Onko häviämässä maapallolta? Onko se toinen ystävistä aina aktiivisempi yhteydenottaja, vaikka molemmilla aikaa jne. Mitä kokemuksia teillä on?
Vastavuoroinen
ystävyys?
232684
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Liian usein huomaan olevani ainoa osapuoli kaverisuhdetta, joka pitää yhteyttä ja tekee aloitteen esim. näkemisen tai muun yhteydenpidon suhteen. Usein on vielä niin, että sillä toisella osapuolella olisi enemmän aikaa kuin minulla.
Olen todennut vain sen, että nykyään todella monet eivät pidä ystävyyssuhteiden hoitamista kovin korkealla prioriteeteissaan. He saattavat kyllä ajatella, että onhan ystävät tärkeitä, mutta eivät jaksa, muka ehdi tai halua joutua itse tekemään töitä ystävyyssuhteiden eteen.
Kuitenkin karu fakta on se, että ei mikään suhde toimi, jos sen hoitaminen on yksipuoleista. Ei silloin enää puhuta pitkällä juoksulla ihmissuhteesta.
Tällä hetkellä minulla on vain yksi ystävä, joka on yhtä aktiivinen ystävyyssuhteemme hoitamisen suhteen kuin minä. Soittelemme toisillemme yhtä paljon, näemme yhtä paljon kummankin aloitteesta jne.
Moneen kaveriin pidin jopa vuosia yhteyttä suhteen ainoana aktiivisena osapuolena. Ja miten kävikään, kun lopetin tämä aktiivisen osapuolen roolin ylläpidon: ei ole kaverista juurikaan kuulunut. Saattaa tulla yhdeltä joulukortti, toiselta tekstiviesti kerran puolessa vuodessa jne. Kyllä sitä silloin tuntee olevansa ei-haluttu ihminen näiden kavereiden elämään. Sitten saattaa kuulla kautta rantain, että nämä kaverit valittelevat, kun minusta ei kuulu mitään! On se kyllä kumma, että oletetaan, että vain toinen pitää yhteyttä.
Eräs hyvä ystäväni kuoli vähän aikaa sitten ja suruni keskellä kyllä huomasin, miten vähän monet kavereistani pitävät minuun päin yhteyttä. Eräskin laittoi kiukkuisen tekstiviestin, kun minusta ei ollut tapani mukaan kuulunut hetkeen mitään. Kun kerroin syyksi tämän hyvän ystäväni äkillisen kuoleman, en saanut edes osanottoviestiä takaisin, saati tukea tai kuuntelevaa olkapäätä! Tämän samaisen asian totesin harmillisen monen kaverin ja jopa ystäväkseni luulevani ihmisen kohdalla. Kuluneet pari kuukautta ovatkin olleet aikamoisia mylläköitä kaverisuhderintamalla. Kauhea tapaus on erotellut jyvät akanoista ja olen huomannut, että turhista kavereista, joita ei minun elämäni ja asiani kiinnosta, voi hyvällä omalla tunnolla luopua.
Ehkä olen liian kiltti ihminen, kun jaksan pitää yhteyttä yksipuolisesti monien kavereiden kanssa. Ehkä toimin pitkään niin sen vuoksi, että kaipaan elämääni ystäviä ja ihmisiä, joiden kanssa jakaa asioita ja joita kuunnella ja itse tukea. Taitaa tämä tarve olla nykyään monille ihmisille taakka. Ei jakseta olla ystävä toiselle ihmiselle ja käytetään muiden ihmisten hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä hyväkseen silloin, kun itsestä tuntuu siltä, että haluaa kaataa huonon päivänsä jonkun niskaan ja purkaa huonoa oloaan antamatta mitään "vastapalvelukseksi" toiselle.
Mielestäni tästä elämästä saa paljon enemmän irti, jos välillä keskittyisi muihinkin ihmisiin kuin vain itseensä tai omaan kumppaaniinsa ja keskittäisi aikaansa paremmin. Tuskin kukaan ihminen voi olla niin kiireinen, ettei ehtisi puolen vuoden aikana edes yhtä puhelua soittaa ystävälleen tai tekstiviestiä kirjoittaa kuukauden aikana, jos oikeasti toisesta ihmisestä välittää ja haluaa olla toiselle ystävä!
En voi muuta kuin toivoa, että itse törmäisin niihin ihmisiin, jotka oikeasti haluavat olla ystäviä ja kunnioittavat tätä vastavuoroisuutta ihmissuhteissaan, niin ehkä minäkin löytäisin uudelleen ystäviä, jotka ovat halukkaita pitämään myös minuunkin yhteyttä.
Usein se metsä ei vastaa kuten sinne huudetaan, valitettavasti!
Mullakin on ystäviä, jotka ottaa silloin tällöin itse yhteyttä ja haluaa tavata. Mutta tuntuu että varsinkin viime vuosina suurin osa on muuttunut välinpitämättömiksi ja osa on lopettanut yhteydenpidon kokonaan.
Tiedän, että osalla työ vie kaiken ajan, mutta ihmettelen niitä jotka ovat esim. kotona tai työttöminä. Kyllä nekin haluaa nähdä, jos itse ehdotan, mutta muuten ei kuulu yhtään mitään... Ei edes tekstiviestiä, jonka lähettäminen ei hirveesti aikaa vie. Osa ystävistä asuu edelleen kotiseudulla, ehkä he odottavat minun siksi pitävän yhteyttä, että kun tulen käymään niin nähdään. No, joskus on käynyt niin, että kun on sovittu jotain, mutta ystävä onkin vastannut tyyliin se ja sama nähdäänkö just nyt. Myöhemmin sama ihminen on kuitenkin kertonut kuinka oli varannut illan minua varten ja mitä oli järjestellyt, mutta en sitten tullutkaan. Täh?
Kyllä se vastavuoroisuus jotenkin näyttää olevan aika harvinainen käsite nykypäivänä! Ja jotenkin harmittaa, kun itse yrittää panostaa suhteisiin, järjestää aikaa kiireenkin keskellä jne. Monet kerrat on puhelin soinu ja vaikka tilanne ei olis paras mahdollinen puhumiselle, niin kyllä oon ongelmat ja kuulumiset siinä kuunnellu siitä huolimatta. Mutta annas olla, jos satut soittamaan, ku toisella ruuan laitto kesken.. Lopettaa vaan tylysti puhelun eikä puhettakaan takaisin soittamisesta paremmalla ajalla. Kuuntelee pari lausetta ja sanoo että pitää lopettaa!! Ihan ku mun kuulumiset ei olis tärkeitä ollenkaan.
Just yks esimerkki siitä, miten kaveri oli käymässä koti-kaupungissaan, sama siis missä itse asun. Näyttää olettavan, että oon tavattavissa melkein sillä sekunnilla ku ilmoittaa olevansa täällä. Noh, järjestän hänelle aikaa ja tehdään jotain kivaa. Sitten seuraavana päivänä ku itte soittelen ja pyydän makutuomariks kaupungille, niin tulee vaikka mitä epä-uskottavaa selitystä miksi ei voi lähteä. Ja TIEDÄN että oon ainoo kaveri tässä kaupungissa ja kaverikin työtön. Tiedän, ettei oikeesti mitään semmosta tekemistä ettei vois mun mieliks lähtee. Kunhan ei huvita ja haluaa norkoilla sisällä.
Ja sitten on semmosia mitkä peruu aina tapamisia.
Aina perutaan ja perutaan. Sanotaan muodon vuoks miten mukava olis nähdä, mutta kuitenkaan ei tehdä asialle mitään. Neki harvat kerrat ku jotai on sovittu, perutaan.
Onnkes mulla on sentään pari semmosta kaveria tällä hetkellä, jotka pitää myös muhun yhteyttä ja sovitut jutut pitää. Niitä kiinnostaa mun kuulumiset aidosti eikä puheluita lopeteta ku seinään, ku joku paidan viikkaaminen on kesken.
Kotikaupunkiin mennessä kysyn aina hyvissä ajoin, että koska sopis nähdä, jos olen esim. viisi päivää siellä. No, sitten jos nähdään niin tuntuu, että varastan aikaa. Alkaa litaniat siitä miten paljon on nyt ollut menoja ja kun kaikki pitäis tavata jne. Yksikin ystävä pyytää käymään kotiinsa ja sitten kun menen, niin tunnelma on epämiellyttävä. Hänen kohdallaan olen miettinyt, että onko kyse mustasukkaisuudesta vai aiheuttaako vieraat liikaa stressiä. En todellakaan kaipaa, että ihmiset olisivat ylipirteitä, mutta jos vieraalle tulee ei-toivottu olo, niin ei se kivaa ole.
Eräs ystäväni taas soitti kerran minulle, sanoi myöhästyneensä bussista ja seuraava bussi oli lähdössä 10min päästä. Puhelu oli tosi kireä ja hyökkäävä. Sitten hän lopetti sen tylysti, että nyt on lopetettava, mulle on tullut tänä aikana ainakin 10 puhelua. Miksi edes soitti? Emme ole kovin usein yhteyksissä ja tuo tuntui vähintään loukkaavalta. Ehkä hän oli soittanut 10 ihmiselle ennen minua, jotka nyt soittivat hänelle takaisin.
Mutta se olis tärkeintä, että JOS onnistutaan järjestämään yhteistä aikaa, niin silloin voitaisiin nauttia siitä hetkestä! Ehkä enää ei riitä, että nähdään ja tehdään jotain yhdessä, vaan pitäis tarjota toiselle elämyksiä. Ainakin muutama ystäväni kaipaa pientä jatkuvaa sekoilua ja "tapahtumia".
tiedätte tai ymmärrätte ystävienne elämästä, mieltä askarruttavista asioista, tuntemuksista ja ajatuksista? nimittäin, jos pääpaino kaveri/ystävyyssuhteessa on vain tekeminen, näkeminen, yhdessä meneminen, eikä elämän tärkeitä kysymyksiä pysähdytä pohtimaan, niin yhdessä olo voi olla vaikeaa.
Moni ei välttämättä halua uskoutua ja avautua, jos toisella ei ole kiinnostusta, ymmärrystä tai välittämistä ja empatiaa, ehkä jotain samantapaisia omia kokemuksia mukana. Sekin tietenkin myös auttaa, jos toinen vain kuuntelee, on luotettava ja läsnä, vaikkei mitään paljon ymmärtäisikään.
Ihmiset saattavat myös olla varovaisia. Pelätään konflikteja, pelätään, että toinen suuttuu (tai jonkun tyttö/poikaystävä), ymmärretään viestejä (niin sanallisia kuin sanattomiakin) väärin jne. Pitäisi kai olla aina herkkä kuulostelemaan ja ymmärtämään, tai jos ei tunne olevansa herkkä tai hyvä ihmistuntemuksessa, niin yrittää kuitenkin kysellä ja olla läsnä, kritisoimatta, suvaita ja hyväksyä, niin kai ystävyyssuhteetkin sitten onnistuisivat parhaiten.
Eräs tuttavani sanoi että minusta olisi psykologiksi. Kuuntelen paljon ja kommentoin varovasti. Ymmärrän sen, että toisen elämä ei ole = minun elämä tai elämänarvot. Jos menen uuteen työpaikkaan, olen yleensä se, jolle ihmiset avautuvat.
Monelle on tärkeämpää hauskanpito ja toisen hyvät jutut kuin oikea keskustelu. Maailma on pinnallisempi, niin kai sen voisi sanoa.
ja toisaalta se, mikä on hyväksi toiselle ja mistä toinen pitää, toinen ei.
Tiettyä pinnallisuutta on näkyvillä enemmän, mitä aiemmin, mutta toisaalta myös elämän keveyttä. Sitä ei täällä pohjolassa aiemmin niin ole näkynyt, etelämmissä kulttuureissa kyllä. Toisaalta täällä se menee helposti kaupalliseksi hössötykseksi, mihin luonnonläheisimmissä kulttuureissa taas ei ole totuttu.
Keveys on Suomeen tervetullut asia. Sodan taakasta ja siihen liittyvästä suorittamisesta on puhuttu Suomessa paljon viime aikoina.
Etelä-Euroopassa perhe, ystävät ja kulttuuri ovat tärkeitä, länsimaisessa kulttuurissa etsitään maksimaalista hyötyä ja menestystä. Hyötyajattelu näkyy myös ystävyyssuhteissa. Olen huomannut, että ystävyyttä haetaan sellaisiin, jotka ovat suosittuja ja joilla on paljon kontakteja tai joista voidaan muuten hyötyä.
No uskoisin kyllä olevani jopa tavallista parempi kuuntelija. Ainakin minua ihan oikeasti kiinnostaa lähi-ihmisieni kuulumiset ja tekemiset. Jos joku hyvä kaveri soittaa ja haluaa puhua, niin olen valmis keskeyttämään usein omat tekemiseni sen vuoksi. Sehän siinä ärsyttää, kun on selvästi ihmisiä, joita ei näytä kiinnostavan omat asiani. En edes soittele kovin usein, ja jos nyt vaikka kerran kuukaudessa soitan kertoakseni jotain minulle tapahtuneista asioista, niin on se nyt kumma että pitää lopettaa puhelu seinään, jos hetki ei oo ihan täydellinen.
Ihmiset ei oo useinkaan myöskään valmiita tekemään jotain toisen hyväksi. Esim. ite oon hoitanut jo vuosien ajan ystäväni lemmikkejä tarpeen vaatiessa. Yksi lemmikeistä vaatii jatkuvaa paikalloloa, jolloin oon ollut jopa viikon täysin sidottu tuohon hommaan ja vieraaseen asuntoon. No, sitten kun yhden ainoan kerran pyydän apua, lainaa parikymppiä todelliseen tarpeeseen, ni on toinen ääni kellossa. Tai kun pyydän pariksi yöksi majapaikkaa, niin eipähän onnistu. Itte ensin pyydellään kylään, ja kun ollaan menossa, niin ei vaan sovi. Eipä tunnu kivalta, ku on itte joustanu omista menoistaan toisen takia ja halunnu että ystävä vaikka pääsee lomamatkalle jos hoidan eläimiä, ja sitten saa takaisin tätä.
Eli kyllä ne ihmiset on vaan niiiiiin itsekkäitä nykypäivänä, että huh huh.
Olen tästä ihmisten itsekkyydestä monesti puhunut sisaruksieni ja vanhempieni kanssa, kun liian monesti pahoitan mieleni, kun monet ystävistäni ja kavereistani ovat niin itsekkäitä ja käyttäytyvät itsekkäästi.
Itse olen päätynyt siihen, että aika pitkälti tuo itsekkyys ja toisten huomioon ottamisen jalo taito lähtee ihan kotikasvatuksestakin. Tokihan näitä taitoja opitaan myös pesästä lentämisen jälkeenkin, mutta aika paljon voi vaikuttaa myös se, miten kotona on opetettu käyttäytymään ja kohtelemaan muita ihmisiä.
Meillä kotona meidät sisarukset on kasvatettu niin, että toisten ihmisten huomioimista ja hyviä käytöstapoja on jankutettu jopa liiaksi asti. Myös vanhempamme ovat hyvin huomioivia ja kohtelevat muita todella kunnioittavasti ja ovat olleet hyviä esimerkkejä.
Äidilläni on esim. monta hyvää ystävää, joiden kanssa ystävyys on kestänyt vuosikymmeniä. Hän kohtelee heitä todella hyvin ja saa samanlaista kohtelua aika usein myös takaisinkin.
Nykyään vain tuntuu, että monille se oma napa on tärkein ja muita ei jakseta huomioida, ei jakseta olla kiinnostuneita muista kuin itsestään ja omasta elämästään.
Itse en edes kehtaa olla itsekäs tai epähuomaavainen vaikka kavereitani kohtaan, vaikka he välillä sitä ansaitsisivatkin takaisin! En vain osaa, ehkä minut on kasvatettu jopa liian huomaavaiseksi ja kiltiksi.
Minä olen kokenut puolestaan sen, että minuun otetaan yhteyttä monesti vain silloin, jos toiselle menee huonosti ja kaipaa jotain jolle purkaa murheitaan.
Kiire on mielestäni vain tekosyy, jota käytetään liikaa. Kyllä oikeille ystäville löytyy aina aikaa.
Mulla kans muutamasta henkilöstä kokemusta, jotka ottaa yhteyttä vaan tarvitessaan jotain. Mutta mäpä lopetin yhteydenpidon kokonaan ja eipä oo ollu enää pyytämässäkään mitään. Kyllästyin siihen, että edes omaa asiaa ei kuunnella loppuun, mutta toista pitäis jaksaa kuunnella taukoamatta useita tunteja. Enää en suostu ihan mihin tahansa, sillä omaa tyhmyyttähän ja ehkä miellyttämisen haluakin sekin tavallaan on. Olen oppinut, ettei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa, vaikka ei aina olisikaan saatavilla tai käytettävissä. Onneksi minulla on nykyään pari aivan loisto-ystävää, joiden kanssa ystävyys on vastavuoroista niin yhteydenpidossa, auttamisessa, kyläilyissä jne.
Se on myös kilttien ihmisten ongelma. Pitäis vaan röyhkeämmin tuoda itseään ja tarpeitaan esille. Mutta on vaikeaa, kun oma luonne on se mikä on.
Mulle kävi kerran niin, että lähetin ystävälleni tekstiviestinä kutsun, niin hän ei ole siihen vastannut. Kyseessä oli uuden vuoden aatto tai vappu tms. Seuraavan kerran kun nähtiin, hän kertoi toiselle ystävälleen ko. päivästä ja kuinka hauskaa hänellä oli toisaalla ollut. Minulle hän vain sanoi, että sori unohdin vastata siihen viestiisi. Muutenkin hän halusi aina ohimennen osoittaa muiden ystävien olevan mielenkiintoisempia. Nykyään en pidä häntä enää ystävänäni. Miksi pitää yhteyttä sellaiseen, josta tulee vain paha mieli?
Onkohan sitten kuitenkaan parempi yrittää kestää niitä kavereita ja ystäviä, jotka eivät kuitenkaan niin kamalasti jaksa olla ymmärtäväisiä, huomaavaisia ja empaattisia ja huomata silloin tällöin, että omaa kiltteyttä käytetään hyväksi. VAI onko sitten parempi olla kokonaan yksin, ei ketään kavereita tai ystäviä, lähinnä nyt niitä ystäviä. Että kumpi sitten on loppujen lopuksi parempi? :/
Itse olen sitä mieltä, että kavereilta voi vielä kestää vähän "huonompaakin" kohtelua, mutta ystäviltä ei. Kyllä aika nopeasti saa lähtöpassit minun omalta ystävälistaltani, jos ei yhtään jaksa olla kiinnostunut minun asioistani ja kuulumisistani vaan vaatii koko ajan sitä, että minun täytyy olla koko ajan tavoitettavissa, kuuntelemassa, tukemassa, auttamassa jne. mutta itse ei koskaan tee mitään takaisin. Edes pyydettäessä.
Tai jos yhteyttä otetaan vain ja ainoastaan silloin, kun itse tarvitaan jotain eikä tosiaan vain kuulumisia kyselläkseen.
Itselläni huomaan sen vian, että välillä kestän sellaisilta ihmisiltä aika paljonkin huonoa, joita kuitenkin pidän ystävinäni enkä vain kavereina. Tuleehan se sietokyvyn loppuminen joskus vastaan, mutta yllättävän paljon sitä kestää kuitenkin. Onko se sitten vain omaa säälittävyyttä ja pelkoa siitä, ettei kohta ole ollenkaan ystäviä? Jos olenkin vain liian vaativa?
En kuitenkaan haluaisi elää elämääni ilman yhtään kavereita tai ystäviä.
Entä te muut?
Mielestäni tuo viesti.
Olen pohtinut ja havainnut juuri tuon saman. Yhteyttä otetaan, kun on jotain palveluksia vailla, muuten tässä saakin olla rauhassa. Omat yhteydenotto yritykset ovat tyssänneet milloin mihinkin syyhyn, joten päätin luovuttaa ja antaa mennä..
lapsuudenystävä saa paljon anteeksi. Kun tietää jonkun ihmisen elämäntarinan, (haluaa) ymmärtää myös hänen käytöstään.
Mielestäni ei kuitenkaan ole hyvä loputtomiin ymmärtää ja ymmärtää... "Joo, mä ymmärrän että sillä on nyt vaikeaa, mutta ehkä sitten ens kerralla..." Jos pettyy kerta kerran jälkeen, keneen sitä lopulta jaksaa edes uskoa? Koiraan?
Ihmettelen ihan samaa asiaa. Jäätyäni eläkkeelle minulle on jäänyt aikaa tavata "vanhoja" ystäviä, ja tiedän, että monella heistäkin on aikaa.
Jokunen heistä ei kuitenkaan ikinä ota yhteyttä, ellei heillä ole "omaa lehmää ojassa". Eivät kutsu kotiin, mutta jos minä järjestän kutsut - yleensä hyvine tarjoiluineen - niin tulevat kyllä. Useimmiten tapaammekin meillä. Joskus minusta kuitenkin olisi mukavaa tavata jonkun toisenkin luona, mutta silloin saan kuulla, että johonkin kahvilaan olisi ihan hyvä kokoontua, niin kaikille on lyhyt matka...
Nämä ihmiset eivät ikinä ota yhteyttä vain tavatakseen minua. Vain jos heillä on "omaan napaan" liittyvää asiaa. Muuten he ovat ihan mukavia "normaali-ihmisiä". En toki ymmärrä, mistä mättää! Olen ruvennut ajatelemaan, että vika on minussa, vaikka olenkin kuullut muilta olen harvinaisen empaattinen tyyppi? Olen miettinyt paljon mitä minun pitäisi tehdä, miten minun pitäisi parantaa käyttäytymistäni, ja yrittänyt parhaani, mutta ei auta?? Olen aina ollut ihmisistä ja eläimistä pitävä ihminen.
Tuli vielä mieleen seuraava asia: Käydessäni kylässä jonkun luona vien aina jotain, ellen viiniä, kukkia tai suklaata niin ihan jotain jännää pientä muuta, ei en tarvitse olla kallista. Minut on kotona kasvatettu tällaiseen. En tietenkään vaadi sellaista muilta, mutta joskus kyllä ihmetyttää yskipuolisuus siinäkin suhteessa.
Jotenkin oli lohdullista lukea tämä eka viesti. Luulin jo, että minä olen ainoa, joka ei kelpaa muuhun kuin hyväksikäytettäväksi (no tuo oli ehkä liioittelua, mutta synkkinä hetkinä tuntuu siltä).
Tuohon, että "Tuli vielä mieleen seuraava asia: Käydessäni kylässä jonkun luona vien aina jotain, ellen viiniä, kukkia tai suklaata niin ihan jotain jännää pientä muuta, ei en tarvitse olla kallista. Minut on kotona kasvatettu tällaiseen. En tietenkään vaadi sellaista muilta, mutta joskus kyllä ihmetyttää yskipuolisuus siinäkin suhteessa."
Ihan samaan itsekin törmään usein, että jos vaikka joku ystäväni/kaverini tulee meille kahville, tarjoan jotain hyvää, edes jotain pientä kahvin tai juotavan kanssa. Monien kavereiden luona, jos niiden luo harvoin kutsun saa, ei koskaan tarjota mitään! Minusta on jotenkin todella outoa... En ikinä kehtaisi kutsua kaveria "kahville" ja sitten en tarjoaisikaan yhtään mitään.
Itse en aina vie kavereille jotain, kun menen, mutta esim. jos kutsutaan uutta asuntoa katsomaan (eli ensimmäinen kerta, kun vierailen heidän uudella asunnolla) vien jotain pientä huomionosoituksena uuden asunnon johdosta. Tai jos kaverilla on syntymäpäivä ja hän kutsuu kahville tai "kahville" niin vien jotain pientä. Joulun aika on myös sellainen, kun jos kaverin luona piipahtaa juuri joulun alla/aikana niin vien edes jotain pientä, vaikka sitten omaleipomia pipareita tms.
Vielä kertaakaan en ole keneltäkään kaverilta saanut samanlaista kohtelua takaisin. Jotenkin outoa ehkä, ettei osata huomioida toisin päin. Eipä se lahjan kalleus ole pääasia, kun itsekin vien yleensä halpaa, mutta kuitenkin hyödyllistä, vaikka sitten kahvipaketin tai suklaarasian.
En tiedä onko meidän kaikkien kohdalla kyse liiasta kiltteydestä. Olen itse 3-kymppinen ja ystäväni ovat monenikäisiä. Haluan osoittaa kylään tuleville ystäville, että he ovat toivottuja ja tarjota hyvää syötävää. Samoin vien jotain kylään mennessäni. Olen huolehtijatyyppi ja myös miettinyt olevani vääränlainen tähän maailmaan. Nytkin joulun lähestyessä olen jo ostanut lähes kaikki lahjat ja kortit, minusta on tärkeää ja kivaa antaa muille.
Joskus kun joltain saa odottamatta lahjan, se on aivan ihanaa! Muutamalta ystävältä olen saanut pikkujoululahjan (silloin juuri itse en antanut mitään), eräältä yllättäen ison kukkalähetyksen syntymäpäivänä ja yhdeltä työkaverilta kotitekoista mehua. Pienestäkin muistamisesta saa tunteen, että toinen oikeasti arvostaa ja välittää!
Olisko paras keino vaan keskustella ystävien kanssa? Yhden ystävän kanssa olen tästä varovaisesti puhunut ja se on muuttanut meidän suhdetta parempaan.
Itsestäni ainakin tuntuu hyvin vaikealta ottaa puheeksi ystävien/kavereiden kanssa sitä, miltä itsestä tuntuu, kun kaverit ei edes muista syntymäpäivänä (ei tekstiviestiä, korttia, onnitteluja) ja vaikka ihan hyvin kyllä tietävät, koska syntymäpäiväni on. Itselleni tulee todella paha mieli ja huono omatunto, jos pääsen joskus vahingossa unohtamaan jonkun kaverini syntymäpäivän. Minusta se vain kuuluu vastavuoroiseen ihmissuhteeseen, että mm. toisen merkkipäiviä ja elämässä tärkeitä asioita muistetaan jotenkin.
Olen itsekin miettinyt sitä, pitäisikö ottaa puheeksi kavereiden kanssa tuo, että joskus olisi kiva, jos joku muistaisi takaisinkin. Toisaalta taas pelkään sitä, että minut ymmärretään väärin, minua pidettäisiin itsekkäänä, että "vaadin" tuollaista kohtelua itselleni tai että suututtaisin jonkun, jopa loukkaisin kavereitani.
Muutenkin myönnän sen, että olen aika huono siinä, kun pitäisi tuoda esiin omat tarpeensa juuri ystävyys- ja kaverisuhteissa. Toisaalta taas monet niistä tarpeista on kyllä ihan sellaisia, mitkä kuuluisi hyviin käytöstapoihin ja normaaliin kanssakäymiseen. Mutta jos ei toinen jaksa koskaan kuunnella, ei kommentoi mitään minun asioihini tai puhuu koko ajan päälle, tulee siinä vähän sellainen olo, etten merkitse sille ihmiselle yhtään mitään eikä minua arvosteta ihmisenä.
Otin puheeksi ystäväni kanssa sen, että minulla on tunne, ettei hän kuuntele minua tai ole kiinnostunut asioistani. Olen myös välillä huono tuomaan itseäni tai tarpeitani esille. Viime aikoina olen tähän yrittänyt tehdä muutosta ja toisien kanssa ollaan menty parempaan päin ystävyyden suhteen.
Sitä on vaikea ottaa puheeksi, jos toinen ei millään tavalla huomioi. Ja todellakin, sen ei tarvisi olla kuin kortti ystävänpäivänä tai syntymäpäivänä. Tai edes jouluna. Ehkä paras tapa ottaa asia puheeksi, olisi kiittää silloin jos toinen antaa jotain ja sanoa kuinka paljon se merkitsi. Tuntuu kyllä typerältä, myönnän. Ja opettaako se mitään?
Olen jo lapsuudenkodissani ollut huolehtija ja olen tainnut valikoida itseäni huolettomampia ystäviä. Kun tätä mietin, niin näin se kyllä on. Ystäväni ovat sellaisia, jotka ovat tottuneet enemmän saamaan kuin antamaan.
Kerron taas pari tapausta. Ystäväni oli ostanut minulle joululahjan muutamia vuosia sitten. Soiteltiin pari kertaa joulun tienoilla ja hän sanoi lahjan olevan autossa, mutta hän ei ole vielä ehtinyt viemään sitä postiin. No... Hän ei koskaan lähettänyt lahjaa. Tämä ystäväni on saanut aina kaiken (materian) mitä on halunnut, mutta ei osaa antaa toiselle mitään. Hän on myöntänyt olevansa kateellinen (kysyin sitä kerran) ja että hänen on vaikea antaa toiselle mitään hyvää.
Eräs lähisukulaiseni laskee joulukortteja, joita hän saakin runsain määrin. Yhtenä jouluna hän ihmetteli korttien vähyyttä (ehkä niitä oli 20kpl) ja sitten kysyin montako korttia hän oli itse lähettänyt. Vastaus oli, että ehkä yks tai kaksi. Häntä siis pitäisi muistaa, mutta hän ei muista muita. Sama juttu syntymäpäivänä. Harvoja hän muistaa, mutta loukkaantuu ellei häntä muisteta.
Kai se on joku laki, että on meitä jotka muistaa ja huolehtii, ja meidän ympärille tulee niitä jotka haluaa tulla huolehdituiksi. Edelleen kuitenkin haluaisin uskoa siihen, että kun antaa hyvää, niin vastaanottaa hyvää.
siihen, että se hyvä joskus palautuu takaisin :)
Joskus tuntuu vain, että miten kauan sitä jaksaa olla kärsivällinen. Eikö ystävien kuitenkin pitäisi olla sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämän monet murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat helpommilta (jakaminen, tuen saaminen ja antaminen, vuorovaikutus)?
Kyllä se todella paljon turhauttaa, kun ei saa mitään vastineeksi siitä, että yrittää parhaansa ystävyyssuhteissa. Kuitenkin ne ystävät ja kaverit ovat tärkeitä elämässä, ainakin minulle ja paha mieli monesti on siitä, että takaisin tulee vain tylyä kommenttia ja "unohdettuja" merkkipäiviä ja oman elämän tärkeät ilot ja suuret surut eivät kiinnosta omia ystäviä.
Tuohon muistamiseen tuli mieleeni myös yksi tapaus. Pidin tätä ystävääni parhaimpana ja läheisimpänä ystävänäni muutaman vuoden ajan. Olemme toki nykyäänkin kavereita ja miltein ystäviäkin, mutta luottamus on mennyt, ja toki ihan muista syistä kuin lahjoista/onnitteluista, mutta tuo toisen huomiotta jättäminen ja empatiakyvyn puute ovat kyllä olleet suuri syy siihen, miksi nykyään emme ole enää niin läheisiä. Harmi todella...
Niin eli, ystävälläni on tapana "unohtaa" monien kavereiden ja tuttujen syntymäpäiviä, kihlautumisia, avioitumisia, lasten syntymiä, valmistumisia jne. koska ei jaksa/halua/ehdi/muista ostaa lahjoja, lähettää onnittelukorttia/-tekstiviestiä jne. Monesti hän on vuosien aikana valittanut minulle, että kun taas sillä tai tällä on tulossa syntymäpäivä ja JOUTUU muistaa jotenkin. Ja sitten on jättänyt lopulta muistamatta kokonaan.
Lukioaikoina ja sen jälkeenkin meillä on muutaman kaverin kanssa ollut tapana muistaa yhdessä aina sitä, joka valmistuu/menee kihloihin/naimisiin, saa lapsen tai muuta tuollaista muistamisen arvoista ja tällä 5-6 tytön porukalla ollaan yhdessä hankittu jotain (esim. lahjakortti tms.) Tämä kaverini kuuluu tähän piiriin myös. Hän aina kyllä pyydettäessä lähtee mukaan lahjahankintaan, mutta esim. yhden kaverimme kihlajaislahjaan hän laittoi 3e(!) kun me muut 4 laitoimme kukin n. 15-20e. Silloin tuli hieman typerä olo, että yksi "siipeilee" muistamisessa. Ja aina tarvitsee myös kysellä perään ja muistuttaa moneen kertaan, että lähteekö kaveri mukaan lahjaan vai ei. Eli oma-aloitteisuutta asiaan ei todellakaan ole.
Monesti tämä kaveri on pyytänyt, että me muut laittaisimme hänen nimensä korttiin, vaikka ei ole osallistunut lahjan hankintaan mitenkään. Jos hän saapuu vaikka kutsuttuna juhliin, ei tuo mitään (jos kyseessä vaikka häät, kihlajaiset, syntymäpäiväjuhlat...)
Meitä muita tuo muistamattomuus todella ärsyttää. Kavereiden synttäreinä ei muista ketään, ei lähetä ikinä joulukortteja eikä muutenkaan muista ja huomioi meitä. Nyt kun hän meni kihloihin, me muut 5 emme ostaneet kuin 10e:n lahjakortin, jotta hän kerrankin huomaisi tuon, miltä se sitten tuntuu, kun ei muisteta kuin "pienellä summalla". Lahjakortti myös laitettiin postissa ilman sen suurempia onnitteluita ym. Tiedän, että törkeää, mutta ajattelimme kohdella häntä kuten hän meitä muita vastaavissa tilanteissa.
Suuri showhan siitä syntyi, kun kaveri huomasi, että me muut emme muista häntä samalla tavoin kuin muita "piiriimme" kuuluvia. Ei auttaneet puheet ja selitykset siitä, että samalla tavalla hän meitä kohtelee. Kuulemma hän AINA muistaa... En usko, että hän huomaisi korjata omaa käytöstään, sillä parin kaverin synttärit on ollut tapauksen jälkeen ja onnitteluita ei ole kuulunut (minun syntymäpäivä myös).
Sallimalla jonkun käytöksen, antaa hänelle luvan jatkossakin käyttäytyä niin. Ei ihme, jos moni kiltti ihminen uupuu jossain vaiheessa elämäänsä.
Eihän sitä jaksa loputtomiin olla heittopussina, hätävarana ja kaatopaikkana.