän tarinan, niin huomaat miten väkivalta muuttaa muotoaan.. Ensimmäinen tapaus tuli hyvin lyhyen, parin kuukauden seurustelun jälkeen. Mies uhkaili sanallisesti ja nakkasi jollakin esineellä kohti, riidan tuoksinnassa, humalassa. Tämä ei vielä laittanut minkään laisia hälytyskelloja soimaan.

Seuraava tapaus sattui tästä puolen vuoden kuluttua, kun mieheni yritti väkisin raahata minut ihmisiä kuhisevalle alueelle, jonne en kännipäissään halunnut mennä. No tietenkinhän minä olin siis miehen mielestä pettänyt häntä, kun näin ihmisiä välttelin. Alkoi raahata minua väkisin joukkoon, kävelin kyllä lopuksi itkukurkussa itse, koska nolotti niin paljon kun toinen retuuttaa julkisilla paikoilla. Kun mies vihdoin päästi irti kädestäni, kävelin itkien kotiin. Mies tuli perässä. Alkoi haukkumaan huoraksi, mitä en voinut sietää. Turha tulla haukkumaan kun en ole mitään tehnyt. Minä löin avarilla miestä, ja tämä vaan jatkoi ja jatkoi huorittelua. Minä jatkoin läpsimistä. Lopulta mies otti minua ranteesta kiinni ja tönäisi seinään, lähti lompsimaan. Samana iltana myöhemmin kun mies tuli uudelleen kotiin, anelin häntä jäämään. Seisoin miehen ja ulko-oven välissä ja anelin, että selvitettäis tämä homma. Mies vaan nakkasi minut lattialle ja lähti.

Parin viikon päästä en yhtään muista mistä riita lähti ja mies tarrasi minua kurkusta ja nosti seinälle. Kuristi siis. Toinen puoli kaulastani turposi niin, että jouduin monta viikkoa pitämään kaulaliinaa (kesällä).

Aloin saada paniikkikohtauksia. Mies jos hipaisikin kaulaani monien kuukausien päästä, aloin itkeä ja täristä kauttaaltaan.

Samana kesänä kerran kotiin tulessamme olin muka pettänyt taas. Selitin tilanteen matkalla kotiin, mutta kotona mies alkoi tivata uudelleen. En suostunut miljoonaa kertaa selittämään, joten mies nakkeli minua seiniltä lattioille, sohville ja pöydille ja tivasi kokoajan. Lopulta minua alkoi pelottaa niin paljon, että selitin taas jutun miehelle.

Syksyllä mies humautti nyrkin naamani vierestä seinään, tehden siihen reijän. Olin taas ärstyttänyt.

Tämän jälkeen tilanne rauhoittui n. puoleksitoista vuodeksi, eikä yhtään väkivaltaa ollut.

Nyt sitten tänä kesänä kaikki alkoi taas. Kerran mies töni ja töni, huusi ja uhkaili, minä seisoin tyynenä ja otin vastaan. Lopulta mies oli tönäistä minut ulkoportaat alas (ihan kiva pudotus), ja lukitsi minut ulos talostamme. Rikoin sitten ikkunan, ja menin nukkumaan. Mies alkoi huudattaa alhaalla kavereidensa kanssa musiikkia. Kävin sammuttamassa musiikin, mies uhkaili ja laittoi takas päälle. Sammutin uudelleen ja yritin selittää että haluan nukkua. Mies hermostui taas ja tönäisi oikein olan takaa. Lensin melko matkan ja rojahdin sohvapöydän päälle. Selkääni nousi melko patti, ja mustelmat. Tilanne äityi niin pahaksi, etten uskaltanut nukkua ja soitin miehelle poliisit. Poliisit sitten hakivat miehen omasta kotoaan putkaan.

Sen jälkeen tullut uhkailua, en ole aina uskaltanut tulla kotiin. Pelkään tosissaan miestäni kun on humalassa tai suuttuu. Pari kertaa olen taas saanut paniikki kohtauksen ihan vain siitä kun mies on yrittänyt sovinnoksi halata, tai ottanut hellästi kädestä kiinni että odota puhutaan. Olen vaan ruvennut hulluna itkemään ja tärisemään ja huutamaan että päästä irti, päästä irti, saatanan hullu!

Nyt sitten sunnuntaina oli tuorein tapaus. Meille tuli pikku riita, ja tuhahdin ja sanoin miestä idiootiksi. Saman tien mies nappasi avain nipun ja hetti suoraan kohti. Ei kuitenkaan osunut. Säikähdin ihan pirusti.

Juttelin tänään miehen kanssa, ja tämä oli sitä mieltä ettei ollu tehnyt mitään väärää. Minä haukuin häntä joten hän saa räiskätä. Ja sanoipa jopa, että pitihän hänen saada minun riehumiseni loppumaan! Eli oli tarkoituksella pelotellut minua, jotten uskaltaisi riidellä! Sanoi vielä että saipahan minut ainakin hiljaiseksi, että hyvä että nakkas. Herrajumala...

Eli kannattaa varoa, suuret mahdollisuudet muuttua pahemmaksi!
Meillä ainakin tämä paska loppuu tähän, en kyllä vittu ala nuin sairasta paskaa enää kattelemaan. Joku kerta kuristaa tai nakkelee taas. Kun vaan jostakin sais voimia. Yhdessä ollaan oltu neljä vuotta.

Ja ainiin on meidänki kultsi muuten tosi ihana, ja suhde muuten tosi hyvä...