Näistä tapahtumista on aikaa kolmisentoista vuotta, mutta yhä vain ne minua vaivaavat.
Menetin lapsuudenystäväni. En sillä tavalla menettänyt, etteikö hän yhä hengissä olisi, minulle hän on muistoissani hyvinkin elävä, vaikka elämämme eivät vuosiin ole kohdanneetkaan. Mietin häntä usein, lähes päivittäin. Odotan sattumaa, joka ajaisi meidät samaan paikkaan samaan aikaan. En tiedä, tunnistaisinko häntä enää, tuntisiko hän minua?
Siihen maailman aikaan nuorisolla alkoi "menot" rippikoulun jälkeen. Vuoden vanhempana hän tietenkin kävi rippikoulun vuotta minua aiemmin, jotenkin niihin tunnelmiin tai niistä asioista riippumatta ystävyytemme vain katkesi. En tiedä miksi, en muista miksi?! Harmaa mielikuva on, että asia olisi täysin minun omaa syytäni, ja sekös tässä eniten harmittaa! Ihan kuin olisin jostain syystä suuttunut hänelle, ja typerän teiniriidan pitkittyessä hän löysikin muita kavereita....
Ja miten siinä nyt sitten kävikään, naapureina vietimme lapsuutemme. Meillä oli yhdessä hauskaa, milloin kaivoimme ojasta sammakonkutua, nukuimme kesäöinä teltassa, kuuntelimme musiikkia ym... Sitten tuli se joku ihme homma, emmekä edes juuri puhuneet toisillemme, vaikka edelleen naapureita oltiinkin. Sitten tuli opiskelut, joka vei hänet muualle. Sittemmin olen itsekkin muuttanut niiltä kulmilta, ja hän asuu nykyään kai jossain Helsingissä, minä vähän pohjoisempana, mutta siellä vielä pohjoisempana on meidän molempien kotitalot edelleen. Siellä aina vilkuilenkin, josko hän olisi myös sattumalta maisemissa. Sillä ihan vaan suoraa kontaktia en jostain syystä kehtaa ottaa, vaikka sitä toisinaan toivoisinkin. Ehkäpä pelkään hänen reaktiotaan, ja sitä että onko hän tullut edes ajatelleeksi minua näinä vuosina? Jospa hän ei vaikka piittaa pätkääkään...
Siispä sinä lapsuudenystäväni anteeksi haluan pyytää, jos jotenkin loukkasin tai muuten tein väärin. Jos itsesi tunnistat, ja kenties samoin ajattelet, löydät varmaan keinon saada minuun yhteyden!!?
Menetin lapsuudenystäväni. En sillä tavalla menettänyt, etteikö hän yhä hengissä olisi, minulle hän on muistoissani hyvinkin elävä, vaikka elämämme eivät vuosiin ole kohdanneetkaan. Mietin häntä usein, lähes päivittäin. Odotan sattumaa, joka ajaisi meidät samaan paikkaan samaan aikaan. En tiedä, tunnistaisinko häntä enää, tuntisiko hän minua?
Siihen maailman aikaan nuorisolla alkoi "menot" rippikoulun jälkeen. Vuoden vanhempana hän tietenkin kävi rippikoulun vuotta minua aiemmin, jotenkin niihin tunnelmiin tai niistä asioista riippumatta ystävyytemme vain katkesi. En tiedä miksi, en muista miksi?! Harmaa mielikuva on, että asia olisi täysin minun omaa syytäni, ja sekös tässä eniten harmittaa! Ihan kuin olisin jostain syystä suuttunut hänelle, ja typerän teiniriidan pitkittyessä hän löysikin muita kavereita....
Ja miten siinä nyt sitten kävikään, naapureina vietimme lapsuutemme. Meillä oli yhdessä hauskaa, milloin kaivoimme ojasta sammakonkutua, nukuimme kesäöinä teltassa, kuuntelimme musiikkia ym... Sitten tuli se joku ihme homma, emmekä edes juuri puhuneet toisillemme, vaikka edelleen naapureita oltiinkin. Sitten tuli opiskelut, joka vei hänet muualle. Sittemmin olen itsekkin muuttanut niiltä kulmilta, ja hän asuu nykyään kai jossain Helsingissä, minä vähän pohjoisempana, mutta siellä vielä pohjoisempana on meidän molempien kotitalot edelleen. Siellä aina vilkuilenkin, josko hän olisi myös sattumalta maisemissa. Sillä ihan vaan suoraa kontaktia en jostain syystä kehtaa ottaa, vaikka sitä toisinaan toivoisinkin. Ehkäpä pelkään hänen reaktiotaan, ja sitä että onko hän tullut edes ajatelleeksi minua näinä vuosina? Jospa hän ei vaikka piittaa pätkääkään...
Siispä sinä lapsuudenystäväni anteeksi haluan pyytää, jos jotenkin loukkasin tai muuten tein väärin. Jos itsesi tunnistat, ja kenties samoin ajattelet, löydät varmaan keinon saada minuun yhteyden!!?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.