Olen n.30v mies, jätin vaimoni puoli vuotta sitten. En enää kestänyt sitä tyhmäksi ja laiskaksi sättimistä, siivouksessa niuhottamista ja alituista kiukuttelua joka asiasta. Myöskin käsiksi käymistä ja väkivaltaiseksi haukkumista esiintyi. Sama mitä sanoi takaisin, hän ei hätkähtänyt mistään. En ikinä lyönyt, ainoat kerrat joina kävin käsiksi oli silloin kun estin häntä lyömästä ja potkimasta itseäni. Mieli teki kyllä, sekin oli eräs syy lähteä. Paiskin töitä aivan helvetisti opiskelujeni parissa, mikään ei riittänyt. Kerroin olevani uuvuksissa, ei mitään vaikutusta. Hyvinvointini ei tuntunut merkitsevän mitään. Tuntui että ainoa asia mistä hän välitti oil se miltä asiat näyttivät ulospäin. Hän on "esteetikko" joka merkitsee sitä, että huushollissa ei voi sietää _tippaakaan_ epäjärjestystä, esim. kaukosäädintä olohuoneen pöydällä. Muuten nollasta sataan suuttuminen seurasi.
Yhtenä päivänä sitten keräsin kamani ja lähdin, useita vuosia pitkä liitto jäi taakse. Nyt hän on hinkumassa itkien takaisin, eikä halua erota. Avioliittoneuvojalle hän näytti vain ruusuisen puolensa. En voi luottaa mihinkään mitä hän sanoo, hän yrittää tunkeutua elämääni. Olin itse aikanaan häneen hyvin tykästynyt, ennen kuin elämästä tuli helvettiä.
Nyt mietin taas tuliko tehtyä virhe, vaikka elämä on periaatteessa ihan hyvin taloudellisesti, ystäviäkin on. Lähteminen raastaa, vanhat hyvät asiat muistuvat mieleen.
Vai olisinko voinut tehdä jotain toisin. Pitäisikö tuollaista naista läppäistä takaisin? Miksi pitää provosoida? Ei voi ymmärtää.
Yhtenä päivänä sitten keräsin kamani ja lähdin, useita vuosia pitkä liitto jäi taakse. Nyt hän on hinkumassa itkien takaisin, eikä halua erota. Avioliittoneuvojalle hän näytti vain ruusuisen puolensa. En voi luottaa mihinkään mitä hän sanoo, hän yrittää tunkeutua elämääni. Olin itse aikanaan häneen hyvin tykästynyt, ennen kuin elämästä tuli helvettiä.
Nyt mietin taas tuliko tehtyä virhe, vaikka elämä on periaatteessa ihan hyvin taloudellisesti, ystäviäkin on. Lähteminen raastaa, vanhat hyvät asiat muistuvat mieleen.
Vai olisinko voinut tehdä jotain toisin. Pitäisikö tuollaista naista läppäistä takaisin? Miksi pitää provosoida? Ei voi ymmärtää.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Eise siitä miksikään muutu, korkeintaan muutaman kuukauden jaksaa olla ruusunen.
Etsi itselesi kumpani joka osaa nauttia elämästä
Exäsi taisi saada tarpeeksi tilaisuuksia muuttaa käyttäytymistään. Sinuna en palaisi takaisin. Itseään voi muuttaa, toista ei; valitettavasti useimmilla ei riitä ymmärrys ja/tai tahto itsensä kehittämiseen. Toivotan jaksamista tällä elämän välillä kivikkoisellakin polulla.
Eihän tuo ole vaimo vaan seinähullu. Anteeksi jos sinulla on vielä tunteita häntä kohtaan, mutta noin asian näen.
Ainoa toivosi yhteenpaluusta on se, että nainen ymmärtäisi oman epänormaaliutensa ja haluaisi parantua siitä.
vai onko hänellä persoonallisuushäiriö. Jos hänellä on NPH, taitaa sinun olla parempi vain todeta, että oli välillä hyviäkin aikoja. Et voi toista rakastaa terveeksi jos hänellä on persoonallisuusongelmia. Toivottavasti teillä ei ole lapsia...
Jos joku seikka toisessa ottaa niin paljon noppaan että on pakko lähteä lätkimään niin ei se luonteenpiirre ja ärsytys aikojen myötä muutu. Päinvastoin; yleensä ne ihmisluonnon merkittävimmät seikat tuppaavat korostumaan kun ikää tulee lisää, sekä hyvässä että pahassa. Ja myös jokaisessa itsessään. Ihminen kyllä voi tottua toisen oikkuihin, mutta jos tottuminen on täysin yksipuolista niin ei siitä pitkällä tähtäimellä mitään onnellista seuraa.
Karista pelilauta tyhjäksi ja pistä uudet nappulat riviin.
Vastaavanlaisen tapauksen tiedän itsekin.
Ehkä pahemman.
Älä tuhlaa ainoaa elämääsi toisen mielenterveysongelmaan. Varsinkin kun voisit oikeasti olla onnellinen jonkun rauhallisemman kanssa. Eikä menneisyyden hyvät hetket muuta nykyisyyttä mihinkään, että elä niihin lohduttaudu. Meinaan jos muijalta tulee tekstiä: " Sillon ja tällönhän meillä oli niin ihanaa."
Tosiasiassa tollaset häiriintyneet yksilöt haluavat kumppanin, joka sietää kaiken sen riehumisen. Siksi se sut takasin haluaa, koska moni muu ei tuommosta kattele ja osa saattaa antaa nyrkkiä takasinpäin.
Se provosointi ja riehuminen tuo vastaaville tapauksille vallan tunteen ja kaipaamaansa jännitystä tylsään elämäänsä. Adrealiini riippuvaisuuskin voi olla yksi syy ja se helpotuksen tunne joka kohtauksen jälkeen.
Jokatapauksessa susta on tullut sille ainoastaan pahanolonpurkukohde, joten juokse hyvä mies, vielä kun voit.
Aika on kaunistanut muistosi entisestä suhteesta, eli ei siihen kannata palata.
Anna rakkautesi uudelle ihmiselle, nyt vaan uuden hakuun ja panostamaan siihen.
Kiitos kaikille. Näin epäilinkin. Mutta tämä tekee musta täyden ääliön, elin xx vuotta sellaisen henkilön kanssa... Ei helpota. Pakko vaan kestää, kyllä kai se tästä.
..ja rinta rottingille! Menneet on menneitä; niitä murehtimalla ei elämänilo tule takaisin. Huonot kokemukset voi kääntää opiksi ja oivaltaa mistä kannattaa pysytellä kaukana. Usvaa putkeen ja puhtain purjein kohti auringonnousua. Elämällä on sinullekin varattuna arvaamaton määrä uutta ja ihmeellistä :-)
Kun aikoinani seurustelin enemmän tai vähemmän pitkiä aikoja monen tytön kanssa, tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että muunlaisia tyttöjä ei olekaan.
On niitä, mutta ensin heidän pitää aikuistua.
Lakata lukemasta horoskooppeja ja juoruamasta jne.
Kaikki eivät kuitenkaan kasva aikuiseksi ikinä.
He valittavat, että mies on ikuinen lapsi.
Ehkä onkin, sillä tossun alla h*lvetin raskasta elää ja se vaatii kaikenlaiset konstit, että siellä kestää.
Ota itsellesi uusi kunnollinen kumppani kun sellainen tulee tarjolle.
Sinun ei tarvitse edes etsiä, sillä ei niitä hyviä miehiäkään vapaana ole pilvin pinein, joten tuleva uusi onnesi etsii sinut!
ei kannata läppästä eikä muutenkaan riehua vaan häipyä,ei ole hyvä kuulla lopun ikää olevansa väkivaltanen.
Ei siis ikinä mitään väkivaltaa eikä sitä missään muodossa,myös huonekalujen särkeminnen,uhkailu,pelottelu ja kiinni käyminen on aina väkivaltaa.
Eihän kaverilla ole aikomustakaan hivauttaa.
Mielenkiintoista nähdä, että myös miehet tuovat julki negatiivisia kokemuksiaan naisista.
Voin kertoa omalta kohdaltani, ettei muutu koskaan.
Mies lupasi ja vannoi ottavansa enemmän minua lapsia huomioon, mutta niinpä ne ulkomaan matkat, lapin matka ja muut lisääntyivät vuosien myötä ja aina kun tappelu, niin myös muistutusta lapsille kuinka laiska ja selkarangaton luuseri äitinne on.
Nyt eronnuta ja kaikki ok, mutta edelleen vaikeaa.
Ei puhuta, omaisuus jakamatta..... että älä pitkitä,
menee vaan vaikeammaksi. Meillä kaksi lasta 21 v ja 17 v. Yhdessä oltu kaikkiaan 30 vuotta.
Minä en sinuna kuuntelisi kenenkään neuvoja, mielipiteitä tai ohjeita, koska sinä tiedät kyllä itse parhaiten, mitä teet.
Monet neuvot ovat omien kielteisten kokemusten ja kaunan sävyttämiä. Menneeseen ei ole paluuta, vanha suola janottaa, vanhan keiton lämmittämistä... mennyt on mennyttä jne. Hyi olkoon!
Jos minä ja mieheni olisimme eron jälkeen kuunnelleet muiden mielipiteitä, emme olisi koskaan eron jälkeen palanneet yhteen eli tehneet sitä, mitä halusimme - ja olisimme menettäneet ihanan rakkaussuhteen. Suhteen, jollaisesta emme olleet uneksineetkaan ennen avioeroa, johon päädyimme 20 vuoden avioliiton jälkeen.
Meille ero näytti, kuka ja mikä tässä elämässä on tärkeää. Tottahan palaaminen yhteen eron jälkeen pelotti ja arvelutti, koska kukapa haluaisi kokea samaa tuskaa ja epäonnistumisen tunnetta uudelleen.
Yhteenpalaaminen edellytti, että joistakin asioista keskusteltiin ja ne sovittiin, joitakin asioita muutettiin, jotkut asiat annettiin anteeksi ja paljon unohdettiin. Ei ole helppoa, mutta kun ajattelee, mitä on saatavissa, kaikki kannattaa.
Kyllä ihminen voi muuttua. Ei se varmasti ihan kauheaa olisi laittaa kaukosäädin siihen paikkaan, missä toinen haluaa sen olevan. Vai olisiko? Kysymys on ylpeydestä, periaatteista ja vallanhalusta - kuka määrää kaapin paikan. Entäpä jos jossakin toisessa asiassa sinä sitten määräisit? Tekisitte kompromisseja.
Nalkuttaminen yms. johtuvat aika usein enemmänkin pahasta olosta ja tyytymättömyydestä, mutta on helpompi olla pahana jostakin konkreettisesta kuin ottaa arkoja asioita puheeksi tai edes tunnistaa pahan olon syytä. Samoin ilkeys, katkeruus ja kauna (ja kateus) ovat useimmiten tilanteen aiheuttamia luonnollisia reaktioita, eivätkä ihmisen persoonaan kuuluvia osia. Tämän kun ymmärtää, voi antaa anteeksi itselleen ja toisille jäämättä mitenkään kenenkään jalkoihin.
Toivotan sinulle onnellista elämää ja kykyä kuunnella sydämesi ääntä. Ehkä se kannattaa kuitenkin, koska onnellinen et tunnut olevan nykyiseenkään tilanteeseen.
En kehota paluuta menneeseen, eikös se jo huonoksi todettu. Mutta kohti tulevaa sen jo tutun ihmisen kanssa... mikään uusi suhde ei korvaa vanhaa suhdetta, jos tunteita on edes vähän eikä ole esimerkiksi väkivaltaa tai ulkopuolisia kuokkavieraita.
Kun nuorempi poikani oli 2-3- vuotias, hänellä oli tapana heittää kaukosäädin olohuoneen lattialle. Eiväthän ne sellaista käsittelyä kauan kestää. Perinyt isältään sen tavan. Isäkin paiskii joskus tavaroita. Ei ole kai uhmaikä ohi häneltäkään.
Näen vaimossasi paljon itseäni. Kun kirjoitit: En enää kestänyt sitä tyhmäksi ja laiskaksi sättimistä, siivouksessa niuhottamista ja alituista kiukuttelua joka asiasta. Kuinka monta kertaa sinulta piti pyytää osallistumista enemmän kotitöihin? Riittikö kun pyysi kerran viemään sanomalehdet/roskat ulos? Olitko itse aloitteellinen kotiin ja parisuhteeseen liittyvissä asioissa? Kuinka usein järjestit jotain yhteistä tekemistä - vaikka leffassa käyntiä? Varsinkin kun sanot: Paiskin töitä aivan helvetisti opiskelujeni parissa, mikään ei riittänyt. Olit siis aina töissä, koulussa tai sitten makasit uupuneena kotona sohvalla? Joo sinä vaikutat aivan minun mieheltäni näinpäin tulkittuna. Ainoa ero on että MINÄ jätän sinut. Älä mieti onko tullut tehtyä virhe - parempi on ettei meidän kaltaiset yksilöt edes yritä yhteistaloutta.
Olet varmasti oikeassa, meidän kaltaisiemme ei kannata yrittää sietää toisiamme. Kodin puhtausstandardit olivat niin korkeat, etten sellaista voi ymmärtää. Ja osallistuin tosiaan sovittuihin kotitöihin, mm. imuroin joka viikko. En vain ikinä oppinut koulutuksellanikaan laittamaan tiskejä koneeseen oikein/ ripustamaan pyykkejä oikein, tai suostunut peittämään kaikkea elämiseeni liittyvää lipastoihin, kaappeihin jne. Olen mielestäni siisti, sillä siisti. Nykyään ymmärrän kiertää tällaiset kotitalouspoliisit hyvin hyvin kaukaa, anteeksi vain. Löydät ehkä jonkun joka pitää tuosta meinigistä... Kai meitä on joka junaan.
Mutta olo on joka tapauksessa alkanut tuon parisuhteen jälkeen nyt parantua. Ja perheeseeni kuuluvat ihmiset kertovat huomanneensa muutoksen minussa. Stressi on hellittänyt vaikka olen töissä painanut pitkää päivääkin välillä. Toisinaan vaan niitä hyviä hetkiä muistelee, eikä meinaa muistaa sitä muuta piinaa. Ei se yksin niin helppoa ole pitkän seurustelun jälkeen. Vaan kyllä se tästä.
Täällä on mun kiukkuisia ja liian kärkkäitä (myönnnän) kommentteja. http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000039282068
Me yritettiin muka uudestaankin, kun ukko sanoi, että ei halua erota. Vuosi vielä sen jälkeen, kun mä sanoin ekan kerran, että mä lähden nyt. Mutta ei se miksikään muttunut. Kuukauden ukko ehkä jaksoi yrittää, mutta se ei YMMÄRTÄNYT eli takuuulla siis sisimmässään edes myöntänyt, että hänessä(kin)on vikaa. Eikä muutosta tule, jos vain toinen yrittää.
Mä väitän, että mä yritin. Siedin sitä sotkuakin, se sai pitkan aikaa (alussa kun vielä suostui mm. siivoamaan) tehdä aina kivimmat hommat, mm. se ei koskaan siivonnut vessaa ja se siellä eniten pytyn sivuun kuseskeli.
Kyllähän se kirpaisees. Meilläkin periaatteeessa ulkoisesti kaikki oli hyvin: oli asunto, asuttiin pääkaupunkiseudulla (hyvät työmahdollisuudet), kiva asuinalue, mies oli ns. "kiltti ja kunnollinen" = ei hakkaa, ei juo (toi EI riitä mulle!).
En ole katunut että lähdin, vaikka ekan vuoden itkinkin paljon. Musta olisi tullut todella katkera ämmä, joka ois huutanut naama punaisena kaiken aikaa. Vittuuntunut.
Ei toista voi muuttaa.
Oikeasti: ansaitset jonkun joka arvostaaa sinua.