Vanha ja uusi

Nyt alkaa puolentoista vuoden jälkeen vähän elämä palaileen mutta en edes pysty vielä kuvittelemaan päivää tulevaisuuteen että ottaisin itse vapaaehtoisesti kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen suhdemielessä.

että jättäjä on voinut prosessoida eroa (omassa päässään) jo paljon pitempään kuin jätetty. Sitten on tietenkin läheisriippuvaisia, jotka eivät osaa olla yksin.

Jos jätetään pois laastarisuhteet ja läheisyyden kaipuu eroamisen jälkeen. Jotka johtaa yleensä sit suhteisiin jotka päättyy useasti ennemmin tai myöhemmin.. .Vuoden tai puolentoista sisään siihen että vaihdetaan lennnosta parempaan..

Niin...

Ensinnäkin eroprosessin läpikäyminen ihmiselle on aika yksilöllistä. Ekan kerran se vei itteltä pari vuotta, mut nyt sen pystyn käymään läpi varmaan pariin kuukauteen. Hoitokeinot on hallussa ja omasta sielunelämästä on tullu otettuu opiks.

Ihmisillä on myös erilainen pariutumisvietti. Sekä elämäntilanteet vaikuttaa... toiset takertuu heti tilaisuuden tullen vähänki "kelvolliseen" yksilöön ku toiset taas etsii sitä vuosisadan rakkaustarinaa kohdalleen.

Myös isojen poikien opit vaikuttaa... TOiset surffaa mieluummin pesästä pesään kun taas toiset pitää siitä ihmisestä kiinni kynsin ja hampain jos kerran pääsevät siihen parisuhteen muodostamisprojetkiin...

Parisuhdetta kannattaa ajatella sen jälkeen ku hyväksyy sen yksinolon ja siitä alkaa nauttia. Siinä vaiheessa yleensä on paras mahdollisuus löytää se sopivin kumppani.

ihmisen olla itsekseen, ennen uutta parisuhdetta? Olen tuota pohtinut, kun näitä parisuhteita näyttää kertyvän.

Mulle ei ole koskaan ollut "ongelma" rakastua ja solmia uusi parisuhde nopeastikin edellisen jälkeen. Sitten saan lukea esim. netistä näitä aika tarkkoja sääntöjä, kuinka tulee toimia: olla niin ja niin kauan itsekseen jne.
Olen miettinyt, miksi se ei mulla mene niin.

Lyuhyesti suoraan johtopäätöksiin: musta tuntuu, että osaan olla itselleni armollinen. Tarkoitan semmoista, että uskallan ottaa sen uuden ihmisen tarjoaman laastariefektin vastaan. Se ei ole mun mielestä mitenkään paha asia, käyttää toista ihmistä laastarina.
Loppujen lopuksi rakkaudessa on aina kyse siitä, että toimitaan toinen toisillemme laastareina: hyvä suhde ja oikea rakkaus parantavat sielua joka tapauksessa.

On aika eri asia käyttää toista ihmistä laastarina käyttämisen mielessä, niin että toinen joutuu laastarin rooliin. Se on hyväksikäyttösuhde. Siinä voi veivata katkeruuksiaan ja haavojaan toista vasten, kunnes se toinen ihminen on puhki.
Ja sitten on ihan toinen asia se, että tunnustaa olevansa satutettu ja sallii toisen ihmisen rakkauden toimia parantavasti. Siinä ei ole hyväksikäyttöä, vain rehellisyyttä ja oman heikkoudenkin tunnustamista.

En osaa tuon paremmin selittää. Mutta tuollaiselta se minusta tuntuu.

itse jättäjä, jos nyt kumpikaan oli toista enempää, niin taisi olla niin, et se eka vuosi eron jälkeen varmaan oli sitä mietiskelyä ja uuteen tilanteeseen sopeutumista.
Ei olisi silloin tullut mieleenkään aloittaa uutta suhdetta vielä.
Seuraavat vuodet taas oon ollut ihan muuten vaan ilman parisuhdetta. En mä pidä sen parisuhteen saavuttamista mitenkään kovin korkealla arvoasteikossani. Mä ajattelen niin, et parisuhde saa alkunsa, jos saa, mutta tietoisesti en siihen pyri.

Moni aloittaa kuitenkin uuden suhteen pian eron jälkeen ja se voi olla heille yksi tapa käsitellä eroa.

ole jaksanut kovin kauaa kenenkään perään itkeä. Uhallakin (jos on tullut jätetyksi) on pitänyt alkaa laastaroimaan.

Jos taas on itse ollut jättäjä, niin eipä sitä silloinkaan ole jäänyt "prosessoimaan" asioita.

En kai edes oikein osaa olla yksin.

Onhan noita syitä..Yks syy saattaa olla se,että toisessa suhteessa eroamista on käsitelty kauemmin ennen varsinaista eroa jolloin se lopullinen niitti ei tule kovinkaan suurena yllätyksenä. Siinä tuskin tarvitsee "itsensä kokoamiseen" vuosia aikaa.

Ja riippuuhan se siitäkin,että kuinka kauan parisuhde on kestäny. Jos on toisen kanssa eläny 10vuotta niin kyllähän siinä kauemmin kestää toipua kuin vuoden suhteesta, riippuen tietysti suhteen laadusta. Vaikuttaa myös se kumpi on jättänyt, oma luonne ja kyky suhtautua asioihin sellaisina kuin ne on,eli osaako jättää turhan vatvomisen, jossittelun sekä menneiden muistelu sikseen ja aloittaa rohkeasti puhtaalta pöydältä...ja niin edelleen. Onhan tuo kovin yksilöllistä, ei siinä kannata itseään muiden toipumisiin verrata.

kukaan pystyy muiden puolesta asiaa avaamaan. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän eri vaiheista ja selviämisstrategiatkin muuttuvat samalla ihmisellä.

Ongelmaksi asiaa muodostuu silloin jos alamme soveltaa omaa tapaamme käsitellä asioita muihin tai parh(a)immillaan vaadimme kaikkien toimivan samalla tavalla. Tai toistapäin - alamme vaatimaan itseltämme tiettyä tapaa, koska tilastot kertovat normi-ihmisen käytöksen.

Mä luulen et uuden löytämiseen liittyy paljolti oma asenne - siis et jotenkin asiat vain tapahtuvat todennäköisemmin, kun siihen itse uskomme. Tämä ei tarkoita kohtalonuskoa vaan et oma mielialamme vain näkyy ja vaikuttaa.

Toiset esim.
- on käyneet läpi tulevaa eroa jo suhteen loppuvaiheessa, jolloin eron jälkeen ei paljoa paina mieltä
- on pelailleet jo jotakin peliä suhteen loppuvaiheessa ja eron jälkeen peli on jatkunut ja johtanut pian uuteen suhteeseen
- lähtevät "laastarisuhteeseen"
- eivät osaa olla yksin, joten ottavat seuraavan vastaantulijan
- sattumalta tapaavat pian eron jälkeen uuden hyvän ja aloittavat suhteen
- jne. jne.